Kännykkä piippasi juuri kun olin astunut ulos bussista. Kaivoin sen esille, "1 viesti saapunut" ilmoitti näyttöruutu. Tuttu kihelmöinti tuntui vatsanpohjassa, kun tunnistin lähettäjän numeron. Luin viestin: "Pääsen lähtemään noin
tunnin kuluttua. Onko tarjous edelleen voimassa??"
No perhana, tietysti se oli. "On, tervetuloa" vastasin ja kiirehdin askeleitani. Totta puhuen en vieläkään ymmärtänyt mikä mielenhäiriö minuun oli |iskenyt kun olin luvannut tarjota kotonani illallisen miehelle, jota olin tapaillut muutaman kerran. Vielä omituisemmaksi tarjouksen teki se, että en pienimmässäkään määrin omannut gourmet-kokin avuja: ennemminkin oli aina ollut niin että minä ja keittotaito emme ole mahtuneet samaan keittiöön.
Kotiin tultuani potkin kengät kiireesti eteisen naulakon alle ja säntäsin jääkaapille. Ihan niinkuin olin aavistellutkin: näistä aineksista ei loihdita unohtumatonta illallista Unelmien Miehelle. Mikä nyt neuvoksi?
Punaviinipullo sentään löytyi. Korkkasin sen ja kunnon gourmet-kokin elkein kaadoin itselleni reilun neuvoa-antavan. Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta,
sanotaan - mutta enhän minä edes niin korkealle tähdännyt...
Keittokirjoja en viitsinyt lähteä edes etsimään: jos niistä joku suussasulavan eksoottinen resepti löytyisikin niin en missään tapauksessa ehtisi lähteä aineksia ostamaan lähi-K-kaupasta. Kello oli viisi ja olin pyytänyt Miestä
paikalle kuudeksi. Miten olisi pizza-taxi? Tai joku etninen take-away? Jos annoksen kippaisi omille lautasille, Mies voisi jopa kuvitella että ne olisivat ihan itse tehtyjä...
Poikkesin uudemman kerran jääkaapille. Nahistuneen juuston, oluttölkin ja hapantuneen maidon lisäksi hyllyllä könötti tonnikalasalaatti, jota ei tonnikalasalaatiksi hölmömpi enää olisi tunnistanutkaan. Mietin että sitä nyt ei voisi kenellekään tarjota muuta kuin murha mielessä. Jäin kuitenkin tuijottamaan Elmu-kelmua johon salaatti oli kääräisty - ja jokin alkoi raksuttamaan päässäni...
Ryhdyin penkomaan keittiön laatikoita. Ja aivan oikein olin muistanut: alimmasta laatikosta muovipussien ja kassien seasta löytyi säästörulla Elmu-kelmua. Heureka: ratkaisu oli löytynyt, paitsi tarjoilu- niin myös illallispukeutumisongelmaan. Katsoin kelloa, aikaa oli vielä parikymmentä minuuttia.
Asettelin pöydälle kauniit punaviinilasit ja siinä se sitten olikin koko kattaus. Vain tarjoomukset vielä puuttuvat - mutta sellaisethan näppärä kokki laatii käden käänteessä. Hörppäilin vielä pari reilua siemausta punaviiniä ja aloin riisuutua. Kun olin Eevan asussa, kaivoin komeron pohjalta korkeakorkoiset sandaalit ja sujautin ne jalkoihini.
Aloin pukeutua eteisen ison peilin edessä. Etsin kelmun pään ja asettelin sen toista säärtäni vasten ja aloin kääriä jalkojani kelmuun, kevyessä haara-asennossa seisten. Alku oli hankalaa; kelmu ei tahtonut pysyä paikallaan, mutta parin kelmukerroksen jälkeen homma sujui kuin tanssi ikään. Pian pohkeeni, polveni ja reiteni olivat läpinäkyvän kelmun
peitossa. Jatkoin paketoimalla tiiviisti lantioni ja vyötäröni, hiukan tiukemmalle vielä navan seutuvilta. Vatsa sisään ja rinta ulos - kelmu litisti rintani, mutta toisaalta nosti ne ylös kuin entisiaikojen korsetti ikään.
