Olen ns. aika huonossa jamassa. Minulla on todettu masennus ja ahdistuneisuushäiriö, ja olen saanut niihin mm. osastohoitoa. Tällähetkellä käyn terapiassa. Koen syyllisyyttä, että kaikesta niistä ihmisten auttamisyrityksistä huolimatta, vointini on hyvin heikko. Tulevaisuus tuntuu kertakaikkiaan hyvin toivottomalta. Nykyään ei kylläkään sitä enää edes ajattele, kuin sitä ei olisikaan. Erityisesti lähenevä aikuisuus ja omista asioista huolehtiminen pelottaa paljon.
Myös tavalliset asiat, kuten syöminen ja omasta hygieniasta huolehtiminen, tuntuvat vaikeilta. En vain kertakaikkiaan jaksa välittää, vaikka tiedän että elän liian vähäisellä ja epäterveellisellä ravinnolla, enkä käy suihkussa kuin kerran pari viikossa. En käy pihalla kuin pakonsanelemana, ja ajatuskin "ihmistenilmoille" menemisestä pelottaa ja ahdistaa. Yritän välttää sosiaalista kanssakäymistä ihmisten kanssa viimeiseen asti. Päivieni keskeisin sisältö on paras ja ainoa kaverini, tietokone.
Olen hyvin surullinen tästä tilanteesta. Usein iltaisin itken itseni uneen, kun ajattelen, että taas meni yksi päivä tällä samalla kaavalla. Olisin todella kiitollinen, jos joku osaisi neuvoa minua, mitä tehdä. Kenties joku, joka on ollut tässä samassa tilanteessa, osaisi kertoa, miten uskaltaisin taas kohdata maailman.
Myös tavalliset asiat, kuten syöminen ja omasta hygieniasta huolehtiminen, tuntuvat vaikeilta. En vain kertakaikkiaan jaksa välittää, vaikka tiedän että elän liian vähäisellä ja epäterveellisellä ravinnolla, enkä käy suihkussa kuin kerran pari viikossa. En käy pihalla kuin pakonsanelemana, ja ajatuskin "ihmistenilmoille" menemisestä pelottaa ja ahdistaa. Yritän välttää sosiaalista kanssakäymistä ihmisten kanssa viimeiseen asti. Päivieni keskeisin sisältö on paras ja ainoa kaverini, tietokone.
Olen hyvin surullinen tästä tilanteesta. Usein iltaisin itken itseni uneen, kun ajattelen, että taas meni yksi päivä tällä samalla kaavalla. Olisin todella kiitollinen, jos joku osaisi neuvoa minua, mitä tehdä. Kenties joku, joka on ollut tässä samassa tilanteessa, osaisi kertoa, miten uskaltaisin taas kohdata maailman.
Vastaukset 7
Vanhimmat
samassa tilanteessa. En tiedä miten auttaa kun en osaa auttaa edes itseäni. Nukun ja lepään suurimman osan päivästä, olen tietokoneella. Kaikki tekeminen tuntuu ponnistelulta ja itsensä rääkkäämiseltä. En tiedä miten selvitä. Pitää ainakin vaan elää ja oppia kestämään sitä että elämä on vaikeaa.
Voisin lyhyesti kertoa ensin itsestäni, olen ollut enemmän tai vähemmän masennuksen oireita poteva 14-vuotiaasta asti, nyt olen 23. Olen lukkiutunut kotiin, pelännyt ja vältellyt sosiaalisia tilanteita. Nyttemmin asiat ovat kuitenkin muuttuneet, erinäisten kokemusten myötä.
En todellakaan voi tietää, mikä on johtanut sinut tuohon "huonoon jamaasi", enkä yritä leikkiä tietäväni sinusta yhtään mitään. Kirjoituksesi herätti lähinnä paljon kysymyksiä.
Mikä aikuisuudessa ja omista asioista huolehtimisessa pelottaa? Opiskelu, kotoa muuttaminen, työt, vuokran maksaminen, seurustelu, ihmisten tapaaminen töissä/koulussa...? Ja miksi tulevaisuutesi tuntuu toivottomalta? Ahdistaako sinua kenties ulkopuoleltasi tulevat paineet? Haluatko olla jotain muuta kuin mitä muut sinulta odottavat? Millainen olisi ihannetulevaisuutesi?
