Siellä täällä törmää ihmisiin jotka haluavat julkaista kirjoittamaansa tekstiä ja ovat ihan vakavissaan sitä mieltä että oikeinkirjoitus ja kielioppi ovat sivuseikkoja; tärkeintä on tarinaniskentä ja kyllä se kustannustoimittaja korjaa.
En ole kustannustoimittaja, olen itsekin wannabe-kirjailija, mutta tukka nousee pystyyn tästä ajatuksesta. Kielentaju on minusta ihan yhtä tärkeä ominaisuus hyvässä kirjoittajassa, kuin tarinantaju. Enkä jaksa uskoa että yksikään kustantaja viitsisi haaskata aikaa käsikirjoitukseen joka pitää melkein kirjoittaa uusiksi virheiden takia.
Kysymys kuuluu, onko täällä ihmisiä jotka ajattelevat ettei oikeinkirjoituksella ja kieliopilla ole kirjoittaessa merkitystä? Jos joku ihan tosissaan näin uskoo, niin olisi kiva kuulla perusteluja. Yritän vain ymmärtää tätä itselleni järjetöntä ajattelumallia.
En ole kustannustoimittaja, olen itsekin wannabe-kirjailija, mutta tukka nousee pystyyn tästä ajatuksesta. Kielentaju on minusta ihan yhtä tärkeä ominaisuus hyvässä kirjoittajassa, kuin tarinantaju. Enkä jaksa uskoa että yksikään kustantaja viitsisi haaskata aikaa käsikirjoitukseen joka pitää melkein kirjoittaa uusiksi virheiden takia.
Kysymys kuuluu, onko täällä ihmisiä jotka ajattelevat ettei oikeinkirjoituksella ja kieliopilla ole kirjoittaessa merkitystä? Jos joku ihan tosissaan näin uskoo, niin olisi kiva kuulla perusteluja. Yritän vain ymmärtää tätä itselleni järjetöntä ajattelumallia.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen ihan samaa mieltä aloittajan kanssa. Itseasiassa yleensä nimenomaan korostetaan sitä, että oikeinkirjoituksen, kieliopin ja kielentajun täytyy aloittelevalla kirjoittajalla olla kunnossa. Kyllä kai ketä hyvänsä ärsyttää lukea huonosti kirjoitettua tekstiä, eikä kustannustoimittaja ole tässä mikään poikkeus. Käsikirjoituksista menee läpi vain noin yksi prosentti. Eikö luulisi, että päästäkseen tähän prosenttiin käsikirjoituksessa täytyy olla lähes kaikki kunnossa?
Sitä olen sen sijaan kuullut, että jotkut jo menestyvät kirjailijat, joiden uusinta uutta odotetaan innokkaasti, saavat laittaa käsikirjoituksensa vaikka miten keskeneräisinä. Heidän käsikirjoituksiaan kyllä voidaan muokata enemmänkin, koska kyseessä on kuitenkin lähes varma bestseller. Aloittelevalla kirjailijalla tätä mainetta ei vielä ole, joten häneen tuhlataan vähemmän aikaakin. Jos haluaa oman käsikirjoituksensa kiinnittävän positiivista huomiota, niin kyllä se pitää viilata mahdollisimman huolellisesti valmiiksi - niitä kielioppikoukeroita myöten.
Kyllä kielioppi on kivijalka, jolle suomen kirjakieli on rakennettu. Jos aikoo rakentaa talon, sille on ensin luonnollisesti kaivettava kunnon perustukset. Kielioppi ja välimerkit ovat opittavissa olevia asioita. Vaatii vain vähän viitseliäisyyttä. Kustantajat eivät nykyaikana kyllä vilkaisekaan tekstejä, jotka vilisevät kielellisiä virheitä.
Puhekieli on asia erikseen ja dialogissa on usein suotavampaa käyttää puhekieltä kuin kirjakieltä.
Muuten, luulen kyllä, että kuten joillakin on tarkempi musiikkikorva kuin toisilla, myös kielikorvan tarkkuudessa on suuria eroja.
Itselläni aina särähtää korvaan, jos tätä kaunista suomenkieltämme rääkätään, Harmittaa vietävästi, kun huomaa välillä lehdissä toimittajien, siis ammattimaisten sanatyöläisten antavan piut paut oikeakielisyydelle.
Kielihän on kirjoittajan tärkein työkalu, väline, jonka avulla tarinaniskijä saa tuotoksensa lukijan nautittavaksi tarjottua.
Ei tylsällä veitsellä voi leikata virheettömiä viipaleita, Väline kannattaa jo viipalointia aloittaessaan hioa huippukuntoon, jotta homma sujuisi mahdollisimman vaivattomasti. Kuten veistäkin pitää aika ajoi teroittaa, kannattaa huoltaa myös kieltään.
En ole nimekäs kirjailija, enkä pidä itseäni minkäänlaisena sanataiteen guruna. Julkaisukelpoista ja kielellisesti virheetöntä tekstiä olen kuitenkin tuottanut vuosien varrella jonkinmoisen määrän, siksi en malttanut olla tökkäämättä lusikkaani tähänkin soppaan.
