Masentuneen tarina osa 1

Sairastuin masennukseen n. vuosi sitten. Osasyitä siihen ovat muutta eteläsuomesta Kuusamoon, huonot välit isäpuoleen sekä itsetunnon puute.

Kavereita ei ollut, joten kukaan ei ollut tukenani astuessani uuteen kouluun. Pelkäsin ja jännitin, en tiedä näkyikö se minusta, mutta jotenkin jouduin heti pilkan kohteeksi. Se jatkui ja jatkuu edelleen vaikka olenkin kyseisessä koulussa jo toista vuotta, mutta nyt sentään kavereitakin on. Alku koulussa oli hieman hankalaa, mutta kyllä se siitä, kun rytimiin pääsi mukaan. Sain myös kavereita eräästä kerhosta. Kiusaaminen kyllä jatkui edelleen, syinä mm. mangan lukeminen ja nimeni. Se satutti, mutta yritin olla välittämättä, kun opettajat eivät sille mitään tehneet.

Kesällä elämäni muuttui. En tuntenut itseäni enää niin rumaksi, kun sain kuin sainkin Kuusamosta poikaystävän joka kaiken lisäksi oli komea. Minä! Minä jota kiusataan ja haukutaan. Se oli ihmeellistä. Ennen minulla oli vain kaukosuhteita. Välissä 600 kilometriä muuton jälkeen. Tämä oli jotain niin mullistavaa, että taisin roikkua pojassa liikaa. Löysin itsestäni uuden puolen, nimittäin mustasukkaisuus.

Noh, sitä suhdetta kesti n. 2 kk jolloin sitten poika jätti ja tuntui että koko elämä hajosi käsiin. Ja vaikka se niin koomiselta kuulostaa, olin aikeissa hypätä sillalta. Kiipesin kaiteelle ja siitä sen toiselle puolelle, katsoin alas mustaan veteen jonne aijoin hypätä. Yhtäkkiä joku huutaa, "Hantta älä hyppää!". En jaksanut välittää siitä, mutta se joku tarttui muhun ja vetäisi mut väkisin kaiteelta pois. Se joku oli Roosa, yksi mun parhaista kavereista. Olin niin sekaisin, etten edes tiedä mitä se sanoi, mutta se vei mut kotiin.

Sittemmin aloin erään toisen pojan kanssa. Hän oli heti ihan erillainen kuin se toinen. Vaikka hän oli vuoden nuorepi, niin silti meidän suhden oli jotain mitä en ollut ikinä kokenut. Mä luotin siihen poikaan ja uskoduin sille. Kerroin kaikista mun ongelmista joita olikin aika paljon. Oli syömishäiriötä ja ahdistusta. Se auttoi mua parhaansa mukaan, ja mitä enemmän aikaa kului niin sitä enemmän mä koin olevani turvassa ja onnellinen. Mutta sitten alkoi taas se mustasukkaisuus kierre. Olin lähes joka päivä pojan kanssa ja suutuin jos koulussa se ei sanonut mulle mitään, mutta jollekkin toiselle kyllä. Kotona ahdisti ja yksin ollessani vain itkin ja välillä tuntui, että sydämen vois repii irti rinnasta. En mä kertonut noista kaikista ongelmistani pojalle, mutta aika paljon kuitenkin. Se yritti auttaa, mut ei se osannut. Kukaan ei osannut. Mä rakastin sitä poikaa ja en tienny mitä tekisin ilman sitä. Ja kelasin myös, et sille on ihan liian vaikeeta olla tällasen kanssa. Mä ajattelin itsemurhaa ja tapoja aika useinkin, jopa huomaamattani. Nukuin huonosti yksin ollessani ja tuntui et mun elämä pysähtyi aina, kun en ollut pojan kanssa.

Kerroin ongelmistani myös pojan äidille, joka yritti myös auttaa. Heistä tuli minulle todella läheisiä ja rakkaita. Tuntui, että ne tiesi enemmän kuin mun oma perhe. Ja totuushan se oli. Ei mun äiti tiennyt mitään 14-vuotiaan tyttärensä syömisongelmista, viiltelystä tai ahdistuksesta. En kertonut sille, en pystynyt. Tätä jatkui jonkun aikaa ja kaikki paheni. Sitten pojan äiti sanoi mulle, että annoin aivan liikaa vastuuta hänen pojalleen joka oli vasta 13. Mä tiesin sen, mutta en halunnut pitää poikaa myöskään ulkopuolella siitä miltä musta tuntuu.

Vaikka kävin psykologilla, en kertonut sille yhtään mitään ongelmsitani, joten hän oli tietämätön yhtään mistään. Sitten myöhemmin syksyllä, poika pakottautui mukaani psykologille ja kertoi kaiken. Näytti viestejäni joita olin lähettänyt ja psykologini hämmentyi täysin, koska en ollut kertonut näistä ongelmistani mitään hänelle. Olin vain hiljaa ja istuin pojan vieressä. Kyyneleet poltti silmiä, mutta sanoin itselleni etten itke. Mulle tehtiin masennustesti ja sain tulokseksi vakava depressio. Siitä kaikki sitten lähti..

Sain nopeassa ajassa tietää, että minut ehkä sijoitettaisiin sijaisperheeseen/perhekotiin tai osastolle. Lääkitys ehkä aloitettaisiin myös. Kieltäydyin noista kaikista hoitokeinoista sanoen, että tämä menee ohi. Vaan ei mennyt.

Joulukuussa, söin yliannostuksen lääkkeitä ja jouduin sairaalaan. Ei se mitään vakavaa ollut, ne oli antibiootteja, mutta jouduin juomaan hiilivettä. Viikko sen jälkeen olin hyvässä kunnossa ja luulin olevani toipumassa, mutta sitten tuli taas takapakkia. Poika sai arestia ja se kestäisi koko joululoman. Olin todella järkyttynyt ja lähetin ns haukkuviestejä pojan äidille. Olin niin sekaisin. Jäin pois viimeisenä koulupäivänä enkä osallistunut joulujuhlaan. En pystynyt. Kotona vain itkin ja aina yksin ollessani viilsin käteeni syviä haavoja, luullen että se helpottaa. Tottahan se oli tyhmää, mutta kai se sitten jotain helpotti. Jouluaattona sain pojalta galleriassa kommentin, että meidän juttu olisi ohi. (pojalta otettiin netinkäyttö pois ja puhelin pois arestin myötä)... JATKUU TOISTE