Miksi välttelet sosiaalisia tilanteita? Ajatteletko ehkä, ettei kukaan ymmärrä sinua? Tuntuuko, ettei sinua kiinnosta samat asiat kuin muita? Ajatteletko, että muut eivät ehkä pitäisi sinusta, vai miten? En vihjaa, että noista mikään pitäisi paikkansa, kysyn vain, kun kirjoituksestasi ei kuitenkaan paljoa pääse perille tilanteestasi.
Syyllisyyden kokeminen siitä, että muut yrittävät auttaa sinua eteenpäin, on mielestäni turhaa. Ihminen on yhteisöllinen otus, kukaan ei ole yksinäinen saari, kaikki tarvitsevat jossain määrin muita ihmisiä kasvaakseen, tullakseen siksi, mitä parhaimmillaan on. On täysin ymmärrettävää kokea masennusta ja ahdistusta, jos elämässä tapahtuu yhdellä kertaa paljon muutoksia, eikä oikein ole valmistautunut kohtaamaan niitä (en tosin edelleenkään tiedä mikä on tilanteesi).
Vaikka koen päässeeni yli monista sosiaalisista peloistani, kesäkaupungin tungoksessa kulkeminen ahdistaa edelleen, tiedänpähän välttää sitä. Mieluiten KOHTAAN yhden ihmisen kerrallaan, kuuntelen ja tulen kuulluksi.
Minusta olennaista on itsensä tunteminen. --> Missä olen hyvä, missä huonompi, missä haluaisin olla hyvä? Millaisia ihmisiä arvostan, olenko itse sellainen? Mistä pohjimmiltaan ahdistuksen tunteeni johtuu, mitä voisin sen syylle tehdä? Jne...
Jaksamisia sinulle. Kirjoitathan jatkoa.
Kiitos vastauksestasi, ja voimia sullekin, kuten myös aiemman viestin kirjoittajalle.
Sosiaaliset tilanteet pelottaa siksi, että olen hyvin erilainen kuin muut. En osaa olla muiden seurassa oma itseni, mikä tekee tilanteesta itselleni hyvin hankalan. Haluan siitä pois, koska en koe oloani luontevaksi. Se taitaa olla se merkittävin syy, miksi mua ahdistaa mennä yhtään mihinkään.
Hylkääminen on kai se, mikä tulevaisuudessa pelottaa eniten. Vanhempani ovat vielä aikapitkälle jaksaneet hoitaa ja huolehtia mun asioista, mut mä olen saanut niiden puheista sen käsityksen, että 18-vuotiaana mulla ei ole enää mitään asiaa kotiin jne. Että yhteydenpito ja vanhemmuus loppuu siihen. Ja tiedän, etten tule selviämään siitä. Mulla ei ole oikein muita ihmisiä ku mun perhe, jotka oikeesti enää jaksais välittää ja huolehtia. Tosin se tuntuu olevan heillekin vain velvollisuus, joka loppuu täysi-ikäisyyden myötä. Ja sitten mulla ei ole enää ketään. Oon ihan yksin tässä maailmassa.
Ihannetulevaisuuteni olisi varmaankin sellanen, että voisin sanoa jollain tapaa nauttivani elämästä. Jaksaisin opiskella/käydä duunissa, ja mulla olisi ihmisiä, jotka välittää musta, ja joista mä välittäisin. En vain oikein... sitä on vain niin vaikea uskoa, että asiat voisivat olla noin. Tää elämä ja eläminen tuntuu niin vaikeelta. Vaikka kuinka yrittäis ja uskois tulevaisuuteen, niin asiat menee vaan huonompaan suuntaan. Tunnen itseni ihan idiootiksi kun en ole vieläkään tappanut itseäni. Kun ei ne asiat tästä tunnu enää muuttavan suuntaa. Sitä enemmän kärsimystä, mitä kauemmin viivyttelen. Huoh.
Missä mielessä koet olevasi erilainen kuin muut? Erilainen elämäntilanne, erilaiset kiinnostukset, erilaiset arvot? Mikä sinussa on sellaista, ettet voi olla oma itsesi toisten seurassa?
