Mui. Ahdstaa taas vaihteeks. Miulla on ollu jo monia vuosia ahdistusta, lievää masennusta, lievää bulimiaa ja muutama pieni paniikkihäiriö.(huomatkaa, että vähättelen kaikkia oireitani "vähäisiksi" tai "pieniksi"...).
Ja muutaman vuoden ajan olen itselleni ja huolehtivalle avopuolisolleni luvannut hakea apua. Mutta en pysty. En uskalla. Ei ehdi.
Nyt oon taas koko kesän miettinyt, että jos syksyllä menis jollekin puhuun. Se jo varmasti mun tapauksessa helpottais paljon.
Sit myös pelottaa toi puhumaan meneminen,että jos joku hieno toktori toteaa mulla olevan vähän pahempikin masennus, ym. Sitä en haluu...
Olen iloinen, hauska nuorineito. Miulla on maailman ihanin avopuoliso, vanhemmat ja muut läheiset. Opiskelen intohimoni kohdella AMK:ssa ja kaikki on hyvin(tai niin toitotan itselleni). Mutta ei siltikään...
Iso osa mun huonosta olosta johtuu huonosta itseluottamuksesta ja itsesä syyllistämisestä(kahtokaa, osaan jo oireenikin havannoida!). Mutta mistä sitä itseluottamusta saa? - cittarin tiskiltä? ....
Onko kellään kokemuksi tällasesta random-puhumaan menemisestä? Koulun terkalle vai vai?
- nyt töihin kauniina kesäpäivänä, eikä olo oo kauhean pirtee...
Ja muutaman vuoden ajan olen itselleni ja huolehtivalle avopuolisolleni luvannut hakea apua. Mutta en pysty. En uskalla. Ei ehdi.
Nyt oon taas koko kesän miettinyt, että jos syksyllä menis jollekin puhuun. Se jo varmasti mun tapauksessa helpottais paljon.
Sit myös pelottaa toi puhumaan meneminen,että jos joku hieno toktori toteaa mulla olevan vähän pahempikin masennus, ym. Sitä en haluu...
Olen iloinen, hauska nuorineito. Miulla on maailman ihanin avopuoliso, vanhemmat ja muut läheiset. Opiskelen intohimoni kohdella AMK:ssa ja kaikki on hyvin(tai niin toitotan itselleni). Mutta ei siltikään...
Iso osa mun huonosta olosta johtuu huonosta itseluottamuksesta ja itsesä syyllistämisestä(kahtokaa, osaan jo oireenikin havannoida!). Mutta mistä sitä itseluottamusta saa? - cittarin tiskiltä? ....
Onko kellään kokemuksi tällasesta random-puhumaan menemisestä? Koulun terkalle vai vai?
- nyt töihin kauniina kesäpäivänä, eikä olo oo kauhean pirtee...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Joo kertokaa mullekin. Mä oon kärsinyt huonosta itsetunnosta ja itseluottamuksen puutteesta suurimman osan elämästäni. olen 28 v. ja kaikki paska vain lisääntyy koko ajan. Vihaan ulkonäköäni, näytän oudolta. En ole jotenkin kasvanut aikuiseksi, kaikki luulevat noin 16-vuotiaaksi, rinnatkin jäivät 12-vuotiaan tasolle, ei ole edes kuppikokoa. Jännitän hirvittävästi. Alkoholin avulla olen kuitenkin onnistunut keräämään joitakin mieskokemuksia ja jopa nappaamaan miesystävän. Hän on ihan ok, mutta tuntuu etten riitä hänelle. Kovasti hän ainakin yrittää mua muuttaa sosiaalisemmaksi ja rennommaksi ja aktiivisemmaksi. Sanoinkin että turhaan sä odotat että mä muutun tästä koskaan yhtään miksikään. Ei vastannut mitään. Jos ja kun jossain vaiheessa ero tulee, (TAAS) niin en takuulla enää koskaan löydä itselleni ketään, koska olen lopettanut juomisen ja selvin päin en pysty miehiä tapaamaan. Kuka minut edes haluaisi? Olen vitun epäonnistunut, ikinä ollut työelämässäkään ja koulutusta ei ole. Varmaan itseinho ja huono itsetunto paistaa ulospäin ja mikäs sen epämiellyttävämpää on? Jos jota kuta vedän puoleeni niin varmasti jotain hullua kusipäätä joka saa kicksejä siitä että saa tuntea ylemmyyttä. Ja varmaan täytyy olla vähän pedofiilin vikaa että haluaa olla tällasen friikin kanssa, joka näyttää kakaralta vielä kolmekymppisenäkin.
