Tänään on masennukseni hoidon ensimmäinen päivä. Päätin hakea apua. Vaikeaa se on, kun ei mistään tunnu saavan lääkärinaikoja. Ensimmäiset ajat vasta maaliskuun lopussa. Vaikeaa on myös selittää omia tunteitaan puhelimessa ja yrittää pidätellä itkua. Huomenna pitäisi soittaa akuuttiaikaa terveyskeskukseen. Jos se siitä vaikka lähtisi eteenpäin.
Itkuisuus, voimattomuus, nukahtamisvaikeudet, järjettömät raivokohtaukset, mitättömyyden tunne, mikään ei tunnu miltään, millään ei ole väliä. Nämä ovat olleet oireet jo kaksi kuukautta. Silloin tajusin, että opiskelen aivan väärää alaa, pikkuveljelläni on alkoholiongelma, isälläni on alkoholiongelma ja isäni avioliitto on hajoamassa. Vanhempani ovat eronneet jo kun olin kolmevuotias ja äitipuoleni on minulle kuin toinen äiti. Todella rakas.
Oma terveyskin on reistannut ja se on vaikuttanut omaan parisuhteeseen. En ole pystynyt käymään luennoilla kuin satunnaisesti. En jaksa hoitaa kotia, en laittaa ruokaa, en tiskata tai siivota. Olen päättänyt hakea yliopistoon lukemaan alaa, joka kiinnostaa ja on sydäntä lähellä. En kuitenkaan jaksa avata pääsykoekirjoja. Mikään ei tunnut merkitykselliseltä. Ainoa mihin pääsen tätä tunnetta pakoon on kirjat. Fantasia. Niihin pystyn uppoutumaan täydellisesti, unohtaen oman maailmani.
Tämä vaikuttaa jo avopuolisoni opiskeluun ja se onkin herättänyt hakemaan apua. En halua pilata meidän molempien elämää. Meidän parisuhde on hyvällä pohjalla ja rakkautta ja luottamusta riittää. Se pitää minut pystyssä ja jaksan yrittää.
Lääkkeitä en välttämättä haluaisi, paitsi ehkä nukahtamiseen. Enemmänkin keskusteluapua, jossa voisin purkaa vaikeaa isäsuhdetta. En ole isästäni puhunut kuin pikkusiskoni kanssa. Eilen kerroin ensimmäistä kertaa poikaystävälleni ongelmistani ja isäni ongelmista. Kyllä hän on huomannut, että jotain on vialla, mutta minä olen hyvä näyttelemään. Jaksan pitää pitkäänkin yllä "kaikki on hyvin" -kulissia. Että tämä on vaan stressiä, kyllä se ensi viikolla helpottaa. Enää en jaksa. Nyt tarvitsen apua.
Itkuisuus, voimattomuus, nukahtamisvaikeudet, järjettömät raivokohtaukset, mitättömyyden tunne, mikään ei tunnu miltään, millään ei ole väliä. Nämä ovat olleet oireet jo kaksi kuukautta. Silloin tajusin, että opiskelen aivan väärää alaa, pikkuveljelläni on alkoholiongelma, isälläni on alkoholiongelma ja isäni avioliitto on hajoamassa. Vanhempani ovat eronneet jo kun olin kolmevuotias ja äitipuoleni on minulle kuin toinen äiti. Todella rakas.
Oma terveyskin on reistannut ja se on vaikuttanut omaan parisuhteeseen. En ole pystynyt käymään luennoilla kuin satunnaisesti. En jaksa hoitaa kotia, en laittaa ruokaa, en tiskata tai siivota. Olen päättänyt hakea yliopistoon lukemaan alaa, joka kiinnostaa ja on sydäntä lähellä. En kuitenkaan jaksa avata pääsykoekirjoja. Mikään ei tunnut merkitykselliseltä. Ainoa mihin pääsen tätä tunnetta pakoon on kirjat. Fantasia. Niihin pystyn uppoutumaan täydellisesti, unohtaen oman maailmani.
Tämä vaikuttaa jo avopuolisoni opiskeluun ja se onkin herättänyt hakemaan apua. En halua pilata meidän molempien elämää. Meidän parisuhde on hyvällä pohjalla ja rakkautta ja luottamusta riittää. Se pitää minut pystyssä ja jaksan yrittää.
