kuinka hullu pitää olla, että saa apua?

Jos teeskentelee kaksisuuntaisen mielialahäiriön tai skitsofrenian oireita, hoitoon viedään heti. Sinne myös jää aika pitkäksi aikaa. Varjopuolena on pysyvä hullun leima ja lääkkeiden sivuvaikutukset.

..ei tuo tohtorien toiminta oikein vakuuta, eikä ainakaan tilannetta paranna. No, pari vaihtoehtoa mitä nyt äkkiseltään keksii, niin toisen lääkärin puheille, vaan sepä ei taida ihan heti jonojen takia onnistua. Nopeampi apu odotellessa voisi ehkä löytyä mielenterveyden keskusliitolta, mtkl.fi. Näyttäisi jkl:ssäkin toimipisteet olevan. Itse ainakin sieltä löysin tukea ja pystyivät jopa jossain määrin tehostamaan tuota byrokratiapuoltakin.. Toivottavasti auttaa..

Hankitte niitä asuntolainoja ja puskette muksuja yhtään ajattelematta...... Oma moka, ei voi muuta sanoa. Aika säälittävää jos ei pysty ottamaan lopareita töistä jos ei siellä viihdy. Kaikki täällä elää itselleen ja läheisilleen, tyhmiä on ne, jotka yrittää täyttää jotkut helvetin normit ja "menestyä." Sitten kun ei pystykään, päädytään itsemurhaan tai koko perheen murhaamiseen.
Lapsille olisi varmasti miljoona kertaa mukavampaa saada onnellinen ja läsnäoleva isä kuin poissaoleva hermoraunio.

Jos henkilö on hoidon tarpeessa ja kokee tarvitsevansa hoitoa, hän kykenee kyllä asian ilmaisemaan tai oireilee sopivasti. Sitten on väliinputoajat, jotka ovat liian vahvoja, koska sellainen pitää vaan olla. Ei saa olla heikko. Silloin lääkärille jutellessa sanoma vääristyy asteittain sellaiseksi, että vähätellään jokaista aidosti huonoa kohtaa hieman enemmän. Yht'äkkiä todetaan, että "Noh... eihän miehessä mitään vikaa ole." Palataan niihin vahvuuden kuvioihin. Kaikki ok! Ja sitten takaisin lähtöruutuun. Reipas asenne on tietysti loistavaa mutta muuttuu sairaudeksi, jos asenteen pelkät ulkoiset piirteet ovat läsnä mutta sisällä ei ole enää mitään jäljellä.

Hoitoon pääseminen vaatii jo kotona valmistautumista ja esiterapiaa. Tietty kynnys hoitoon pääsemisessä pitää olla mutta nyky'yhteiskunnassa avun hakeminen etenkin mielen flunssaan nähdään jostain syystä anteeksiantamattomana heikkoutena.

Reilu, rehti, ryhdikäs asenne on vain jos on. Jos se on hukkunut niin sitä ei pädä hävetä vaan se pitää vain myöntää. Tavallista keskussairaalan lääkäriä parempi vaihtoehto voisi olla psykologi. Juuri nyt miehesi tarvitsee jonkun jolle puhua, ettei tarvitse samalla varoa toisen (sinun) fiiliksiä ollenkaan. Hän kyllä niitä varoo oman turvallisuutensakin uhalla. Toisesta ja toisen tunteista välittäminen voivat muodostua todelliseksi taakaksi, jos kaikki muut voimat on viety. Viimeinen askel puhumiseen, missä avataan asian ydintä: miltä tuntuu ja missä. Psykologi tekee aina arvion myös ihmisen vaarallisuudesta itselleen ja muille. Psykologi juttelee ja psykiatri tarvittaessa lääkitsee. Ihmisiä laitetaan laitoksiin vain ja vain ainoastaan, jos he ovat todella itsetuhoisia tai vaaraksi muille. Laitoskynnys ei helposti ylity, koska ihmiset voivat sanoa paljonkin kaikenlaista mutta lopulta tutkitaan, miksi sanotaan ja kuinka. Jos syytä on niin sitten se selviää. Mutta sitä ei kannata pelätä.

