Tämä on kirjoitusvirheitä täynnä oleva surkuttelu- ja valittelukirjoitus, joten älkää lukeko. Lopettakaa lukeminen tähän. Ei riviäkään enää. Ei sanaakaan enää. Ei kirjaintakaan enää.
Hyvä. Ja nyt kun ette enää lue, voin kirjoitella pelkästään itselleni ja lukea lopuksi sepustukseni, kun se ilmestyy näkyviin "lähetä" napin painamisen jälkeen.
Keromus alkaa ajankohdasta, jolloin odotin innolla, että täytäisin 15 vuotta ja saisin ajaa mopolla. Millä mopolla - se ei juolahtanut mieleeni. Sen verran minulla oli jo kokemusta, että olin kokeillut yhden kaverin vanhaa "Pappatunturia" ja toisen kaverin uutta Solifer "kymppiä" (sellainen polkupyörän näköinen).
Kun 15-vuotispäivä koitti, olin kuin jonkinlaisen kuumeen kourissa. Niin kova into minulla oli päästä ajamaan mopolla, nyt kun vihdoin saisin laillisesti ajaa sellaisella. Katselin koulukavereiden mopoja ja mietin, eikö kukaan antaisi ajaa edes pientä lenkkiä. En ole mikään ruinaajatyyppi, joten lenkit jäivät siltä kesältä ajamatta.
Seuraavana keväänä kuulin, että eräs puolituttu henkilö kauppasi ikivanhaa Solifer Speed mopoa kahdellakymmenellä markalla, joka vastaa tällä hetkellä (Suomen Pankin rahanarvolaskurin mukaan) noin 26:tta euroa. Ajoin kaverini kanssa tällä jarruttomalla ja työntämällä käynnistyvällä mopolla koelenkin. Tai ei se edes mikään täysi lenkki ollut. Mopo savutti kuin pieni tehdas ja sammui mäen alla.
Mopossa oli puutteita, mutta arvelin, että saisin kunnostettua sen. Valitettavasti kauppa kaatui rahoitusongelmiin, sillä isoäitini ei suostunut antamaan rahaa tuollaisen vaarallisen härvelin ostamiseen.
Mutta tunnelin päässä näkyi valoa. Isäni vei minut nimittäin pari viikkoa myöhemmin mopoliikkeeseen, josta sain valita upouuden mopon. Se oli Solifer 4 Speed, jota mainostettiin myyvällä iskulauseella: "Arvaa, mopo vai moottoripyörä." Se oli ensimmäisiä jalkatapailla ja jalkavaihteilla varustettuja mopoja, sillä edeltävänä vuonna asetus oli vaatinut mopoihin vielä polkupyörätyyppiset polkimet.
http://kuva1.kuvablogi.com/iso/img1250623.jpg
Minusta tuli hetkessä suosittu mopopiireissä moottoripyörätyyppisen uuden moponi ansiosta. Kaikki halusivat koejaa sitä. Minä puolestaan sain tilaisuuden kokeilla lähes kaikkia kylän poikien Pappatuntureita ja muita härveleitä.
Alkuaikojen Solifer 4 Speedit olivat todennäköisesti laadultaan huonoimpia mopoja, mitä Suomessa on koskaan valmistettu. Kahta täysin samanlaista mopoa en koskaan nähnyt, mikä viittasi siihen, että mopot oli kasattu kiireellä kaikenlaisista ylijäämäosista, mitä tehtaalta sattui löytymään. Mopon laadusta kertoo jotain se, että muutaman kuukauden kuluessa kromatuista osista irtosi pinta pois ja osat muuttuivat ruostepintaisiksi. Takajousien alumiinikuoret kuluivat puhki muutamassa viikossa. Etujarru ei käytännössä toiminut enää viikon päästä eikä koskaan sen jälkeen. Kaasuvaiheri katkesi noin viikon välein. Nopeusmittarin pyörittäjä oli jostakin 1950-luvun mopomallista, eikä se kestänyt kuin hetken. Takajarru hajosi säpäleiksi jarrutettaessa. Lokasuojat ja muut osat murtuivat. Satula oli muutaman viikon päästä riekaleina. Ja niin edelleen. Vikaluettelo on lähes loputon.
Tämä mopotarina ei liity millään tavalla aiheeseen moottoripyörät, mutta eihän tätä kukaan tässä vaiheessa enää lue, joten ei kai sillä ole väliä. Kirjoitan siksi, että en vielä oikein saa untakaan.