Eli masentaa aina vaan.. Lääkkeet ja keskustelu terapeutin kanssa ei ole auttanut yhtään mitään. Aina jännittää ja olen hirvittävän estynyt, en osaa edes nauraa. Tappaisin itseni jos voisin, mutta en pystyisi tekemään sitä äidilleni. Hän on sanonut ettei pääsisi siitä koskaan yli, enkä tietenkään sitä hänelle halua.
Erinomainen asenne sulla, jos tuosta ei kurja tulevaisuus urkene niin ei sitten mistään.
... mutta tarvitaan sitäkin(asennetta) parantumaan ja kohentamaan elämäänsä.
Luettuani julieannin tekstin, tuntu heti, että itse voisin auttaa... kertomaalla omia kokemuksia ja tapoja parantaa omaa käyttäytymistään. Mutta vaikka multa muka muille neuvoja riittää, en itse jotenkin osaa soveltaa niitä omaan elämääni. Jännä...
ja mä tarvitsen sen toisen henkilön, luotettavan, puolueettoman henkilön, joka kuuntelee mun tyhmimmätkin itkut ja ilot. Tohon vois vastata, että: avopuoliso/ystävät/läheiset, mutta ei mulle. Osaan kyllä avautua asioista(senkin oppinu tässä vuosien varrella), pikkuhiljaa. Mutta kaikkea en ole koskaan paljastanut, mie en oo kuin avoinkirja. Ja jotenkin olen opetellut näyttelemään "aina yhtä iloista ja ihanaa tyttöä", eikä masentunut tyttö sovi kuvaan. Miun masennus olisi shokki varmasti monelle.... enkä halua pilata kaunista kuvaa miusta.
Myös muide mielipiteet ja kommentit ovat miulle hankala paikka. Siksi en koskaan ole äidilleni kertonut bulimiastani, hän varmaan vaan nauraisi miut suohon(, minkä jälkeen tulisi vielä pahempi olo)....tai sitten vain luulen niin.
Mut toivon, että nyt ottaisin itseäni niskasta kiinni ja saisin mentyä jollekin puhumaan. Se vois auttaa.....
Miten psykologin kanssa aloitetaan? Minua ahdistaa jo ensimmäinen sessio, kun pitäis kertoo kaikki... tai sit ei mitään.
Vai on asenteessa vikaa? Haluaisitko tarkentaa? Olenko masentunut siksi että minulla on "väärä asenne"? Millainen sen asenteen pitäisi olla? Okei, jännittää enkä pysty sosiaaliseen kanssakäymiseen selvin päin. Joo ei se mitään kato kyllä se siitä! Eiks niin? En näytä aikuiselta naiselta ja sen takia minua kohdellaan kuin teiniä. Juu ei se mikään ongelma ole, sellaistahan se on kaikilla! Ai masentaa vai? Miks ihmeessä? Ai inhoat itseäs? No eihän tuo ole ongelma eikä mikään! Ajattelet vain positiivisesti ja hoet itsellesi että "olen kaunis olen kaunis" 25 kertaa päivässä niin kyllä se itsetunto sillä siitä kohenee! Et osaa nauraa? Come on, kaikki osaa nauraa, sinäkin osaat! Kuvittelet vain ettet osaa. Höpö höpö. Sinulla on kaikki kunnossa. Nyt itseä niskasta kiinni ja vähän aurinkoisempi mieli, nips naps tosta vain, sormia napsauttamalla!