Lääkkeitä en välttämättä haluaisi, paitsi ehkä nukahtamiseen. Enemmänkin keskusteluapua, jossa voisin purkaa vaikeaa isäsuhdetta. En ole isästäni puhunut kuin pikkusiskoni kanssa. Eilen kerroin ensimmäistä kertaa poikaystävälleni ongelmistani ja isäni ongelmista. Kyllä hän on huomannut, että jotain on vialla, mutta minä olen hyvä näyttelemään. Jaksan pitää pitkäänkin yllä "kaikki on hyvin" -kulissia. Että tämä on vaan stressiä, kyllä se ensi viikolla helpottaa. Enää en jaksa. Nyt tarvitsen apua.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Itsekin olen käynyt hoitoja läpi. Ei ne täysin terveeksi ole tehneet mutta eivät haitanneetkaan. Puhuminen jne. helpottaa. On viisautta huomata oma tilansa ja avuntarpeensa.
Hei,
viestissäsi oli samanlaisia asioita kuin minulla on... olisi mukava jutella.
Olo on todella kurja.
hei,
mene vaikka terv.keskukseen suoraan terveyden hoitajan juttusille.hän kyllä laitaa sut päiv.lääkärille.
lääkkeillä voisit päästä pahimman yli.
ja terapiaan sitten kun sinne pääsee.
yst.terv.T
Hei Kaisa!
Keskustellaan vaan. Luultavasti auttaa meitä molempia. Haluatko lähettää sähköpostia vai kuinka? Oma meiliosoitteeni on [email protected]. Sinne voit lähettää postia, jos et näin julkisella areenalla halua viestiä. Kerro vaikka omasta tilanteestasi. Minkä ikäinen olet? Ja missäpäin asustelet? Näistä voidaan aloittaa. :)
Tervehdys Sinulle kohtalotoverini!
Ite sanoisin, että ei ne lääkkeet ole niin pahoja kun mitä luulet. Ja niistä ainakin on todella apua. Suomalaiset kummastelee turhaan jotain lääkkeitä, se on naurettavaa kun tyhmät/tietämättömät yrittävät esittää viisaita/ pohtivaa skeptikkoa ja ovat sitä mieltä että eihän pillerit mitään auta tälläsiin ongelmiin. Miten sen muka voi ratkaista joku tabletti, ne koittaa vaan huumata ja huijata sua, ettet sä tajuais mistään mitään. Tokaisevat vaan, että koeta ny päästä niistä pillereistä eroon (hehheh).
Niistä todellakin on apua ja ne helpottavat tunteiden käsittelyä ja tunteista ja tapahtumista puhumista. Sinun tulee selkeämpi olo ja pystyt kertomaan asioita paremmin, selkeämmin ja itkeskelemättä liikloja. Saat pahoihin asioihin etäisyyttä ja niistä on silloin helpompi puhua. Lisäksi lääkkeet auttavat jaksamaan arkisessa aherruksessa.
Läheiset tai jokkut muut ns. tavalliset ihmiset ovat todella kummallisia tälläisissä tilanteissa. Kun ne ei sitten huomaa niin kun yhtään mitään eivätkä tajua mistään mitään. Sitä saa tehdä vaikka mitä ja millään tavalla ei reagoida! JOTEN MENE SUORAAN AMMATTIAUTTAJILLE!
Joku sellainen sananlaskunkin on olemassa:
Jos olet iloinen kukaan ei huomaa iloasi,
jos olet surullinen kukaan ei huomaa suruasi,
jos olet masentunut kukaan ei huomaa tuskaasi,
jos kannat mieltäsi painavaa taakkaa kukaan ei huomaa painolastiasi
MUTTA PIERASEPPA KERRAN (sen kyllä kaikki huomaa)
Mikään ei tietenkään korvaa terapiaa yhdessä ammatti-ihmisen kanssa. ja älä suotta terapoi ainakaan kaikkien tavallisten pulliaisten kanssa (no ainakin mulla on semmosia läheisiä), ne kun ei tujua mistään mitään. Ja sen sijaan kun psykologi kannustaa nin nämä läheiset saattavat vain pahentaa asioita tokeisemella esiem. : älä aina valita, ajattelitsit välillä muitakin, oma on syysi, ei kiinnosta. Tai sitten he koittavat eläytyä väärällä tavalla mukana ja rupeavat vaikka itkemään mukana ja surkuttelevat (Itelle kävi näin kun koitin puhua isolleveljelle, niin tämä sitten rupes siinä niin mukavasti poraan. ja kun kysyin kommenttia asiaan, että tajusikko niin veli se vastas että en mää mitään tajunnu.) Kyllä tuli mieleen että VOI VITTU SENTÄÄN!!