Hyvä. Ja nyt kun ette enää lue, voin kirjoitella pelkästään itselleni ja lukea lopuksi sepustukseni, kun se ilmestyy näkyviin "lähetä" napin painamisen jälkeen.
Keromus alkaa ajankohdasta, jolloin odotin innolla, että täytäisin 15 vuotta ja saisin ajaa mopolla. Millä mopolla - se ei juolahtanut mieleeni. Sen verran minulla oli jo kokemusta, että olin kokeillut yhden kaverin vanhaa "Pappatunturia" ja toisen kaverin uutta Solifer "kymppiä" (sellainen polkupyörän näköinen).
Kun 15-vuotispäivä koitti, olin kuin jonkinlaisen kuumeen kourissa. Niin kova into minulla oli päästä ajamaan mopolla, nyt kun vihdoin saisin laillisesti ajaa sellaisella. Katselin koulukavereiden mopoja ja mietin, eikö kukaan antaisi ajaa edes pientä lenkkiä. En ole mikään ruinaajatyyppi, joten lenkit jäivät siltä kesältä ajamatta.
Seuraavana keväänä kuulin, että eräs puolituttu henkilö kauppasi ikivanhaa Solifer Speed mopoa kahdellakymmenellä markalla, joka vastaa tällä hetkellä (Suomen Pankin rahanarvolaskurin mukaan) noin 26:tta euroa. Ajoin kaverini kanssa tällä jarruttomalla ja työntämällä käynnistyvällä mopolla koelenkin. Tai ei se edes mikään täysi lenkki ollut. Mopo savutti kuin pieni tehdas ja sammui mäen alla.
Mopossa oli puutteita, mutta arvelin, että saisin kunnostettua sen. Valitettavasti kauppa kaatui rahoitusongelmiin, sillä isoäitini ei suostunut antamaan rahaa tuollaisen vaarallisen härvelin ostamiseen.
Mutta tunnelin päässä näkyi valoa. Isäni vei minut nimittäin pari viikkoa myöhemmin mopoliikkeeseen, josta sain valita upouuden mopon. Se oli Solifer 4 Speed, jota mainostettiin myyvällä iskulauseella: "Arvaa, mopo vai moottoripyörä." Se oli ensimmäisiä jalkatapailla ja jalkavaihteilla varustettuja mopoja, sillä edeltävänä vuonna asetus oli vaatinut mopoihin vielä polkupyörätyyppiset polkimet.
http://kuva1.kuvablogi.com/iso/img1250623.jpg
Minusta tuli hetkessä suosittu mopopiireissä moottoripyörätyyppisen uuden moponi ansiosta. Kaikki halusivat koejaa sitä. Minä puolestaan sain tilaisuuden kokeilla lähes kaikkia kylän poikien Pappatuntureita ja muita härveleitä.
Alkuaikojen Solifer 4 Speedit olivat todennäköisesti laadultaan huonoimpia mopoja, mitä Suomessa on koskaan valmistettu. Kahta täysin samanlaista mopoa en koskaan nähnyt, mikä viittasi siihen, että mopot oli kasattu kiireellä kaikenlaisista ylijäämäosista, mitä tehtaalta sattui löytymään. Mopon laadusta kertoo jotain se, että muutaman kuukauden kuluessa kromatuista osista irtosi pinta pois ja osat muuttuivat ruostepintaisiksi. Takajousien alumiinikuoret kuluivat puhki muutamassa viikossa. Etujarru ei käytännössä toiminut enää viikon päästä eikä koskaan sen jälkeen. Kaasuvaiheri katkesi noin viikon välein. Nopeusmittarin pyörittäjä oli jostakin 1950-luvun mopomallista, eikä se kestänyt kuin hetken. Takajarru hajosi säpäleiksi jarrutettaessa. Lokasuojat ja muut osat murtuivat. Satula oli muutaman viikon päästä riekaleina. Ja niin edelleen. Vikaluettelo on lähes loputon.
Tämä mopotarina ei liity millään tavalla aiheeseen moottoripyörät, mutta eihän tätä kukaan tässä vaiheessa enää lue, joten ei kai sillä ole väliä. Kirjoitan siksi, että en vielä oikein saa untakaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Nyt on pakko tiivistää juttua, tai muuten tästä tulee kirja. Hyppään siis yli sen vaiheen, kun eräät minua nuoremmat kaverini hankkivat moottoripyöriä, jollaiseen voi saada ajokortin kesäkuun 1972 loppuun asti 16-vuotiaana.