Psykologille kun juttelee, jo yhden kerran jälkeen tuntuu paremmalta. Jos vain on päästy kiinni tunteisiin, tuntemuksista puhumiseen eikä puhuttu vain asioista, joita tapahtuu ympärillä ja itselle. Heti auttaa. Kannattaa miettiä myös haluaako jutella miehelle vai naiselle. Tuleeko roolijaosta mies-mies liian veljellinen, missä edelleen on oltava vahva? Vai tuleeko se nainen-mies asetelmassa, että pitää esittää? Oli mies tai nainen, tuosta vahvuus vs. heikkous jaosta voi aloittaa myös, jos se todella on ongelma.

Talous, työ, perhe, unelmat. Syyt voivat olla jossain siellä, missä elämää on pidettävä yllä tietynnäköisenä. Lääkärit ja psykologit eivät voi korjata, jos elämä on sellaista, mitä ei halua vaan mikä 'pitää' olla. Sitäkin kannattaa tutkia. Onko elämänne sellaista kuin on siksi, että haluatte sitä todella vai siksi, että teillä kuuluu olla sitä sun tätä kuviota. Koska ne tuntemukset, jotka liittyvät teidän käsityksiinne siitä, mitä muut ajattelevat teistä, sanelevat sen, mitä pitää olla mutta mitä te ette todellakaan halua. Jos siitä naaraa, siihen ei auta lääke, kossu, ei pyssy. Elämän on muututtava ja se muuttuu vain muuttamalla itse omaa elämäänsä. Hankalaa voi olla siinä, ettei saa käydä läpi tunteitaan oikein vaan sitä tarkastelua vääristääkin jokin pakko.

Teidän pitää miettiä. Missä ne teidän pakot elämässä on? Miksi ne on?

Koettakaa keksiä jotain vaihtoehtoisia ratkaisuja. Niiden ei tarvitse olla lopullisia vaan ne ovat vain vaihtoehtoja. Vuokratkaa talo jollekulle ja sovittakaa tulot lainanmaksuun. Ottakaa miehelle jokin muu homma hetkeksi tai ehkä työ on helpompaa, kun ei tarvitse niin asunnosta puristaa. Asutte sen aikaa sitten jossain muualla. Ehkä sovitte jonkun toisen perheen kanssa ja asutte kommuunissa vuoden ajan jakaen resursseja. Jotain ihan muuta. Tuo esimerkki ei ole se, mitä teidän tulisi tehdä (koska en tiedä teille) vaan esimerkki ajattelun tasosta, millä on liikuttava. Pitää ajatella ratkaisuja myös sieltä, mikä ei ehkä edes tunnu hyvältä heti, koska vasta niiden kuvitelmien luoman maailmanfantasian kautta voitte nähdä kuinka sellainen tapa elää on erilainen kuin oma. Ja sitten ne epäkohdat loistaa. Entä jos asuisitte asuntovaunussa vuoden reissaten? Entä jos lähdette kehitysapuhommiin afrikkaan? Kokeilkaa erilaisia ajatuksia ja antakaa itsellenne lupa siihen kuvitelmaan vaikka se olisi kuinka hullu. Sitten haavellen erilaisista maailmoista näette omaan todellisuuteenne paremmin.

En tiedä minkälaisessa työssä miehesi on, mutta omalla kohdallani ratkaisun toi työterveyshuolto. Minua kuunneltiin ja autettiin, minut ohjattiin erikoislääkärille, joka puolestaan auttoi minua löytämään sopivan lääkityksen ja etsimään itselleni sopivan psykoterapeutin. (tämä ei ole se hoito, mikä välttämättä sopii miehellesi). Eli työterveyden kautta tai jos se muuten on mahdollista, yksityisen lääkärin kautta. Kaikkea ei silti joudu maksamaan itse, saan terapiaani Kelan harkinnanvaraista kuntoutustukea, joka on yli puolet terapian kustannuksista.

Miehesi ja koko perheenne on kuitenkin valmistauduttava elämään tämän sairauden kanssa pitkään. Harvat meistä paranevat koskaan, mutta kuntoutua voi kyllä. Minulla se on kestänyt nyt kolme vuotta hoitoon hakeutumisesta, enkä usko koskaan kokonaan pääseväni taipumuksestani masennukseen. Tärkeämpää onkin oppia, kuinka sen kanssa voi elää sovussa ja kuinka itsestään on pidettävä huolta. Asioita, jotka ovat meille kaikille äärimmäisen tärkeitä.

Sano että menee iskemän kirveen petterin tai riikan pääähän tai joku muukin oikeiston kusipää käy

Anna lääkärin osoite niin isken kirveellä päähän