Kiitos palautteesta, vitun vatipää.
asennetta olikin x)
jostain.. oon 29 ja lihava. ja masis alkoi jo ala-asteella ku kaikki kiusas mua. olin yksin...ylä-aste meni erityiskoulussa joten kuten ja sen jälkeen ryyppäämistä, häätöjä..ukkoja tuli ja meni.. olin metrin päässä junaradasta ku juna meni ohi...perkele ku ei ollu ittessää ees naista astua sit askelta..ja niin tästä itseluottamus ja omatunto pulasta..tää pula on mun paras kaveri...mul ei oo yhtään oikeaa kaveria tai ystävää..ja nyt varmaan sekin liian myöhästä, ku eix ystävyydet solmita jo lapsuudessa.. no on miten on...tarttis saada itseluottamusta että sais ittensä kuntoon..laihduttaa ja silleen. mua on seurannu kaikki pahat ajatukset mun läpi elämän...en oo ees käyny lääkäris..enkä kellekkään puhunu..paitti ny. oon avoliitos..mut mitää tost ukost en oo irti saanu. se ei puhu tunteistaan..eikä me tehä koskaan mitään yhdes..se ei tsemppaa mua..ku ei se kuulema osaa. mä en tiiä mistä mä saisin virtaa tähän mun sisäiseen akkuun?..kukaan mun sukulaisista ei välitä ja siihen on syy...sukulaiset meillä välittää vain silloin kun on töissä..ja mä oon työtön koska pelkään työpaikka kiusaamista koska koulukiusaamisesta jäi helvetinmoinen arpi.. siivoomisesta on tullu mulle sellainen pakko juttu...mä siivoon aina himas ja silti tääl ei oo siistiä...olen kiinnostunut sisustamisesta mutta ku en osaa sisustaa ees omaa kämppää..ihme et oon viel hengis..melkein voisin laskeen kahden käden sormilla ne illat joita en ole itkenyt itseäni uneen.
nyt en ole juonnutkaan melkein vuoteen sen takia kun ei enää maistu..tupakkaa kyllä menee.
se lääkäriin meno on iso askel koska olen ajatellut että mitä mä tämmössiä mitättömiä asioita meen sinne puimaan kun muilla on varmasti ihan oikeatakin asiaa käydä lääkärissä.
mun menkat loppu ku olin jotain 20...ja silloin mun synttärilahjax sain raiskauksen...no mutta mitäpä minusta sen enempää...tyhjältä elämä joka tapauksessa tuntuu. minä en kuitenkaa tahdo mennä ventovieraille itseäni ystäväx tai kaverix tuputtamaan..kuka tämmöst luuserii tahtoiskaa..
anteex etten jaksottanu mun juttua...
... että sua kohdellaan kuin teiniä, kun tollasta tekstiä suustas suollat! Edellinen palautteen antaja oli mielestäni ihan asiallinen ja hyvän tahtoinen ja vaikka neuvot ei nyt sun kohdalla ilmeisesti hirveesti autaneet, voisit silti käyttäytyä asiallisesti ja olla vetämättä hernettä heti nenään kun et saa mieluista palautetta!
Niin, kertokaa mullekkin mistä saa lisää itseluottamusta/itsetuntoa?
Oon yli 2 vuotta kärsinyt masennuksen ohella huonosta itsetunnosta, vaikka ikää onkin vasta kohta 17. Tiedän, että kuulostan angstiseltateinipallerolta, mutta haluaisin vaan tietää että, mistä voisi saada apua huonoon itsetuntoon?
.... onhan näitä pikkujuttuja, että päivittäin sanoo itselleen tyyliin " olen paras". Tai menee peilin eteen ja mainitsee joka päivä 3 (eri) hyvää, positiivista asiaa itsestään. Siitä pikku hiljaa toivottavasti.... minuun nuo ei oo viel uponnu.
Olin joskus semmosel lukion terkan järjestämässä "ryhmässä" (ei käytetty mitään tiettyä nimeä siitä ryhmästä, mutta kaikki jäsenet oli enemmän tai vähemmän masentuineita). Siellä oli tehtävänä joka päivä kirjoittaa noi 3 hyvää asiaa itsestään ja siitä päivästä(tais myös olla 3 huono asiaa päivästä, muttei itsestään)... siitä sitten pikku hiljaa mieli kohenee.. tai mulla kyllä mieli ja asenne koheni, muttei niinkään se itsetunto. ja se oli jotenkin hetkellistä. ja siihen saattoi vaikuttaa se, että istunnot kesti puoli vuotta, talvesta alkukesään, joten kaikilla mieliala kohenee siinä samalla jo auringon paisteenkin takia.