Tai mainittakoon nyt kuitenkin nykymotoristien (ai niin, eiväthän he lue tätä) kiusaksi sellainen pieni yksityiskohta, että eräs 16-viuotias kaverini ehti juuri ja juuri ajaa moottoripyöräkorttinsa ennen heinäkuun 1. päivää vuonna 1972, ja jo muutaman päivän päästä ajokortin saamisesta hän ajeli isonveljensä 500-kuutioisella Kawasakilla 190 km/h mittarissa eräs nuorempi poika kyydissään. Kypärää ei tietenkään ollut kummallakaan, koska ne eivät olleet pakollisia. Ja tällainen ajelu oli siis täysin laillista. Kyydissä ollut kaveri kertoi myöhemmin, että eräällä reissulla kuskin silmään oli lentänyt täydessä vauhdissa itikka, ja hän oli alkanut hangata toisella kädellään silmäänsä. Moottoripyörä oli hoiperrellut tien laidasta laitaan, ja matkustaja oli pelännyt henkensä puolesta - eikä ilmeisesti turhaan.
Samaan aikaan kun tällaista tapahtui, minä ajelin edelleen Solifer 4 Speedilläni, joka oli alkuinnostuksen jälkeen osoittautunut kaikeksi muuksi kuin moottoripyöräksi. Se oli kylän hitain mopo, jonka edelle joka ikinen vanha papparainen ajeli Tunturillaan tai Pyrkijällään tai Solifer Exportillaan ja mitä niitä oli. Ainoastaan alamäessä Solifer 4 Speed kulki inhimillistä vauhtia, koska moottori oli hyvä ottamaan kierroksia. Tuntureiden Puch-moottorit sen sijaan alkoivat hyytyä tietyllä kierrosluvulla olipa alamäki millainen tahansa.
Tietenkin yritin tehdä asialle jotain. Minulla oli aika hyvät mahdollisuuden rassata mopoani, koska perheellämme oli firma, jolla oli tilat ja työkalut. Niinpä suorastaan asuin illat autotallissa ja yritin "virittää" mopoani. Sen jälkeen kun olin muutaman tunnin tehnyt viilauksia ja porauksia ja mitä vain olin keksinyt, lähdin toiveikkaana koeajolle. Pettymys oli suuri, kun mopo kulkenutkaan kovempaa kuin ennen. Seuraavana päivänä mietin koulussa uusia keinoja, ja illalla puursin taas mopon kimpussa.
Tein ensiksi tavalliset virirtystoimet eli rattaan vaihdon, kurkun porauksen, kannen viilauksen ja männän helman sahauksen. Sen jälkeen vaihdoin mopoon eräästä vesipumpusta eksoottisen näköisen Amal-kaasuttimen. Jossakin vaiheessa porasin imukanavia suuremmaksi. Pora ei valitettavasti tee mutkaa, joten toimenpiteellä ei ollut suurta vaikutusta. Muotoilin myös männän päätä ja asensin männän alle epämääräisiä kuminkappaleita kampikammion tilavuuden pienentämiseksi. Kumit paloivat kauheasti käryten, joten tämäkään toimenpide ei auttanut. Erikoisin virityskeino oli ehkä kolmannen männänrenkaan asentaminen. Sorvasin mäntään sitä varten ylimääräisen uran. Tavanomaista pientä tappia en kutenkaan asentanut uraan, joten rengas pääsi vapaasti pyörimään, mikä ei ehkä ollut hyvä asia. Tämä viimeinen keino lisäsi hieman mopon sitkeyttä niin, että vaihdetusta takarattaasta oli jo jotain hyötyäkin. Tein sorvauksia myös myös muutaman kaverini mopoihin.
Luultavasti en edes luetellut edellä kaikkea mitä mopolleni tein, koska kuka nyt jokaista ihmejuttua ja kokeilua enää muistaa. Nämä kaikki toimenpiteet johtivat lopulta siihen, että mopo alkoi kulkea suunnilleen yhtä hyvin kuin mikä tahansa Pappatunturi pelkällä rattaan vaihtamisella kulkee. Negatiivinen puoli oli se, että moposta hävisi tyhjäkäynti.
Sillä aikaa, kun vietin illat ja viikonloput tallissa moponi kimpussa, kaverini olivat kesätöissä ja hankkivat rahat kuka moottoripyörään, kuka kevytmoottoripyörään. Saatuani auton ajakortin sain vihdoin ja viimeinen kokeilla joitakin näistä kevytmoottoripyöristä. Näin jälkeenpäin tuntuu suorastaan vähän katkeralta, että minä jouduin kiinnittämään kevytmoottoripyörään kahdeksankympin lätkän, ja 16-vuotias kaverini sai vapaasti ajella veljensä 500-kuutioisella Kawasakilla niin kovaa kuin pyörä vain kulki. Mutta tällaista se oli. Milloinkas lainsäädäntö olisi tasapuolinen ja okeudenmukainen.
