"viha" lasta kohtaan

Odotusaikana paljon puhuin äitien kanssa tämmöisistäkin asioista. Mietittiin kerran, että onkohan tämä loppuraskauden ärsyyntyminen ja viha vain jokin projekti äidiksi kasvamisessa. Äidille tulee "vihatunteita" lasta kohtaan ja sitäkautta on valmis punnaamaan lapsensa maailmaan. Tavallaan siis äiti käy läpi henkisen "luopumisprosessin". Samaan kategoriaan voi lykätä myös ärsytyksen isosta mahasta, kyllästymisen omaan olotilaansa jne.

Synnytyksen jälkeen vauva on kyllä ollut ihan älyttömän rakas. En ole mitään lässynlässyn äitityyppiä, mutta tekisin kaikkeni tuon muksun eteen. Pari viikkoa on kotona nyt oltu ja nyt vasta alkaa semmoisia aitoja rakkauden tunteita heräämään lasta kohtaan. Oli niitä alkuunkin, mutta se oli enemmän semmoista suojeluvaistoa, kai. Alkuun piti kovasti tutustua uuteen tulokkaaseen ja ainakaan minulle ei tullut sitä kirjoissa hehkutettua autuutta ja onnen tunnetta heti. Tissittelyriitojen aikana osastolla välillä ihan todella ärsytti pikkuinen. Onneksi se kuitenkin helpotti heti,kun toinen rauhoittui.
Ehkä tuntemuksiin vaikutti myös se, että loppuraskaudessa oli komplikaatioita, jonka vuoksi pelkäsin, että vauvalle sattuu synnytyksessä jotain. Ehkä sitä yritti pysyä vähän "tunteellisesti etäällä".

Mutta nyt, kun esikoiseen on tutustuttu hieman paremmin, on tuntemukset helpottaneet. Eiköhän sinullakin helpota, kun vauva syntyy. Mutta älä säikähdä jos ei heti tule sitä äitiyden tunnetta! Vie aikaa tutustua uuteen ihmiseen. Ja jos tuntuu liialliselta ne vihan tunteet niin puhu niistä neuvolassa, siten autat parhaiten molempia teitä.

Mulla kans samanlaisia tuntemuksia. Tullu just nimenomaan tässä loppupuolella, että vissiin kai kuuluu asiaan :) Eli pelkään että mitäs jos mä en osaakkaan hoitaa vauvaa tai en rakastakkaan sitä kun syntyy, että mitäs jos en tunnekkaan mitään sitä kohtaan. Kyllä koko muun raskauden ajan olen lasta jo rakastanu ja toivonu että nähään pian. Nyt tuntuu siltäkin välillä, että en halua sen syntyvän. Hullua :)

on tullut outoja tuntemuksia jo nyt, vaikka olen viikolla 21.
Itse en tunne vihaa tuota lasta kohtaan, vaan elän tietynlaista mullistusta itse.
Olen aina ollut se äidin ja isän pikku kulta... joo, jopa aikuisena. Olen nyt yli 30-vuotias kuitenkin. Olen aikuinen ja osaan huolehtia itsestä ja muista, mutta olen myös aina saanut itse paljon huomiota vanhemmiltani, ystäviltäni ja mieheltäni... nyt sen huomion viekin tämä pikkuinen mun masussa.
Rakastan häntä yli kaiken itsekin, mutta yritän vain itse saada itseni tajuamaan, että MINÄ en voi olla ikuisesti se keskipiste, joka saa suurimman huomion rakkailtani.
Kyllä minuakin rakastetaan... nyt tulee vain se muutos, että minusta tulee äiti, vanhemmistani isovanhempia ja keskipisteenä tulee olemaan pieni lapsemme.
Onneksi tajusin sen itse... Olisi se voinut oikein kriisinäkin tulla jossain vaiheessa.

itse inhoan lastani koska kuulin hänen olevan poika. Aiemmin lupailivat sen olevan tyttö.

En pysty edes kuvittelemaan hoitavani ällöttävää poikaa. Joo olisi hennisen kasvun paikka mutta poika inhottaa. En tahdo tätä.

En tahdo synnyttää mokomaa.. en tahdo sanoa että se on mun lapsi. En halua. Mutta mies rakastaa mokomaa olentoa. Itse heivaisin mokoman pois jos olisin yksin.

Mulla on kans vihantunteita tulevaa lasta kohtaan, on jo yksi poikalapsi joka on kasvanut isoksi ja ajattelin etten tekisi enää lapsia. Mutta rakastuin ja joku hulluus iski, halusin miellyttää miestä joka toivoo lapsia eikä hänellä niitä ole. Nyt olen hankalassa tilanteessa, tuntuu että järki palasi mutta lapsi on tulossa. Pelkään etten jaksa, tuntuu että vahingossa laitoin elämäni tällaiseen kuosiin ja tulevat vuodet ovat pelkkää toisia varten elämistä. Olen vihainen miehelle ja vihainen itselleni , että menin tällaiseen halpaan. Ja tuleva lapsi ei aiheuta minussa minkäänlaista iloa, epäilen jopa että lapsen elämästä tulee vaikeaa kun minulla on tällainen vihantunne. Lapset vaistoavat kuitenkin oikeat tunteeni vaikka tietysti yritän ne piilottaa. Se mikä tässä lohduttaa on ajatus että en varmaan ole ainoa nainen ihmiskunnan historiassa joka ei odota lasta innolla.