Pian olin muovikääreessä puolisäärestä kainaloihin asti. Revin kelmun poikki ja pysähdyin peilin eteen tarkastelemaan kätteni töitä. Asu oli shokeeraava; olin varma että Versacen ja Diorin sunnittelijat kalpenisivat
kateudesta ja luultavasti harkitsisivat alan vaihtoa, jos tekisin catwalkin tässä futuristisessa plastiikkiasussa Pariisin muodinluojien kevätkatselmuksessa.
Itseäni ihaillen pyörähdin muutaman kerran peilin edessä: perseenikään ei näyttänyt tässä asussa hassummalta, totesin tyytyväisenä.
Köpöttelin hiukan jäykästi takaisin kettiöön ja otin taas maljan luomistyöni kunniaksi. Oli pakko myöntää, että kostyymi ei ollut liikkumisen kannalta käytännöllisimmästä päästä, mutta jostakinhan on aina pakko tinkiä.
No niin, vierasta ei vielä kuulunut vaikka minä olin jo asianmukaisesti |pukeutunut ja lihaisa illallinenkin jo odotteli nauttijaansa aromit säilyttävän kelmun sisällä... Päätin nauttia aperitiivitkin yksikseni - mitäpä sitä suotta hyvän viinin väljähtyä antaisi...
Pian kuulin jo askelia takapihalta. Ovi ei ollut lukossa, joten minulle tuli kiire asettua tarjolle. Tarjollepanoa en ollut sen kummemmin miettinyt, niinpä kumarruin kiireesti makaamaan pöydän päälle, niin että kettiöön tulija näki ensimmäiseksi pyllistykseni - paremman puoleniko?
Kuulin vieraan kävelevän peremmälle ja kohta Unelmieni Mies, Intohimojeni Hämärä kohde ilmestyikin keittiön ovelle. En nähnyt hänen ilmettään, mutta pitkä vihellys kertoi, että ainakin ensivaikutelma oli tehokas.
....jatkuu...
tunnin kuluttua. Onko tarjous edelleen voimassa??"
No perhana, tietysti se oli. "On, tervetuloa" vastasin ja kiirehdin askeleitani. Totta puhuen en vieläkään ymmärtänyt mikä mielenhäiriö minuun oli |iskenyt kun olin luvannut tarjota kotonani illallisen miehelle, jota olin tapaillut muutaman kerran. Vielä omituisemmaksi tarjouksen teki se, että en pienimmässäkään määrin omannut gourmet-kokin avuja: ennemminkin oli aina ollut niin että minä ja keittotaito emme ole mahtuneet samaan keittiöön.
Kotiin tultuani potkin kengät kiireesti eteisen naulakon alle ja säntäsin jääkaapille. Ihan niinkuin olin aavistellutkin: näistä aineksista ei loihdita unohtumatonta illallista Unelmien Miehelle. Mikä nyt neuvoksi?
Punaviinipullo sentään löytyi. Korkkasin sen ja kunnon gourmet-kokin elkein kaadoin itselleni reilun neuvoa-antavan. Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta,
sanotaan - mutta enhän minä edes niin korkealle tähdännyt...
Keittokirjoja en viitsinyt lähteä edes etsimään: jos niistä joku suussasulavan eksoottinen resepti löytyisikin niin en missään tapauksessa ehtisi lähteä aineksia ostamaan lähi-K-kaupasta. Kello oli viisi ja olin pyytänyt Miestä
paikalle kuudeksi. Miten olisi pizza-taxi? Tai joku etninen take-away? Jos annoksen kippaisi omille lautasille, Mies voisi jopa kuvitella että ne olisivat ihan itse tehtyjä...