Vuosi 1973 oli moottoripyörien rekisteröintien huippuvuosi Suomessa, ja tuntui että jokainen kynnelle kykenevä osti jonkinlaisen moottoripyörän. Paitsi minä! Totta kai minäkin olisin halunnut moottoripyörän ja todennäköisesti olisin halunnut sitä paljon enemmän kuin monet niistä, jotka pyörän ostivat. Mutta kun ei ollut rahaa. Kesätöihin en mennyt omista syistäni (minulla oli eräs palkaton projekti, joka vei kaiken ajan), ja mistä muualta olisi rahat saanut. Vanhempani eivät olisi antaneet rahaa kaksipyöräisen tappovehkeen hankkimiseen, enkä rahaa heiltä edes pyytänyt.
Oma taloudellinen "limittini" pyörän hankkimiseen oli noin 200 markkaa, mikä vastaa melko tarkkaan nykyistä kahtasataa euroa. Ei sellaisella rahalla mitään moottoripyöriä ostettu silloin eikä osteta nyt. Kävin tarkastamassa kaikki mahdolliset huhut ja vihjeet epämääräisistä moottoripyörän romuista, joita kerrottiin olevan myytävänä. Mistään ei kuitenkaan löytynyt kahdensadan markan moottoripyörää. Ne oli joko myyty vuosia aikaisemmin, tai vihje oli kokonaan väärä.
Ainoastaan kaksi kertaa sain kokeilla oikeata moottoripyörää. Ensimmäinen oli 200 kuutioinen vanha armeijan Jawa, ja toinen oli 350 kuutioinen Kawasaki. Valitettavasti jälkimmäisellä kerralla kyydissä istui matkustaja, joten en pystynyt paljon mopon vauhtia kovempaa ajamaan.
Aikaa on kulunut, eikä halu ajaa moottoripyörällä ole mihinkään hävinnyt. Rahatilanne on edelleen yhtä huono ja pysyy koko loppuikäni yhtä huonona. En koskaan tule saamaan kasaan sataa tai pariasataa euroa enempää. Ja tällaisella summalla ei saa moottoripyörää. Periaatteessa minulle kelapaisi mikä tahansa romu, johon olisi osia saatavana eli jonka saisi kunnostettua. Pyörän pitäisi kuitenkin olla ns. oikea iso moottoripyörä eikä mikään kevytmoottoripyörä. Merkillä ei ole väliä. Pyörä saisi olla - ja oikeastaan sen pitäisi olla - hyvin vanhakin.
Nykymotoristeille 1970-luvun moottoripyörät taitavat olla antiikkia, mutta minulle ne ovat moderneimpia mitä edes tiedän. Toisin sanoen tunnen 1970-luvun mallit ja merkit kohtuullisen hyvin, mutta nykyisistä en tiedä mitään. 750 -kuutioinen kaksitahtinen Kawasaki esimerkiksi oli 1970-luvun alun himotuin moottoripyörä, ja minusta se on paljon kauniimpi kuin nykyisen pyörät.
Ajelisin moottoripyörällä hitaasti ja rauhallisesti ja varovasti, koska pääasia olisi se, että yleensä omistan moottoripyörän ja saan ajaa sillä. Ajokokemus olisi tärkeintä. Haluaisin kokea, miltä yleensä tuntuu istua ison moottoripyörän päällä ja startata tai polkaista se käyntiin ja lähteä sillä ajamaan. Haluaisin tietää, miltä moottoripyörä tuntuu maantiellä. Ja olisi tietysti hienoa kokea kuuluvansa moottoripyöräilijöiden, maanteiden rohkeiden seikkailijoiden, joukkoon. Nyt joudun vain katselemaan heitä haaveellisena ja ehkä kateellisenakin.
Voi olla, että aiheuttaisin moottoripyörälläni katastrofin. Mutta eikö kaikken näiden odottamisen vuosien jälkeen olisi kunniakkaampaa kuolla moottoripyörän sarvissa kuin rollaattorin sarvissa.
Tuo on turhaa pohdintaa, sillä en tule koskaan saamaan sitä moottoripyörää. Sen takia tämä aika vuodesta, jolloin maanteillä liikkuu paljon moottoripyöriä, saa minut masentuneeksi. Näissä haikeissa tunnelmissa tämänkin jutun kirjoitin.
