1
Oli lähes ilmiömäinen ilta ja taivaan tuhannet tähdet tuikkivat kuin juuri lepakon syöneen hullun silmät. Grom kulki halki synkän aavikon, jota ympäröi suuren suuri aitaus, joka oli tehty mithrilistä. Grom oli jäänyt suureen ansaan etsiessään silmiöiden varastamaa Pyhän Unguksen Valtikkaa. Tämän ansan oli järjestänyt itse Velho Vilhomi, tuo oman metsänsä ainoa asukki ja siis sen sankari ja suurin vihulainen.
Grom yritti etsiä porttia aitauksesta, mutta päätteli hyvin pian että se oli lumottu näkymättömäksi. Niinpä hänen ainoa toivonsa oli kosketella aitaa kepillä, jonka hän oli löytänyt suden suusta. Ajatuskin äärettömän suuren aavikon ympäri kulkemisesta sai hänet voimaan pahoin. Hän antoi Ylen sudelle kepin sijasta ja susi oli tyytyväinen.
Viimein keppi upposi syvälle seinämään ja paljasti ovi aukon johonkin synkkään ja katkaravuille haisevaan luolaan. Ehkä hän pääsisi viimein pois.
Luolan seinämille oli piirrelty kalkkikivillä outoja viivoja ja lähes silmän muotoon asettuneita kastematoja. Mitä syvemmälle Grom eteni, sitä synkempi paikka tuntui olevan ja se muistutti häntä hänen lapsuudestaan, jolloin hänkin oli ollut synkkä ja ilkeä.
Luolaston uumenista kuului outoja rääkäisyjä ja välillä kauhean kimeitä ääniä. Luolan juurikasvusto yritti koko ajan tarttua Gromin jalkoihin ja vetää hänet syvyyksiin. Gromin neliteräinen kuparista tehty lumottu kirves joutui koko ajan hommiin, kun ilkeät myyräkalmat yrittivät tehdä Gromista välipalaa.
Grom vaelsi koko ajan syvemmälle luolastoon ja lopulta joutui tilanteeseen, jossa käytävä jakaantui kahtia. Haaraumassa oli kaksi tienviittaa, jossa toisessa luki: ”Varma kuolema” ja toisessa: ”Varmempi kuolema”. Grom valitsi varman kuoleman.
Hetken kuljettuaan Grom kuuli käsittämätöntä huutoa ja näki kuinka alaston miespuolinen henkilö pakeni jotain vielä etovampaa karkuun. Otus oli ruskea ja limainen, ja Grom tunnisti sen Bylsisappikivimieheksi, joita vanha kansa kutsui paskamellastajiksi. Mutta tässä otuksessa oli jotain erilaista, nimittäin käytös. Se ei tuntunut olevan vihamielinen, vaan vain kovasti jahtaamaansa henkilöön suuttunut. Lopulta se sai miehen kiinni ja söi sen.
Grom katsoi otusta hetken ja kysyi: ”Miksi sinä noin teit?”
Otus murahti ja sanoi: ”Koska se söi minun kanani, joka sattui samalla olemaan vaimoni.”
Grom katsoi otusta kummeksuen ja itki hieman. Sitten hän rauhoittui ja söi sienen, ettei hän muuttuisi verenhimoiseksi taistelijaksi. Mutta hän ei tiennyt, että hän kärsi skitsofreniasta ja että nuo sienet sisälsivät jotain uutetta, joka sai tämä toisen osapuolen tiivistymään toiselle puolelle planeettaa, missä se sitten tappoi kaiken tielleen osuvan.
”Et kai sinä tullut syömään kanojani, joita lapsiksenikin kutsutaan?” otus kysyi ja kohotti käärmeeltä näyttävää kulmakarvaansa. Grom selitti paskamellastajalle haluavansa vain päästä pois luolasta.