Ja noi testit vaikutti muhun niin pintapuoleisesti, hetkellisesti oli hyvä olo. Mut kaiken pahan alku ja juuri on jossain syvemmällä mussa. Se terveellinen ja normi itsetunto pitäis ekaks saada korjattua.... olen rikki.
Miussa on jotenkin kaksi eri persoonaa(en viittaa kaksinaamaisuuteen, ym). Kun joskus asiat on hyvin, niin se paha- mie tulee esiin ja haukkuu miut pystyyn. Haukun, syyllistän ja vihaan itseni takaisin masennukseen. Rankkaa.
Inhottavinta on, että poikaystävä yrittää tosissaan auttaa. Mutta mie en osaa ottaa kohteliaisuuksia muilta.. enkä apuakaan. Varsinkaan erittäin läheisiltäni....outoa.
On rankka katsoa, kun toinen tosissaan yrittää. Sit se on toisinaan mennyt siihen, että kun olen joskus avautunut ja poikaystävä on yrittänyt auttaa, muttei ole oikeesti kyennyt > mie näyttelen, että kaikki on hyvin ja poikaystävä on mukamas auttanut suuresti teoillaan ja sanoillaan. Itkuhan siinä väkisinkin tulee.
Itseluottamus on perinnöllistä, mutta se paranee kun elämäkokemusta karttuu. Oma näkemykseni asiasta on se ettei itseluottamus ole todellinen tunne-elämys; voi siis todeta että hyvä itseluottamus on itsepetosta - tämä ehkä lohduttaa.
Näkisin asian niin (tätä ei voi yleistää) että huonon itseluottamuksen omaavaa henkilö kyseenalaistaa omia tekojaan jne. enemmän kuin keskimäärin - tämä voi olla suhtkot automaattinen tapahtuma - se tapahtuu refleksin omaisesti. Asialle on täysin luonnollinen selitys, sille ei sinänsä voi mitään. Huono itseluottamus ei ole kenenkään oma vika, eikä hyvä itseluottamus ole kenenkään oma ansio.
Kyse on täysin luonnollisesta tunne-elämyksestä, eikä tämän tunteen nyanssit tee kennestäkään huonompaa tai parempaa ihmistä!
En halua vähättele kenenkään huonoa oloa.
Kyseessä on kuitenkin täysin subjektiivinen tunne-elämys, joka ei sinänsä liity todellisuuteen.
Tässä mielessä ei kannata murehtia itsetuntoon liittyvistä asioista - olemme kaikki samanarvoisia.
Mulla meni 3kk noin että sain sanottua päivää ennen mun tulevalle vaimolle asiasta ja että, menen lääkäriin ja sitä ennen sen siskolle avauduin "kännissä" asiasta joka kehotti sanomaan asiasta muillekin sanomaan ku kielsin häntä sanomasta asiasta kenellekkään mitään.
Kannattaa puhua asiasta vaikka se onkin hirveän vaikeaa asiasta puhua, mutta se oikiasti helpottaa.. En vieläkään oo muille sanonut asiasta ja nyt mulla on aika Mielenterveystutkintalaitokseen jos se laitos nyt toi nimi etes olikaan.
Lääkkeet sain samantien lääkäriltä mukaan.
Luulin että turhaa mä lääkäriin meen kuten kaikki kehotti täällä foorumilla.
Teimme jonkun masennustestin lääkärin kanssa, 32 pistettä on vakava masennus ja sain 36 joten ei ollut turhaa mennä sinne. Olo on helpottanut ku pystyin joillekkin asiasta sanomaan. Oikiasti lääkäriin samantien ku siltä tuntuu, itkin lääkärissäkin, helpompi nyt olla ku sain sanottua.
27v, mies