MUTTA JOKATAPAUKSESSA ON TÄRKEÄTÄ ETTÄ VARAAT SINNE TERAPIAAN AJAN JOS ET OLE VIELÄ VARANNUT.AJAN, TAI JOS ET SAA ITSE AIKAISEKSI NIIN PISTÄ JOKU LUOTTOHENKILÖSI SOITTAMAAN! KYSE ON TODELLA VAKAVASTA ASIASTA! TAI MENE VAIKKA KÄYMÄÄN SIELLÄ TERVEYSKESKUKSESSA JA SANO, ETTÄ TARVISET AJAN LÄÄKÄRILLE TAI PAREMPI SANOA SUORAAN: TARVITSEN AJAN PSYKIATRILLE!!!
Voit mennä lääkäriin ja yrittää saada jotain lääkkeitä jo ennen terian alkua, mutta sun pitää sitten tehdä lääkärille tosiaan selväksi että olet masentunut, EI AINAKAAN MITÄÄN TIETYN TYYPPISIÄ UNILÄÄKKEITÄ!!!!!!!!
Kiitos paljon kaikille vastanneille. Kaikista viesteistä oli apua ja selkeyttivät ajatuksiani.
Tänään soitin terveyskeskukseen ja sainkin heti akuuttiajan omalääkärilleni. Olin kyllä todella hermostunut sinne menemisestä. Aivan kuin kaikkien läheisten ihmisteni kanssa, olin myös huolissani, ettei lääkäri uskoisi minua. No, ihan turhaahan se pelko oli. Kaikki sujui oikein hyvin. Sain jopa selvitettyä tilannetta ja tunteitani kohtalaisen selkeästi, vaikka itkinkin välillä. Etukäteen pelkäsin, että menisin aivan hysteeriseksi, enkä saisi sanottua mitään.
Sain mielialalääkkeitä, vaikka niitä(kin) etukäteen pelkäsin. Efexor Depot-nimisiä kokeillaan ainakin aluksi. Sain myös nukahtamislääkettä, Zopinoxia, joka on vielä hakematta. Huomenna sitten, kun opintotuki tulee. Sairaslomaakin on seuraavaan lääkärikäyntiin saakka, eli pari viikkoa. Olo on jo hiukan helpompi, kun on tunnustanut tarvitsevansa apua ja hakenut sitä. Vielä on edessä soittelua Psykologikeskukseen, jotta saisin aloitettua terapian.
Kiitos erityisesti Sinulle nimim. Kimmo. Mielipiteesi herättivät ajattelemaan ja päätin kokeilla lääkkeitä. Ei minulla mitään lääkkeitä vastaan ole yleisesti ja uskon kyllä nykylääketieteeseen. Ehkä sitten olin antanut muiden pelotella itseäni. Tunteet ja oma mieli ovat niin henkilökohtainen asia, että niitä koskevia ongelmia on vaikea käsitellä. Ja niin usein sanotaan, että tunteiden poissulkeminen on epäterveellistä. Niinhänä se on, mutta nyt olen ymmärtänyt, että lääkkeet eivät poissulje tunteita, ne vain auttavat käsittelemään niitä kaikista vaikeimpia.
Poikaystäväni oli tosiaankin vähän puulla päähän lyöty, kun vihdoin hänelle kerroin ongelmistani. Olen niin hyvä kätkemään huonon oloni, että hän ei ole huomannut eikä tajunnut mitään, vaikka yhdessä asummekin. Pikkusiskolleni tiedän voivani puhua, hän on kokenut pahan masennuksen muutama vuosi sitten. Äitiäni (ja tietysti isääni) pelkään ehkä eniten. Joskus aikoinaan äitini sanoi siskolleni, että hän ei SAA olla masentunut, hänellähän on kaikki hyvin. Pelkään, että äitini reaktio on samanlainen minun kohdallani. Ja isälleni...en vain voi kertoa. Se lisäisi hänen omaa huonoa oloaan, enkä voi tehdä sitä. Tämä isä-juttu onkin niistä kipeimmistä.
Myös ystävät huolestuttavat. Tiedän saavani heiltä paljon myötätuntoa ja kuunteluapua, mutta en halua, että he alkavat kohdella minua kuin syöpäsairasta. En halua, että he ovat minun seurassani koko ajan varuillaan, miettien, että koskakohan minä alan itkeä ja loukkaanunkohan minä jonkun sanomisista. Haluan mahdollisimman normaalit suhteet heihin, jotta koko maailma ei pyörisi masennuksen ympärillä. Ehkä pyydän heitä lukemaan tämän kirjoituksen.