”Sitten meidän on taisteltava kuolemaan saakka”, se ärjyi. Grom haistoi, että otus ei ollut pessyt hampaitaan ainakaan vuoteen. Alkoi verinen taistelu ja sen jälkeen Grom ja otus aloittivat oman taistelunsa.
Grom otti salaman nopeasti kirveen selästään ja alkoi halkoa ilmaa. Ilma suuttui ja pakeni luolasta hyvinkin äkkiä. Näin paskamellastaja kuoli hapenpuutteeseen, koska sillä ei ollut sukeltajan vehkeitä mukanaan, toisinkuin Gromilla.
Lopulta luola loppui.
2
Grom katseli aurinkoa häkeltyneenä ja onnellisen outona. Katkarapujen outo löyhkä oli vaihtunut joksikin suuremmaksi, joksikin käsittämättömän lempeäksi ja luihuksi. Vehreät nurmet ja aavat niityt tuhosivat Gromin entiset kuvitelmat tästä paikasta. Hän oli kuoleman laaksossa, mutta ei nähnyt siinä mitään kuolemaan viittavaakaan. Paitsi tietysti tienviitan jossa luki: ”Kuoleman laakso – Nakit ranskalaisilla 2 kultakolikkoa”
Grom lähti talsimaan kohti vehreää laaksoa, joka avautui hänen mielessään kuin ruumis ruumiinavauksessa. Iloisesti pompahdellen Grom kulki ja lopulta törmäsi lyhtypylvääseen. Tällaisen tapahtuman toteutuminen aavalla niityllä oli maailman epätodennäköisin asia, mutta hetki tapahtumaa ennen syntyi aikaparadoksi, joka imaisi yhden New Yorkin pylväistä ja lähetti sen tähän samaiseen paikkaan.
Grom nousi ylös ja katseli hetken ympärilleen ja näki nakkikioskin, joka oli ilmestynyt lähes samaan paikkaan kuin lyhtypylväs ja se oli tullutkin lähes samasta paikasta. Kioskia piti elefanttikärsäkäs, jonka nimi oli Rec Culitussivätys. Grom asteli päättäväisesti kioskille ja kysyi:
”Koskiko tuo tienviitassa ollut mainos tätä kioskia?”
”Joo”, myyjä vastasi tympääntyneenä. Grom päätti kysellä hieman lisää tältä löysää makaronia muistuttavalta otukselta, jonka toisessa päässä yksinäinen silmä vihelteli Manaajan tunnussäveltä.
”Jos sinun kioskisi ilmestyi siihen vasta äsken, niin miten se mainos voi koskea tätä kioskia.”
”No katsos…”, myyjä sanoi äänellä, joka ilmeisesti oli tottunut vastaamaan tähän kysymykseen, joka oli jo sinänsä kummaa, koska tämähän oli ensimmäinen kerta kun häneltä tällaista kysyttiin. Myyjä jatkoi: ”… kun universaalinen aivokimppu sai ajatuksen pelleillä meidän kanssamme ja se päätti luoda hyperaika-avaruusportin kolmannen ulottuvuuden ajatusmaailman tasolle, jolloin mitä oudoimmat esineet vaihtoivat käsittämättömästi paikkaa.”
”Jaa. Eli siis kaikki tämä on kuvitelmaa”, Grom sanoi.
”Jepulis. KAISE SK-550”, Rec, jota ystävien kesken kutsutaan nimellä Reccu, sanoi.
”Jaa, mitä että?” Grom kysyi ja huomasi kioskin ja lyhtypylvään kadonneen. Vain surullinen leppäkerttu oli jäljellä ja sekin oli niin pieni, ettei Grom sitä nähnyt. Hän päätti jatkaa matkaa kohti Ynselmin metsää, jonne oli varmasti ainakin viikon matka, mutta sitä ennen hänen täytyisi löytää jokin kylä, jossa levätä ja syödä.
