Ei oo oikein ketään kelle puhuisin ja nyt tuntuu että tahon "sanoo ääneen" joitain asioita.
Oon ollu tarkka syömisieni ja painoni suhteen jostain 17 vuotiaasta lähtien kun sattumalta laihduin kesän aikana huomattavasti ja hokasin että hei,mähän oon pirun kaunis laihana :) Siitä se lähti, pakkomielteen omaisesti tarkkailin mitä söin ja valvoin vaa'an ja peilin avulla ettei kiloja kerry. Sen jälkeen on menty ylä- ja alamäkiä sekä painon että mielen suhteen. Jossain vaiheessa yritin "olla normaali" mikä taas johti siihen että söin "normaalisti" mutta kaduin heti sen jälkeen ja sitten oksensin. Kehitin siis aika tehokkaan bulimian itselleni. Siinä meni hampaat mukavasti ja naama oli aika turpea koko ajan. Ei kiva.
Sitten ruvettiin mieheni kanssa yrittämään lasta. No eipä näkyny. Päättelin vaivihkaa että alipainoni tuskin ainakaan helpotti raskaaksi tuloa, joten "normalisoin" taas itseni. Se toimi. Olin MELKO tyytyväinen itseeni (vaikka vähän pyöreältä mielestäni näytinkin) mieheni tykkäs kovasti kun sain edes vähän muotoja ja raskaaksikin tulin. Se oli ihanaa! Mutta vannoin käsi sydämellä etten aikoisi käyttää raskautta tekosyynä syöpöttelyyn. Heh, se vannominen ei kauaa mielessä keikkunu, muutaman kuukauden vaan ja aika heikon laisesti.
jotain 6 kuukautta suunnilleen en tehnyt paljon muuta kun söin. Söin söin ja söin. Söin kaikken niiden aikojen edestä jolloin olin kituuttanut paastolla tai potenut sanoin kuvailemattoman huonoa omaatuntoa jos olin sortunut syömään vähän enemmän kun olin antanut itselleni luvan. Söin ihan kaikkea. Mutta enimmäkseen söin kaikkia herkkuja! Kakkuja, keksejä, karkkeja, kääretorttua, pullaa, jäätelöä... Oli helppo antaa periksi kun maha kasvoi muutenkin! Mutta sit rupes kasvamaan perse, ja se ei ollukaan enää kivaa :( joten söin suruuni. Eli suurinpiirtein kaksi kertaa enemmän kuin aiemmin.
Sitten synnytin. Ihanan lapsen :) elämäni rakkaus. Painoi syntyessään 2800 grammaa. Minä taas painoin 77 kiloa!! Voi saatana miten häpesin itseäni! Ei ollut enää vauvaa mahassa joten huomio kiinnittyi kaikkiin niihin läskeihin joita olin kerennyt kartuttaa. Kamalaa. Painoin siis silloin ennen raskautumista (kun olin itseni "normalisoinut") 55 kiloa, mieluiten olisin n. 50kg.
Ja taas vannoin: laihdutan,mutta terveellisesti ja lopetan jossain 60 kilon paikkeilla, mukavaa olla sitten naisellisen muodokas ja ennen kaikkea terve. joo joo...
Nykytilanne: Vauva on 4 kuukautta vanha. Painan suurinpiirtein 65 kiloa ja vituttaa. Mitkään paastot ei tuu kysymykseenkään, koska imetän ja maidon tuotantoa en voi riskeerata lapseni tähden. Mutta toisaalta,kylläse imetys toimii myös laihdutuksen apuna, koska kuulemma peruskulutus nousee n. 500 kalorilla imetyksen myötä. KOvasti myös jaksan jumpata, joten eiköhän tämä tästä taas jotenkin suttaannu.
Pelottaa vaan että missä vaiheessa mies huomaa etten pysähtynytkään 60 kiloon, koska aijoin mennä paljon alemmaksi. Hän ei siitä tule pitämään, ja tyhmänä olen vakuutellut etten enää laihduta "sairaan laihaksi" vaan että olen tyytyväinen itseeni näin ja mukamas pidän uusista muodoistani.
johan sopan keitin :) hauskaa kesää kaikille!!
Oon ollu tarkka syömisieni ja painoni suhteen jostain 17 vuotiaasta lähtien kun sattumalta laihduin kesän aikana huomattavasti ja hokasin että hei,mähän oon pirun kaunis laihana :) Siitä se lähti, pakkomielteen omaisesti tarkkailin mitä söin ja valvoin vaa'an ja peilin avulla ettei kiloja kerry. Sen jälkeen on menty ylä- ja alamäkiä sekä painon että mielen suhteen. Jossain vaiheessa yritin "olla normaali" mikä taas johti siihen että söin "normaalisti" mutta kaduin heti sen jälkeen ja sitten oksensin. Kehitin siis aika tehokkaan bulimian itselleni. Siinä meni hampaat mukavasti ja naama oli aika turpea koko ajan. Ei kiva.