Kyllä se tästä, päivä kerrallaan. Nyt pitäisi ilmoittaa kouluun, etten ole tulossa vähään aikaan. Sekin tuntuu niin raskaalta. En millään jaksaisi huolehtia sellaisista asioista nyt, mutta parempi nyt, niin voin keskittyä sitten omaan paranemiseeni.
Joo kiva, että sait apua ajoissa. Ja todella hyvä,että sait selvitettyä niitä asioita ja tunteitasi selkeästi sillä lääkärissä. (Jos muuten puhuminen olis tuntunut vaikeelata niin olisit kirjoittanu ne asiat lapulle ja antanu sen sitten lääkärille. ja sanonu vaan, että tältä musta tuntuu).
Se varotuksen sana niistä unilääkkeistä johtuu siitä, että kaikki unilääkkeet eivät sovi depressiota potevalle. (Joskus depressota poteva saattaa olla liiankin uninen). Ne voivat saada nupin vähä sekaisin. Ne saattavt pahentaa depressiota.
Halusin vain varmistaa. Ilmeisesti sait aivan oikeita lääkkeitä kun Sinä sait myös mielialalääkkeitä, ja mitä ilmeisimmin sopivantyppiisiä nukahtamislääkkeitä. Tärkeää tässä oli se, että kerroit lääkärille todellisenm tilasi ja lääkäri tietysti teki oikean diagnoosin. Joskus on käynt niin onnettomasti, että teeveyskeskuksen päivystävällä yleislääkärillä tehty pikainen käynti on tuottanut puutteellisen ja väärän diagnoosin. potilas on saattanut esimerkiksi kuvailla vain unettomuuttaan ja sitä että hän ei saa unta öisin. Se masentuneisuus on sitten huonolla onnella jäänyt kokonaan sinne taka-alalle. Tai joskus on ollut myös niin, että potilas on pitkän valvomisen jälkeen ollu niin sekavassa mielentilassa, että hänelle on vain annnettu unilääkeitä ensi hätään. Aika vaikee huomata semmosesta sekatapauksesta äkkinäkemältä sitä oikeeta vaivaa. Entenkin jos potilas vaan puhuu jotain muuta. Ja niitä muiden huolia, tai sittenm hän tyypilliseen tapaan esittelee niitä huoliaan.
Luethan vielä ohjeet tarkkaan! Mulla itellä on Zoloft nimistälääkettä se on uusi hyvä täsmälääke, mutta akuuteissa tapauksissa vaikuttaa vaan liian hitaasti.
Kimmo tosiaan esitti asian aika railakkaasti mutta siinä oli kuitenkin näin psykiatrinkin vinkkelistä vinha perä.
Voi olla että et voi puhua isällesi nyt. Muutaman vuoden päästä se voi olla mahdollista.
Hieno juttu, että pistit pyörät pyörimään. Vaikka olen psykologi ja edustan sitä puolta, joka hoitaa keskustelemalla, tiedän mikä merkitys on mielialalääkkeillä. Kun ihminen on ollut pitempään masentunut, aivojen välittäjäainekemia kaipaa korjausta. Korjausta tapahtuu monella tavalla, terapiakin sitä tekee, mutta kyllä käytännön työssä huomaa päivittäin, että mielialalääkkeet ovat hyvä "kainalosauva".
Masennus on niitä psyykkisiä ongelmia, jotka ovat helpoimpia hoitaa. Ennuste on siis hyvä. Ja parhaiten tuntuu tepsivän terapian ja lääkehoidon yhdistelmä. Muista vain antaa tarpeeksi aikaa molemmille. Mielialalääkkeen teho alkaa näkyä vasta viikkojen kuluttua, ja ensin saattaa tulla sivuoireita jotka jopa huonontavat oloa vähäksi aikaa. Joskus voi joutua vaihtamaan lääkettä parikin kertaa, ennenkuin löytyy itselle sopiva. Meillä kaikilla kun tämä välittäjäainekemiakin on aika persoonallinen.
Terapiasta: ensimmäisten käyntien pitäisi olla aina ns. arviokäyntejä. Jos sinusta tuntuu, että suhde ei toimi, vaihda reippaasti, älä ole liian kiltti. Yksityispuolella vaihto tietysti sujuu helpommin kuin julkisella sektorilla, jossa esim. mielenterveystoimistoissa ei ole kovin monta vaihtoehtoa tarjolla.
Onnea matkaan, nousu on alkanut!
Hei!
Soita mielenterveystoimistoon. Siellä pitäisi olla päivystysaikojakin ja keskusteluapua ainakin. 'voimia vaan sulle. Et ole yksin.