Oli lähes ilmiömäinen ilta ja taivaan tuhannet tähdet tuikkivat kuin juuri lepakon syöneen hullun silmät. Grom kulki halki synkän aavikon, jota ympäröi suuren suuri aitaus, joka oli tehty mithrilistä. Grom oli jäänyt suureen ansaan etsiessään silmiöiden varastamaa Pyhän Unguksen Valtikkaa. Tämän ansan oli järjestänyt itse Velho Vilhomi, tuo oman metsänsä ainoa asukki ja siis sen sankari ja suurin vihulainen.
Grom yritti etsiä porttia aitauksesta, mutta päätteli hyvin pian että se oli lumottu näkymättömäksi. Niinpä hänen ainoa toivonsa oli kosketella aitaa kepillä, jonka hän oli löytänyt suden suusta. Ajatuskin äärettömän suuren aavikon ympäri kulkemisesta sai hänet voimaan pahoin. Hän antoi Ylen sudelle kepin sijasta ja susi oli tyytyväinen.
Viimein keppi upposi syvälle seinämään ja paljasti ovi aukon johonkin synkkään ja katkaravuille haisevaan luolaan. Ehkä hän pääsisi viimein pois.
Luolan seinämille oli piirrelty kalkkikivillä outoja viivoja ja lähes silmän muotoon asettuneita kastematoja. Mitä syvemmälle Grom eteni, sitä synkempi paikka tuntui olevan ja se muistutti häntä hänen lapsuudestaan, jolloin hänkin oli ollut synkkä ja ilkeä.
Luolaston uumenista kuului outoja rääkäisyjä ja välillä kauhean kimeitä ääniä. Luolan juurikasvusto yritti koko ajan tarttua Gromin jalkoihin ja vetää hänet syvyyksiin. Gromin neliteräinen kuparista tehty lumottu kirves joutui koko ajan hommiin, kun ilkeät myyräkalmat yrittivät tehdä Gromista välipalaa.
Grom vaelsi koko ajan syvemmälle luolastoon ja lopulta joutui tilanteeseen, jossa käytävä jakaantui kahtia. Haaraumassa oli kaksi tienviittaa, jossa toisessa luki: ”Varma kuolema” ja toisessa: ”Varmempi kuolema”. Grom valitsi varman kuoleman.
Hetken kuljettuaan Grom kuuli käsittämätöntä huutoa ja näki kuinka alaston miespuolinen henkilö pakeni jotain vielä etovampaa karkuun. Otus oli ruskea ja limainen, ja Grom tunnisti sen Bylsisappikivimieheksi, joita vanha kansa kutsui paskamellastajiksi. Mutta tässä otuksessa oli jotain erilaista, nimittäin käytös. Se ei tuntunut olevan vihamielinen, vaan vain kovasti jahtaamaansa henkilöön suuttunut. Lopulta se sai miehen kiinni ja söi sen.
Grom katsoi otusta hetken ja kysyi: ”Miksi sinä noin teit?”
Otus murahti ja sanoi: ”Koska se söi minun kanani, joka sattui samalla olemaan vaimoni.”
Grom katsoi otusta kummeksuen ja itki hieman. Sitten hän rauhoittui ja söi sienen, ettei hän muuttuisi verenhimoiseksi taistelijaksi. Mutta hän ei tiennyt, että hän kärsi skitsofreniasta ja että nuo sienet sisälsivät jotain uutetta, joka sai tämä toisen osapuolen tiivistymään toiselle puolelle planeettaa, missä se sitten tappoi kaiken tielleen osuvan.
”Et kai sinä tullut syömään kanojani, joita lapsiksenikin kutsutaan?” otus kysyi ja kohotti käärmeeltä näyttävää kulmakarvaansa. Grom selitti paskamellastajalle haluavansa vain päästä pois luolasta.
”Sitten meidän on taisteltava kuolemaan saakka”, se ärjyi. Grom haistoi, että otus ei ollut pessyt hampaitaan ainakaan vuoteen. Alkoi verinen taistelu ja sen jälkeen Grom ja otus aloittivat oman taistelunsa.