Poikkesin uudemman kerran jääkaapille. Nahistuneen juuston, oluttölkin ja hapantuneen maidon lisäksi hyllyllä könötti tonnikalasalaatti, jota ei tonnikalasalaatiksi hölmömpi enää olisi tunnistanutkaan. Mietin että sitä nyt ei voisi kenellekään tarjota muuta kuin murha mielessä. Jäin kuitenkin tuijottamaan Elmu-kelmua johon salaatti oli kääräisty - ja jokin alkoi raksuttamaan päässäni...
Ryhdyin penkomaan keittiön laatikoita. Ja aivan oikein olin muistanut: alimmasta laatikosta muovipussien ja kassien seasta löytyi säästörulla Elmu-kelmua. Heureka: ratkaisu oli löytynyt, paitsi tarjoilu- niin myös illallispukeutumisongelmaan. Katsoin kelloa, aikaa oli vielä parikymmentä minuuttia.
Asettelin pöydälle kauniit punaviinilasit ja siinä se sitten olikin koko kattaus. Vain tarjoomukset vielä puuttuvat - mutta sellaisethan näppärä kokki laatii käden käänteessä. Hörppäilin vielä pari reilua siemausta punaviiniä ja aloin riisuutua. Kun olin Eevan asussa, kaivoin komeron pohjalta korkeakorkoiset sandaalit ja sujautin ne jalkoihini.
Aloin pukeutua eteisen ison peilin edessä. Etsin kelmun pään ja asettelin sen toista säärtäni vasten ja aloin kääriä jalkojani kelmuun, kevyessä haara-asennossa seisten. Alku oli hankalaa; kelmu ei tahtonut pysyä paikallaan, mutta parin kelmukerroksen jälkeen homma sujui kuin tanssi ikään. Pian pohkeeni, polveni ja reiteni olivat läpinäkyvän kelmun
peitossa. Jatkoin paketoimalla tiiviisti lantioni ja vyötäröni, hiukan tiukemmalle vielä navan seutuvilta. Vatsa sisään ja rinta ulos - kelmu litisti rintani, mutta toisaalta nosti ne ylös kuin entisiaikojen korsetti ikään.
Pian olin muovikääreessä puolisäärestä kainaloihin asti. Revin kelmun poikki ja pysähdyin peilin eteen tarkastelemaan kätteni töitä. Asu oli shokeeraava; olin varma että Versacen ja Diorin sunnittelijat kalpenisivat
kateudesta ja luultavasti harkitsisivat alan vaihtoa, jos tekisin catwalkin tässä futuristisessa plastiikkiasussa Pariisin muodinluojien kevätkatselmuksessa.
Itseäni ihaillen pyörähdin muutaman kerran peilin edessä: perseenikään ei näyttänyt tässä asussa hassummalta, totesin tyytyväisenä.
Köpöttelin hiukan jäykästi takaisin kettiöön ja otin taas maljan luomistyöni kunniaksi. Oli pakko myöntää, että kostyymi ei ollut liikkumisen kannalta käytännöllisimmästä päästä, mutta jostakinhan on aina pakko tinkiä.
No niin, vierasta ei vielä kuulunut vaikka minä olin jo asianmukaisesti |pukeutunut ja lihaisa illallinenkin jo odotteli nauttijaansa aromit säilyttävän kelmun sisällä... Päätin nauttia aperitiivitkin yksikseni - mitäpä sitä suotta hyvän viinin väljähtyä antaisi...
Pian kuulin jo askelia takapihalta. Ovi ei ollut lukossa, joten minulle tuli kiire asettua tarjolle. Tarjollepanoa en ollut sen kummemmin miettinyt, niinpä kumarruin kiireesti makaamaan pöydän päälle, niin että kettiöön tulija näki ensimmäiseksi pyllistykseni - paremman puoleniko?
Kuulin vieraan kävelevän peremmälle ja kohta Unelmieni Mies, Intohimojeni Hämärä kohde ilmestyikin keittiön ovelle. En nähnyt hänen ilmettään, mutta pitkä vihellys kertoi, että ainakin ensivaikutelma oli tehokas.
....jatkuu...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.