Koulupohjan puutteellisuudesta ei kielenhallinta ole kiinni, itselläni koulupohja jäi aika olemattomaksi, mutta tekemällä ihminen oppii.
Aloitus on mielestäni heikko. Se yrittää provosoida kieliopista välinpitämätöntä kirjoittajaa puolustamaan omaa tarinaniskentä taitoaan. Mutta vähät vastaukset ovat luokkaa, juu juu olet aivan oikeassa.
Jotta voi saada kirjan julki, pitää osata kirjoittaa ja pitää osata tarinoida. Ilman jompaa kumpaa on ikuinen alku, joka ei kynnystä ylitä.
Suomessa opetetaan kielioppia yliopistoissa ja laitoksissa, silti noista akatemioistakaan kouluttautuneet eivät välttämättä ole/tule kirjailijoiksi, koska heiltä puuttuu tarinointitaito.
Toinen totuus on että suomessa on kirjailijoita, joilla ei ole hajuakaan pilkku tai pistesäännöistä, kieliopista tms. kielisäännöistä, mutta he osaavat kertoa tarinaa... Ehkä luonnostaan hallitsevat myös suomenkielen, ehkä kirjoittavat niin ymmärrettävästi että kustannustoimittajan ohjein pystyvät korjaamaan tekstin.
Suomessa on julkaistu kirjoja, joita ei hädintuskin ole oikoluettu, toisaalta täällä julkaistaan kirjoja joita on työstetty parikin vuotta, kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyönä.
Tähän ikuisuuskysymykseen ei ole yhtä oikeaa vastausta. Ainut vastaus on, että riippuu tapauksesta.
Aloittaja, sinä et yritä ymmärtää itsestäsi järjettömältä tuntuvaa ajatusmallia, sinä haet tukea omalle mielipiteellesi, jotta tuntisit olevasi parempi kuin ne tuhat muuta jotka kirjoittavat julkaistakseen, haet tukea jotta uskoisit ettet ole "kaikkein huonoin" tukea jotta itse uskoisit pystyväsi ylittämään kynnyksen.
Ehkä pystyt... ehkä et, ainakaan lähivuosina, koska itsetunnossasi on vielä suuria aukkoja, joiden täyttämiseen tarvitset lisää vuosia, kokemusta, elämää ja rohkeutta.
Lopulta kirjoittamisessa on kyse uskosta itseen ja perslihaksista. Kaikki muut tavat päästä kiipeämään yli kynnyksen, ovat tuhoon tuomittuja.
että eivät itseluottamus ja treenatut istumalihakset kenestäkään kirjailijaa tee. Pitää myös olla jotain sanottavaa, jokin asia, jonka kokee niin tärkeäksi, että haluaa kertoa sen muille.
Vaikka ihminen omaisi miten hyvät kielelliset valmiudet tahansa, se ei auta, ellei ole mitään omaa sanottavaa. Mitä tekee terävällä veitselläkään, ellei käsillä ole limppua, josta voi leikata ravitsevia siivuja nälkäisen käteen.
Jos kirjoittaja vielä osaa kertoa asiansa koskettavasti ja pysähdyttävästi, niin silloin hän on oikealla tiellä.
Mikään ei siltikään takaa, että kustantamon ovet aukeavat, mutta kuka kieltää kokeilemasta. Jo kirjoittaminen sinänsä tuottaa harrastajalleen iloa ja tyydytystä, vaikka maine ja kunnia jäisivät saavuttamatta, euroröykkiöistä puhumattakaan.
... täysin mysteerio mulle.
Silloin kun olen opiskellut kaikkien konjuktioiden jälkeen laitettiin pilkku.
Nykyisin kuulema ei.
Minä siis pilkutan miten sattuu.
Välillä väärin ja välillä oikein, mutta tarina kulkee.
Ja se on kuitenkin kai tärkein?
Kaikista oikein pilkuttajista ei tule kirjailijota, vaikka miten opiskelisi.
Minusta kieliopin osaaminen on tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on se, että osaan kirjoittaa tarinaa, joka koskettaa, herättää tunteita, edes jotain.
Toki minusta olisi ihanaa laittaa täysin virheetön käsikirjoitus kustantamoon, ilman virheitä, muttei minusta ole siihen.
Joten annetaisiko kaikkien kukkien ja tarinan kertojien kukkia, ilman äidinkieliopettajamaista raippaa?
Ja tämähän on siis ihan itsekäistä motiiveista lähtöisin.
Ilman pilkkuja
Hyvää yötä.
pilkku- ja kielisääntönsä, ei seuraa Kielikellon viimeisimpiä asetuksia, hyvänen aika! Tiedekirjoittaminen on aivan eri asia. Jokaisella tiedekunnalla ja laitoksella on omat suosituksensa esim. väitöskirjan tekemisessä. Fiktio on vapaa, se on taidetta aivan kuin kuvataide tai klassinen musiikki. Luo omat värioppisi, kontrapunktisi ja tietenkin pilkkusääntösi.
Jestas.