Sitten ruvettiin mieheni kanssa yrittämään lasta. No eipä näkyny. Päättelin vaivihkaa että alipainoni tuskin ainakaan helpotti raskaaksi tuloa, joten "normalisoin" taas itseni. Se toimi. Olin MELKO tyytyväinen itseeni (vaikka vähän pyöreältä mielestäni näytinkin) mieheni tykkäs kovasti kun sain edes vähän muotoja ja raskaaksikin tulin. Se oli ihanaa! Mutta vannoin käsi sydämellä etten aikoisi käyttää raskautta tekosyynä syöpöttelyyn. Heh, se vannominen ei kauaa mielessä keikkunu, muutaman kuukauden vaan ja aika heikon laisesti.
jotain 6 kuukautta suunnilleen en tehnyt paljon muuta kun söin. Söin söin ja söin. Söin kaikken niiden aikojen edestä jolloin olin kituuttanut paastolla tai potenut sanoin kuvailemattoman huonoa omaatuntoa jos olin sortunut syömään vähän enemmän kun olin antanut itselleni luvan. Söin ihan kaikkea. Mutta enimmäkseen söin kaikkia herkkuja! Kakkuja, keksejä, karkkeja, kääretorttua, pullaa, jäätelöä... Oli helppo antaa periksi kun maha kasvoi muutenkin! Mutta sit rupes kasvamaan perse, ja se ei ollukaan enää kivaa :( joten söin suruuni. Eli suurinpiirtein kaksi kertaa enemmän kuin aiemmin.
Sitten synnytin. Ihanan lapsen :) elämäni rakkaus. Painoi syntyessään 2800 grammaa. Minä taas painoin 77 kiloa!! Voi saatana miten häpesin itseäni! Ei ollut enää vauvaa mahassa joten huomio kiinnittyi kaikkiin niihin läskeihin joita olin kerennyt kartuttaa. Kamalaa. Painoin siis silloin ennen raskautumista (kun olin itseni "normalisoinut") 55 kiloa, mieluiten olisin n. 50kg.
Ja taas vannoin: laihdutan,mutta terveellisesti ja lopetan jossain 60 kilon paikkeilla, mukavaa olla sitten naisellisen muodokas ja ennen kaikkea terve. joo joo...
Nykytilanne: Vauva on 4 kuukautta vanha. Painan suurinpiirtein 65 kiloa ja vituttaa. Mitkään paastot ei tuu kysymykseenkään, koska imetän ja maidon tuotantoa en voi riskeerata lapseni tähden. Mutta toisaalta,kylläse imetys toimii myös laihdutuksen apuna, koska kuulemma peruskulutus nousee n. 500 kalorilla imetyksen myötä. KOvasti myös jaksan jumpata, joten eiköhän tämä tästä taas jotenkin suttaannu.
Pelottaa vaan että missä vaiheessa mies huomaa etten pysähtynytkään 60 kiloon, koska aijoin mennä paljon alemmaksi. Hän ei siitä tule pitämään, ja tyhmänä olen vakuutellut etten enää laihduta "sairaan laihaksi" vaan että olen tyytyväinen itseeni näin ja mukamas pidän uusista muodoistani.
johan sopan keitin :) hauskaa kesää kaikille!!
Vastaukset 3
Vanhimmat
minua pelottaa lapsesi vuoksi..oletko nyt kaksikymppinen?vaarana on juuri tuo kun liian nuori haluaa vauvan,mutta ei osaa ajatella asioita tärkeysjärjestyksessä.jos sinua kiinnostaa lapsesi hyvinvointi tulevaisuudessa,niin unohda sen oman perseesi kyttääminen.
siis kun luin ton oman juttuni uudestaan niin rupesin jo odottamaan tällaista. Et varmaan pahalla sanonu, uskotaan, mutta tää ei nyt oikein mun kohdalla kolahtanu.
Parikymppinen olen joo, tarkalleen sanottuna 23. Ja mielestäni olen suhteellisen fiksu tämän asian kanssa kuitenkin,etten aijo missään nimessä imetystä vaarantaa laihduttamalla liikaa liian nopeasti. Kovasti oon yrittäny tykätä vartalostani vähän isompana, mut se ei vaan onnistu, ainakaan vielä. Oon kyllä huomattavasti tyytyväisempi kuin ennen mutta silti haluan takaisin laihoihin mittoihini. Mutta esim. raskausarvet jotka koristavat nyt vartaloani reisistä rintoihin asti ei haittaa mua yhtään, vaikka pirun rumia ovatkin! Myöskään roikkuva vatsanahka ei haittaa niin paljon ku luulis.
Kyse on enemmänki siitä miltä musta tuntuu kun siitä että miltä näytän.
Mutta, siis, siitä tärkeysjärjestyksestä, sehän on mulla ihan oikee kun laitan lapseni edun ensimmäiseksi. joten miks pelkäät? hyi, vähän loukkaannuin vaikka ei pitäs.
Ja tuosta että "liian" nuori haluaa lapsen.... mikä on liian nuori? 22 on musta kyllä ihan tarpeeksi vanha. en meinannu odotella kolmelle kympille että sitten lapsia teen. Kai tiedät että sen ikäinen nainen ei biologisesti ole enää parhain vaihtoehto lapsien tekoon?
joo,todentotta, en pahalla vastannut. ja kyllä,tällähetkellä sinä laitat vauvan edelle,imetykseen asti. Mutta mites tuo;aijon mennä paljon alemmaksi painon suhteen,eli sinne sairaalloiseen laihuuteen.Eikä siinämitään ,jos olisit yksin ja kärvistelisit,mut sun pitäis jaksaa juosta vielä monta vuotta sen lapsesi perässä.Ja myöhemmin...olen nähnyt aika läheltä kuinka äidin syömöongelmat tarttuvat pikkuiselle,ne on nii pirun fiksuja jo pieninä.mut joo.ja kyllä,mulla ei ole lasta ja olen jo kolmekymmentä.enkä niitä luultavasti teekään ,sattuneesta syystä.hyvää kesän jatkoa ja kaikkea hyvää kuitenkin.muista et siulla on nyt jotain paljon tärkeämpää kuin kaikenmaailman kilot!