Jonkinsortin "käytöshäiriöitä" ollut lapsesta lähtien ja tänään lopulta sain käytyä hakemassa lähetteen psykologille.
Aika varma olen omasta diagnoosistani, eli epävakaan persoonallisuuden kriteerit taitavat täyttyä ja myös sairauden kehittymiseen vaikuttavat tekijät ovat olemassa eli lapsuuden mielenterveyden oireilu ja traumaattiset kokemukset nuoruudessa.
Oireistoni kuitenkin on lievä siinä suhteessa etten vahingoita itseäni eikä minulla ole mitään ns. psykoosiin viittavaa oireilua.
Tiedostan itse ongelmani ja pystyn jonkinverran hallitsemaan mielialan vaihteluita, kiukustumisia ja pienistä asioista tulevia kovia kriisejä. Pystyn hoitamaan työni ja ihmissuhteita ei ole ns. katkennut tämän ongelman takia.
Kuitenkin olen "vaikea" ja oma elämä on välistä hyvinkin vaikeaa, koska pienikin murhe on jättimäinen minulle. En osaa käsitellä tunteitani, viha on erittäin rajua (en ole väkivaltainen kuitenkaan) ja toisaalta positiivisetkin tunteet menevät yli, eli esimerkiksi "sidon" miestäni itseeni liikaa, koska haluan viettää aikaa hänen kanssaan eikä mikään muu oikeastaan tunnu kovinkaan mukavalta. Onneksi järki sanoo, että vapautta on annettava senkin kustannuksella että se ei itsestä kovinkaan hyvältä tunnu.
Kuitenkin minua askarruttaa muutama asia.
Eli eniten ehkä se, että voiko tämän kanssa elää normaalia elämää? Mitään muuta en ole halunnut koskaan.
Antaako terapia hyviä tuloksia?
Lääkkeitä en haluaisi rueta syömään, korkeintaan rauhoittavat pahimpiin kriisihetkiin.
Minulla on ihana mies, jota rakastan täydestä sydämestäni.
Voiko ihmissuhde kestää tämän?
En sinäänsä lyttää toista maanrakoon mitenkään eikä oireilu nyt ole jatkuvaa, mutta suutun pienestä ja pienet asiat ovat minulle suuria. Pelkään kohtuuttomasti menettäväni toisen ja useat yöt on mennyt keskustellessa minun mieleni rauhoittumiseksi.
Vaadin kohtuuttomia ja paljon aikaa sekä huomiota. Liikaa siis toisinsanoen, että tilanne olisi ns. "normaali".
Mieheni on hienosti jaksanut minua eikä ainakaan omien sanojensa mukaan pidä tätäkään minään ongelmana. Kuitenkin minunhan sitä on vaikea uskoa, koska mieli tahtoo tehdä tästäkin juuri sen ratkaisevan ongelman mikä aiheuttaisi hänen tunteidensa kylmenemisen.
Haluaisin päästä terapiaan sekä tsempata itseäni oppimaan hallitsemaan tunteitani. Kuitenkin se asenne vaikuttaa aikapaljon.
Aika varma olen omasta diagnoosistani, eli epävakaan persoonallisuuden kriteerit taitavat täyttyä ja myös sairauden kehittymiseen vaikuttavat tekijät ovat olemassa eli lapsuuden mielenterveyden oireilu ja traumaattiset kokemukset nuoruudessa.
Oireistoni kuitenkin on lievä siinä suhteessa etten vahingoita itseäni eikä minulla ole mitään ns. psykoosiin viittavaa oireilua.
Tiedostan itse ongelmani ja pystyn jonkinverran hallitsemaan mielialan vaihteluita, kiukustumisia ja pienistä asioista tulevia kovia kriisejä. Pystyn hoitamaan työni ja ihmissuhteita ei ole ns. katkennut tämän ongelman takia.
Kuitenkin olen "vaikea" ja oma elämä on välistä hyvinkin vaikeaa, koska pienikin murhe on jättimäinen minulle. En osaa käsitellä tunteitani, viha on erittäin rajua (en ole väkivaltainen kuitenkaan) ja toisaalta positiivisetkin tunteet menevät yli, eli esimerkiksi "sidon" miestäni itseeni liikaa, koska haluan viettää aikaa hänen kanssaan eikä mikään muu oikeastaan tunnu kovinkaan mukavalta. Onneksi järki sanoo, että vapautta on annettava senkin kustannuksella että se ei itsestä kovinkaan hyvältä tunnu.