Kuulosti kyllä rankalta tuo, mitä kerroit perheestäsi, ettei sinulla olisi kotiin asiaa täysi-ikäisenä. Ovat he tosiaan tuota mieltä, entä jos heidän kanssaan puhuisi asiasta?Olisiko heissä hitusen inhimillisyyttä niin, etteivät heittäisi sinua pihalle, vaan ymmärtäisivät, ettei kaikilla 18-vuotiailla (jos kenelläkään!) ole vakituista työpaikkaa, jonka avulla maksaa vuokraa omasta kämpästä...?
Tiedätkö, mitä haluaisit opiskella ja mitä työtä haluaisit tehdä? Niiden kautta ainakin voi tutustua uusiin ihmisiin. Ymmärrän kyllä, jos sekin pelottaa aiempien huonojen sosiaalisten kokemusten takia. Tässä on kuitenkin yksi elävä esimerkki siitä, että asiat voivat muuttua...!
Yläasteella ja lukiossa en tutustunut keneenkään, vaikka olisin sattunutkin kohtaamaan jonkun, jonka kanssa oli paljon yhteisiä kiinnostuksia. Tilanteeseen vaikutti monta tekijää; en kokenut osaavani mitään, liian paljon opiskeltavaa yhdellä kertaa, en tiennyt miten ihmisten kanssa kannattaisi olla (koska olin ollut niin paljon yksin), kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet omasta merkityksettömyydestä...
Olin myös jotenkin salaileva ja varovainen muiden seurassa. Ehkä eniten pelkäsin muiden tietävän, ettei minulla ole mitään "elämää", en siis tuntenut ketään, olin aivan yksin ja monella tapaa kokematon... Ehkä ajattelin, että se tuskin tekee minusta mielenkiintoista ja tutustumisen arvoista... En oikeastaan muista mitä tuossa välissä tapahtui, muuta kuin monenlaisten ihmisten tapaamista koulussa ja töissä. Se on johtanut nykypäivään ja siihen, että olen oppinut kohtaamaan ihmisiä. Kun ihmisiin tutustuu, alku on useinkin nihkeää ja kaavamaista, se vähän kuuluu asiaan ennen kuin oppii kunnolla tuntemaan toisia.
Puhuit itsesi tappamisesta. Haluatko sitä todella vai voisitko vielä kuvitella kokeilevasi kaikkia mahdollisia keinoja, joilla olosi voisi kohentua...? Oletko puhunut edes jollekin täysin rehellisesti tuntemuksistasi... perheellesi? Oletko siellä terapiassa kertonut itsemurha-ajatuksista, peloistasi? Riko kaavoja, kokeile jotain uutta, joka voisi innostaa sinua.
Sosiaalisissa tilanteissa saattaa pelottaa se, että pelkää jonkun ottavan esille aran aihepiirin; seurustelu, työttömyys, terveydentila jne. Tai jos on luonteeltaan hiljainen, niin ajattelee jonkun taas alkavan kyselemään, että miksi sinä olet noin hiljainen. Sen sijaan ystävien kanssa voi olla luonteva itsensä, kun he hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet.
Niinhän se menee. Eikä itseään pidä yrittää muuttaa miellyttääkseen vain toisia.
Ehkä joidenkin kohdalla vain on hankalampi löytää samanhenkisiä ihmisiä, ehkä asiassa on monta tekijää, kuten se, kuinka itse suhtautuu omaan elämäntilanteeseensa, salaileeko sitä vai haluaako puhua siitä avoimesti...
Minusta masennuksesta oli hyvin hankala puhua huonompina aikoina, kun en oikeastaan ollut kunnolla miettinyt, mistä kaikesta olotilani johtuu... Nyt kun olen selvitellyt asioita itselleni perin pohjin, kirjoittamalla, lukemalla, puhumalla, ei ole enää sellaista peittelyn ja häpeän tarvetta kun kerron itsestäni.
Masennus voi olla vaihe ennen sitä, kun oppii nauttimaan itselle tärkeistä asioista, ja se on vaihe, joka vain kuuluu kyseisen ihmisen tarinaan. Kukaan tuskin haluaa itselleen kärsimystä tarkoituksella? Mun käsittääkseni ihminen toimii aina "parhaalla mahdollisella tavalla", sen hetkisten tietojen ja taitojen varassa. Kun taidot ja tiedot karttuu, oppii myös parempia toimintatapoja...
energiajuomia, kolajuomia, suklaata jne. luovu siitä kokonaan.