Eikä se ole vain hankinta vaan maksaa se ylläpitokin kuten vakuutus ja polttoaineet. Kyllähän pikkurahalla joku raato löytyy kun jaksaa hakea vaan että tuskin se siitä kiinni jää. Kauanko sellainen sitten pysyy ajokuntoisena ja jos sulla ei ole varaa hankkiakkaan niin mistä sä varaosiakaan hankkisit?
Kerro lisää taloudellisesta tilanteestasi, voihan siihen jotain keinoja löytyä mikä edes vähän helpottaa.
Vuadatus, Miksei sen mopon etujarrut enää koskaan toimineet.Sa ajoit vaan et käyttäny merkkihuallos a 80 eeroa /h olis kunnossa vieläkin.
Ajelisit hiljaa ja rauhallisesti ihannepyörälläsi Kawa 750 H2:lla?!?!
Se kuule on sama kuin aikoisit pelata sulkapalloa käsikranaatilla.
Se kesän 1972 ajokorttiuudistus on edelleen katkerana kalkkina mielessäni.
Heinäkuun 1. päivänä ajokortti-ikä nousi isolle pyörälle 18 vuoteen. Ja minä onneton täytin vasta elokuussa 16 vuotta ja siitä seurasi tällainen murhe. Isoveljellä oli uusi 3-pyttinen Kawa, tosin 350 kuutioinen. Mutta hemmetin vihainen kulkija sekin.
Toukokuussa 1972 menin poliisilaitokselle hakemaan 3 kuukauden harjoitusluvan moottoripyörälle. Meidän poliisipiirimme oli tässä armollinen, jossain paikoissa harjoitusluvan sai vain kuukautta ennen kuin täytti 16 vuotta. Kawan perään piti laittaa valkoinen kolmio ja sain harjoitusluvalla ajaa sillä 60 km/h. No nopeustarkkailu oli tuohon maailmanaikaan perin vähäistä, joten ei se henkilökohtainen rajoitus sitten pahemmin kiusannut. Kawa sai reippaasti lentää kolmella siivellään! Ja minulla siis ikää 15 vuotta ja 9 kuukautta, silti meno oli ihan laillista. Kypärää sentään käytin.
Vaan sitten jumaliste tuli tämä korttiuudistus! Sen kesän elokuuhun asti sain harjoitusluvalla rällätä meneen. Kun täytin 16 vuotta, meni harjoitusluvan 3 kuukautta samalla umpeen. Ja mp-korttia ei enää saanut, eikä tietysti uutta harjoituslupaakaan! Siihen loppu lailliset ajelut. Vieläkin sapettaa...kele.
Kaverit sanoivat aina kulta-vihreää Helkama miniGT:tä huonoimmaksi mopoksi. Ilmeisesti Solikkasi vei siinä asiassa kuitenkin voiton.
Ja tuo miniGt on jäänyt tallini perälle ehjänä vuosikymmeniksi. Pojanpoika sitä nyt himoitsen katsoo.
En tiedä viitsinkö Helkamaa hänelle enää antaa rikottavaksi, ostan hänelle mieluummin vaikka kiinamopon.
Mullakin hieman sama tilanne kuin aloittaneella.. vähän rahaa tai käytännössä melkein ei ollenkaan. Kavereilla oli mopoja mulla ei, kun kesäduunirahat ei riittäny eikä vanhemmat sponssannu. Sitten 30 suomenmarkkaa taskussa ostin kaverilta autotallin perältä laatikossa olevan pappamopon. Kuulemma kävis kyllä jos jaksais kasata. No, ostin ja kasasin.
Mopohan lähti heti sitte käyntiin ja pitkin peltoja sillä ajelin, kun ei ollu laillinen peli (puuttu kaikki tyyppikilvet ja rekkarit). Sitte jossain vaiheessa sain sen verran rahaa, että sain lopulta kunnon mopon vaikkakin käytetyn (tais vanhemman hieman avustaa, jotten lähtis laittomalla pelillä teille).
Myöhemmin KT korttia ajelin ja mopo tuli vaihdettua kevari enduriin, aika paskaan Suzuki ER vekottimeen, jolla sain sitten lykkäystä korttiin, kun en malttanu ihan kokonaan ajella mettässä sillä. Eli, empä ajellu sitte taaskaan muun porukan mukana. Kaikkea tulee tehtyä, kun into on kova ajelemaan.
Myöhemmin sitte tuli hankittua 250 enduro susna, V550 jammu, 750 gsx susna ja nytte sitte tämä tonninen honda, joka on kyllä pyörien pyörä.