Olen todennut, kun vertaan oman kässärini tekstiä julkaistuihin, niin minulla ei ole lainkaan sitä tajunnanvirtatekniikkaa, mitä nykyään näemmä kaikilta vaaditaan. Se vain ei ole minun juttu enkä jaksa lukea pitkää proosaa muiden kirjoittamana itsekään, kun juoni on hämärä eikä tiedä kuka on kuka ja missä mennään.
Olen vissiin jäänne joltain menneeltä vuosituhannelta. Mutta olisi kiinnostava keskustella asiasta, mitä mieltä olette. Eikö selkeä teksti enää vedä?
Olen vissiin jäänne joltain menneeltä vuosituhannelta. Mutta olisi kiinnostava keskustella asiasta, mitä mieltä olette. Eikö selkeä teksti enää vedä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
on olemassa muuta makua kirjailijan työssä kuin oma maku. Jos et pidä tajunnanvirtatekniikasta, et pidä ja kirjoitat sen kaltaisia kirjoja kuin katsot tarpeelliseksi kirjoittaa. Monikulmatekniikka on yksi ilmiö kotimaisessa kirjallisuudessa, mutta se on todellakin vain yksi sellainen. Tajunnanvirta myös. Tai pirstaledramaturgia. Mutta totta kai on selkeitä juonikuvioita, kerronnan tekniikoita käyttäviä kirjailijoita yhä olemassa. Mikä sinusta on mielekästä tai ei-mielekästä - täysin oma taiteellinen vapautesi. Kustantajalla ei ole vaatimuksia. On vain näkemyksiä. Mikä on omasi? Lähde siitä.
Kysymys lienee tässä: millä tavalla kirjasi muoto ja sisältö korreloivat keskenään? Tarvitseeko niiden korreloida?
kertomus on itselleni mieluisin ja ilmeisesti monelle muullekin, koska esimerkiksi irving, singer, vonnegut, marquez, steinbeck ja brink on päässeet jopa maailmanmaineeseen kirjoillaan.
ja hmm... SEKÄ klassikoksi ETTÄ myyntimenestykseksi nousseet kirjat taitavat useimmiten olla nimenomaan näitä konstailemattomia tarinoita.
Ehkä kannattaa kirjoja kässäreitä, jotka eroavat siitä konventiosta mikä juuri nyt on "muodissa". Varoisin itse tekemästä mitään sellaista, joka muistuttaa jo olemassaolevaa, tyypillisintä tyyliä, keinoja, klisee-maailmoja.
Jos mielestäsi selkeä ja konstailematon maailma on sellainen, tee niin.
Jos jokainen muodostaa oman kohtalonsa, on siis oman kohtalonsa herra, ei orja - on kysymys subjektiivisuudesta. Jos kustantamot toimisivat kohtalon herroina, olisi kysymys objektiivisuudesta. Mutta kustantajia kiinnostaa subjektiivinen hallinta taiteessa, joten aiheen käsittelytapa, aihe, sanoma (jos sellainen on tekstiin muodostunut) ovat vapaasti kielellisesti käsiteltäviä asioita.
Holokaust on tässä kiinnostava postmoderni-ilmiö. Sehän juuri muutti subjektiivisen ja objektiivisen historian näkemisen kirjallisuudessa. Onko kyseessä myös kielellinen kannanotto eli voiko maailmaa enää yksinkertaistaa holokaustin jälkeen selkeään tai konstailemattomaan tekstikokonaisuuteen? Miten kuvata kielellä juuri tätä tilaamme, arvailla tulevaisuutta?
Toki teksti saa olla selkeää, se on jopa suositeltavaa. Kuitenkin: kässärilläsi täytyy olla jotakin annettavaa, jos tahdot nähdä sen joskus julkaistuna. Tämä annettava saattaa löytyä ihan tarinan tasolta, kirjoituksesi juonesta tai viestistä, tai se saattaa löytyä kerronnan tasolta, kielestä ja muista kerronnallisista keinoista. Jos kässärisi on sekä tarinaltaan että kerronnaltaan tavanomaista, sellaista ihan hyvää proosaa, miksi sitä julkaistaisiin?
Eli: teksti saa mielellään olla selkeää. Tajunnanvirta ja muut vastaavat keinot, erikoisemmat kielelliset valinnat, ovat eräs tapa luoda tekstille sen selviytymisen kannalta tärkeää identiteettiä.
Kaunokirjallisuus on taiteen laji ja erilaiset tyylikeinot tulevat ja menevät. Barokin aikana kirjoitettiin erilaisia romaaneita kuin romantiikan tai modernismin aikana. Ja niin se pitää ollakin. Itse ajattelen kirjallisuutta ihmiskunnan historian yhtenä muotona. Minkälaisen jäljen haluat tuleville sukupolville jättää?
En usko, että tulevat sukupolvet edes lukevat kirjoja. Valitettavan harva sitä tekee enää nykyäänkään.
Lukijoille haluan kirjoittaa hyvän fiktiivisen tarinan.
Et ole tainnut käydä Prahan, Bolognan tai Frankfurtin kirjamessuilla? Aikamoinen määrä lukijoita Euroopassa löytyy. Ja katsomalla suurimpien eurooppalaisten kustantamoiden kaunokirjallista myyntiä, en usko, että lukijoista on pulaa pitkään aikaan. Kirjallisuudella on aina harrastajansa. Kuten taiteella yleensäkin.
Hyvä fiktiivinen tarina kuulostaa oikealta suunnalta.
jos kirjamessujen kävijöistä vähennetään kirjailijat, kirjailijanalut, aluiksi aikovat, kustannusyhtiöiden ihmiset, kaikenkarvaiset sidosryhmien edustajat, mesenaatit, kulttuurin ammattilaiset, prahan kaupunginjohtaja, kyldyyrin harrastajat, alan opiskelijat ja opettajat, paikalle raahatut puolisot, sateenpitäjät, ilmaiskrääsää kärkkyvät kitupiikit, kirjastojen vakiasiakkaat, rahattomat, ne jotka eivät tiedä missä ovat sekä tilastollisesti todennäköinen promillemäärä lukutaidottomia niin paljonko jää jäljelle maksavia lukijoita :D
puhuvat karua kieltään. Ja jonot nimmareiden jaossa. Koko kustannusala on nostanut profiiliaan viimeisen 30 vuoden aikana melkoisesti Euroopassa, joten uskon yhä, että kirjalla on ystävänsä ja ostajansa.
Se millaiseen suuntaan kirjallisuus on kaunokirjallisella osastolla kehittymässä, en ota kantaa.
muodostuneet kirjat ja kirjailivat ovat panostaneet selkeään, kirkkaaseen ilmaisuun. Ajattele sellaisia tyyliniekkoja ja ihmiskuvan luomisen taitajia kuten Yasunari Kawabatan ilmaisua, Ernest Hemingwayn, U. Eco, F.E. Sillanpää, M. Duras, Anne Tyler, A. Proux jne.
Mutta ehkä aika on mennyt jo heidän maailmankuvansa ohitse, on aika luoda uusia konventioita ja tapoja hahmottaa vallitsevaa todellisuuttamme. Onko eurooppalainen kirjallisuus kääntymässä individualismin yltiökylläisyydestä uudenlaiseen objektiivisuuteen?