Grom otti salaman nopeasti kirveen selästään ja alkoi halkoa ilmaa. Ilma suuttui ja pakeni luolasta hyvinkin äkkiä. Näin paskamellastaja kuoli hapenpuutteeseen, koska sillä ei ollut sukeltajan vehkeitä mukanaan, toisinkuin Gromilla.
Lopulta luola loppui.
2
Grom katseli aurinkoa häkeltyneenä ja onnellisen outona. Katkarapujen outo löyhkä oli vaihtunut joksikin suuremmaksi, joksikin käsittämättömän lempeäksi ja luihuksi. Vehreät nurmet ja aavat niityt tuhosivat Gromin entiset kuvitelmat tästä paikasta. Hän oli kuoleman laaksossa, mutta ei nähnyt siinä mitään kuolemaan viittavaakaan. Paitsi tietysti tienviitan jossa luki: ”Kuoleman laakso – Nakit ranskalaisilla 2 kultakolikkoa”
Grom lähti talsimaan kohti vehreää laaksoa, joka avautui hänen mielessään kuin ruumis ruumiinavauksessa. Iloisesti pompahdellen Grom kulki ja lopulta törmäsi lyhtypylvääseen. Tällaisen tapahtuman toteutuminen aavalla niityllä oli maailman epätodennäköisin asia, mutta hetki tapahtumaa ennen syntyi aikaparadoksi, joka imaisi yhden New Yorkin pylväistä ja lähetti sen tähän samaiseen paikkaan.
Grom nousi ylös ja katseli hetken ympärilleen ja näki nakkikioskin, joka oli ilmestynyt lähes samaan paikkaan kuin lyhtypylväs ja se oli tullutkin lähes samasta paikasta. Kioskia piti elefanttikärsäkäs, jonka nimi oli Rec Culitussivätys. Grom asteli päättäväisesti kioskille ja kysyi:
”Koskiko tuo tienviitassa ollut mainos tätä kioskia?”
”Joo”, myyjä vastasi tympääntyneenä. Grom päätti kysellä hieman lisää tältä löysää makaronia muistuttavalta otukselta, jonka toisessa päässä yksinäinen silmä vihelteli Manaajan tunnussäveltä.
”Jos sinun kioskisi ilmestyi siihen vasta äsken, niin miten se mainos voi koskea tätä kioskia.”
”No katsos…”, myyjä sanoi äänellä, joka ilmeisesti oli tottunut vastaamaan tähän kysymykseen, joka oli jo sinänsä kummaa, koska tämähän oli ensimmäinen kerta kun häneltä tällaista kysyttiin. Myyjä jatkoi: ”… kun universaalinen aivokimppu sai ajatuksen pelleillä meidän kanssamme ja se päätti luoda hyperaika-avaruusportin kolmannen ulottuvuuden ajatusmaailman tasolle, jolloin mitä oudoimmat esineet vaihtoivat käsittämättömästi paikkaa.”
”Jaa. Eli siis kaikki tämä on kuvitelmaa”, Grom sanoi.
”Jepulis. KAISE SK-550”, Rec, jota ystävien kesken kutsutaan nimellä Reccu, sanoi.
”Jaa, mitä että?” Grom kysyi ja huomasi kioskin ja lyhtypylvään kadonneen. Vain surullinen leppäkerttu oli jäljellä ja sekin oli niin pieni, ettei Grom sitä nähnyt. Hän päätti jatkaa matkaa kohti Ynselmin metsää, jonne oli varmasti ainakin viikon matka, mutta sitä ennen hänen täytyisi löytää jokin kylä, jossa levätä ja syödä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Noudatit neuvoani..=D
Luin toisen kerran ton tarinan ja oli se vieläkin hauska.
Ei kuulu tänne.. Mene jonnekin novellipalstalle kirjoittelemaan