On vaikea kuvailla oloaan, kun siihen ei löydy edes sanoja. Kaikki tuntuu vieraalta. En pysty kirjoittamaan mitään mitä haluaisin tähän. Mieleni huiputtaa minua aina kirjoittamaan/sanomaan jotakin muuta kuin haluaisin, joten tämä jää lyhyeksi.
Jos lapsenne ovat liian miellyttämishaluisia tai kilttejä, toivoisin hälytyskellojen soivan. Minulle on käynyt niin, ettei oma identiteettini päässyt kehittymään ehkä juuri tästä syystä. En siitäkään ole varma, niinkuin en mistään. Minua ei ole olemassa. Ei kai ihme että tuntuu pahalta?
Ei mielipiteitä, ei todellisia tunteita, jos joku kysyy esimerkiksi lempiasioitani tai millainen olen luonteeltani niin minulla ei ole aavistustakaan, keksin hätäpäissäni jotakin. Pelkkä oksettava ihmisraunio, joka joskus oli ihailtu, hymyilevä ja suloinen tyttö. Rakastettu. Olen jo vuosia ollut hyvin yksinäinen ja halveksittu. Ei ystävän ystävää. Ihmettelen itsekseni uudestaan ja uudestaan: Mitä on tapahtunut???
Jos lapsenne ovat liian miellyttämishaluisia tai kilttejä, toivoisin hälytyskellojen soivan. Minulle on käynyt niin, ettei oma identiteettini päässyt kehittymään ehkä juuri tästä syystä. En siitäkään ole varma, niinkuin en mistään. Minua ei ole olemassa. Ei kai ihme että tuntuu pahalta?
Ei mielipiteitä, ei todellisia tunteita, jos joku kysyy esimerkiksi lempiasioitani tai millainen olen luonteeltani niin minulla ei ole aavistustakaan, keksin hätäpäissäni jotakin. Pelkkä oksettava ihmisraunio, joka joskus oli ihailtu, hymyilevä ja suloinen tyttö. Rakastettu. Olen jo vuosia ollut hyvin yksinäinen ja halveksittu. Ei ystävän ystävää. Ihmettelen itsekseni uudestaan ja uudestaan: Mitä on tapahtunut???
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sinä olet olemassa. Sinulla on toiveita, tunteita ja kaikkea sitä mitä meissä muissakin. Se on vain jostain syystä hukassa. Kannattaisi käydä juttelemassa psykologin tai psykoterapeutin kanssa. Joskus minäkin luulin kadottaneeni itseni, tai että "minä" olin vain jotain häilyvää, josta ei saanut kiinni. Lisäksi miellytin muita liiallisuuksiin asti, muutuin kuin kameleontti eri ihmisten seurassa. Nyt on takanani 7kk psykoterapiaa, sitä ennen lukuisia erilaisia mt-ongelmia. Olen alkanut elämään, uskaltamaan olla minä ja tunnen jo hiukan paremmin itseäni. Itseäänhän tuskin koskaan voi täysin oppia tuntemaan, se on elinikäinen prosessi. Mutta usko tai älä, puhuminen auttaa.
Kiitos sinulle, kun vastasit.
Käyn jo kolmatta vuotta psykoterapiassa (trauma- ja kriisiterapia), mutta edistymistäni lienee hidastavan muunmuassa se, että mieleni "huiputtaa" yrittämään miellyttää jopa terapeuttiani. Kaunistelen ja lievennän puheitani. Yritän antaa ymmärtää että eteenpäin ollaan menossa eikä hänen työnsä ole ollut turhaa. Ei se ole ollutkaan turhaa, mutta... Jos en hillitse ja pidättele itseäni, pelkään kai tapahtuvan suunnilleen maailmanlopun. Pelkään toisille kärsimyksen aiheuttamista yli kaiken, pelkään itseäni.
En minä nyt osaa muuta kirjoittaa... Vaikea kirjoittaa että näistä mun jutuista nyt jotakin selvää saisi...
Olen iloinen puolestasi ja toivon sinulle kaikkea hyvää. Haluaisin uskoa että toivoa on.
tämän. On niiiiiiiiiin samaa, vaikka lyhyesti on/olette kirj., ja nuo luin.
Niinkuin jatkuvasti pitäisi saada jotain tulosta aikaiseksi jossakin! :´(
kirjoitella mun kanssa asiasta? :-)
Moi!
En tiedä mistä johtuu, mutta kun luin kirjotuksesi niin ajattelin ensimmäiseksi että tuo voisi olla yhtä hyvin minun kirjoittamani.
" Ei mielipiteitä, ei todellisia tunteita, jos joku kysyy esimerkiksi lempiasioitani tai millainen olen luonteeltani niin minulla ei ole aavistustakaan, keksin hätäpäissäni jotakin. Pelkkä oksettava ihmisraunio, joka joskus oli ihailtu, hymyilevä ja suloinen tyttö. Rakastettu. Olen jo vuosia ollut hyvin yksinäinen ja halveksittu. Ei ystävän ystävää. Ihmettelen itsekseni uudestaan ja uudestaan: Mitä on tapahtunut??? "
Diagnosoitu keskivaikea / lievä masennus, mutta terapiassa en ole käynyt. Tuntuu että joka asia on "ihan sama", ei juuri mitään mistä oikeasti pitää, eikä kavereita joista pitää, heidän seuransa ärsyttää minua suuresti vaikka kaipaankin yksinäisyyteeni jotain ihmistä joka ymmärtää minua, ristiriitasta eikö vain ? Peruskoulun lopetin joskus aikoja sitten nappulana koska "ei vaan kiinnostanut". Myöhemmin aikuisiällä sen kuitenkin suoritin loppuun, muuta juuri en olekaan saanut aikaiseksi tässä elämässä, ei koulutusta, ei työtä, ei kavereita, ei edes seurustelusuhdetta, saati ensisuudelmaa. Kuitenkin lääkitys on tuntunut auttavan oireisiin jonkunverran, mutta silti nämä asiat ovat jatkuvasti esillä, nyt ne ei vaan ahdista enää niin hirveästi.
En tiedä onko tilanteeni silti samaa kaliiberia kuin omasi, mutta kuulostaa niin samalta..