Kuitenkin minua askarruttaa muutama asia.
Eli eniten ehkä se, että voiko tämän kanssa elää normaalia elämää? Mitään muuta en ole halunnut koskaan.
Antaako terapia hyviä tuloksia?
Lääkkeitä en haluaisi rueta syömään, korkeintaan rauhoittavat pahimpiin kriisihetkiin.
Minulla on ihana mies, jota rakastan täydestä sydämestäni.
Voiko ihmissuhde kestää tämän?
En sinäänsä lyttää toista maanrakoon mitenkään eikä oireilu nyt ole jatkuvaa, mutta suutun pienestä ja pienet asiat ovat minulle suuria. Pelkään kohtuuttomasti menettäväni toisen ja useat yöt on mennyt keskustellessa minun mieleni rauhoittumiseksi.
Vaadin kohtuuttomia ja paljon aikaa sekä huomiota. Liikaa siis toisinsanoen, että tilanne olisi ns. "normaali".
Mieheni on hienosti jaksanut minua eikä ainakaan omien sanojensa mukaan pidä tätäkään minään ongelmana. Kuitenkin minunhan sitä on vaikea uskoa, koska mieli tahtoo tehdä tästäkin juuri sen ratkaisevan ongelman mikä aiheuttaisi hänen tunteidensa kylmenemisen.
Haluaisin päästä terapiaan sekä tsempata itseäni oppimaan hallitsemaan tunteitani. Kuitenkin se asenne vaikuttaa aikapaljon.
Vastaukset 4
Vanhimmat
aivot ja luonne ovat muokattavissa :)
olen varma että asiat alkavat helpottua, kunhan löydät vaan hyvän terapeutin. tiedostat ongelmasi itse ja osaat ajatella järjellä, niin se auttaa jo huomattavasti.
Kyllä voi elää normaalia elämää, mutta se vain tekee enemmän kipeää kuin ns. normaaleille ihmisille. Jos pystyy elämäänä ja vaikeuksiin asennoitumaan jotenkin niin, että hyväksyy asioiden vaikeuden ja kivuliaisuuden, niin silloin on jo voiton puolella. Asenne ratkaisee tosi paljon, ja terapia auttaa siinäkin.
Sekin kuullostaa hyvältä että tiedostat omat ongelmakohtasi. Silloin välttyy paremmin mustavalkoiselta ajattelulta, eikä ihmissuhteetkaan katkea niin helposti.
Oma tapani selviytyä: otan elämän ikäänkuin kouluna, jossa eteeni työnnetään jos jonkinlaista vaikeutta. Voin marssia ulos oppitunnilta ja käydä samaa kurssia uudestaan ja uudestaan, tai yrittää oppia ja ymmärtää omaa tapaani ajatella, reagoida, tuntea jne.
psykiatrisen diagnoosin.Nykyaikana halutaan päästä pois psykiatrian keksimistä pauloista ja ottaa asiat niinkuin ne tulevat ja samoin tunne-elämähän kuuluu normaaliin ihmiselämään.Ei ole patologisia asioita tunnepuolella.Psykiatria ja psykologia ideoi niitä ja aina on olemassa maailmassa psykiatrian/psykologian asiantuntijoita niin sanotusti,jotka askartelevat omien ongemliensa parissa.Freud oli aikoinaan hyvä esimerkki.Haudassa lojunut jo kauan.Joku psykiatri koettaa sinnikkäästi pitää Freudin päätä mullan päällä,mutta heikoin tuloksin sekin.
Ei minulla ole, terapiasta mitään kokemuksia, kun en ole koskaan sinne asti päässyt. Olen vain hyvilläni puolestasi, kun pyrit elämälaatuasi parantamaan!
Itse olen kamppaillut, monta vuosikymmentä kuvaamiesi asioiden vuoksi. Menettänyt joka ainoan ihmissuhteen, jääden pohtimaan, miksi en kyennyt,
pystynyt oppimaan virheistäni. Vaan toistan samaa kaavaa, silti tiedostaen
miten minun tulisi elää. Sinulla on on asenne kunnossa! Mitä paremmin opit
itseäsi tuntemaan, paranee mahdollisuudet hallita eteesi tulevia tilanteita!!