Olin 40v, kun sain lapsen. Itse asiassa en ollut koskaan halunnut lapsia. Tämä on sitten toinen juttu, että miksi niin kävi. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo 16v.
Mies on täydellinen ja on ottanut suuremman vastuun lapsen hoidosta. Olin kotona 2v lapsen syntymän jälkeen ja nyt töissä. Lasta hoitaa kotona lastenhoitaja.
Olen ollut vuosia jonkin sortin masennuksessa ja lapsen saaminen vei ensimmäistä kertaa oikeasti pohjalle. Pääsin onneksi psykiatrille, jonka luona kävin kaksi vuotta kaksi kertaa viikossa. Lääkitystä en uskaltanut aloittaa epilepsialääkityksen vuoksi.Mieheni kanssa meillä ei ole mitään yhteistä elämää, vaikka muuten toimeen tulemmekin (minä en halua seksiä lainkaan).
Elämä on kaikinpuolin hyvin- ei mitään valittamista, jos mieheni kanssa olisi edes jotain. Mutta mikä estää "yhteiselon" ja miksi olen useimmiten niin masentunut ja ahdistunut ? Ymmärsin asian vihdoinkin. Olen jo pian 44v ja koska olen äiti, koen, että "elämä on nyt ohi". En ole enää "haku päällä" ja olin aina halveksinut keskiluokkaista lapsiperheen elämää. Itse olen vajonnut nyt siihen keskiluokkaisuuteen, taviksen elämään, kun en muuta ole jaksanut. (olen luonteeltani seikkailija, matkustelin paljon ja olen kiinnostunut monista asioista). Nyt teemme vain ns lapsiperheen asioita ja lapsen kanssa en edes haluaisi matkustaa Pohjoismaita kauemmaksi....Koen, että minussa ei ole enää mitään erikoista (jos oli ennenkään).... tavallisuus ahdistaa. Minulla on harrastuksia ja en istu kotona koko aikaa (olen liiankin paljon poissa kotoa mm työni takia).
Olisiko kenelläkään samoja kokemuksia ? En kaipaa haukkuja. On jo muutenkin vaikeaa.
Mies on täydellinen ja on ottanut suuremman vastuun lapsen hoidosta. Olin kotona 2v lapsen syntymän jälkeen ja nyt töissä. Lasta hoitaa kotona lastenhoitaja.
Olen ollut vuosia jonkin sortin masennuksessa ja lapsen saaminen vei ensimmäistä kertaa oikeasti pohjalle. Pääsin onneksi psykiatrille, jonka luona kävin kaksi vuotta kaksi kertaa viikossa. Lääkitystä en uskaltanut aloittaa epilepsialääkityksen vuoksi.Mieheni kanssa meillä ei ole mitään yhteistä elämää, vaikka muuten toimeen tulemmekin (minä en halua seksiä lainkaan).
Elämä on kaikinpuolin hyvin- ei mitään valittamista, jos mieheni kanssa olisi edes jotain. Mutta mikä estää "yhteiselon" ja miksi olen useimmiten niin masentunut ja ahdistunut ? Ymmärsin asian vihdoinkin. Olen jo pian 44v ja koska olen äiti, koen, että "elämä on nyt ohi". En ole enää "haku päällä" ja olin aina halveksinut keskiluokkaista lapsiperheen elämää. Itse olen vajonnut nyt siihen keskiluokkaisuuteen, taviksen elämään, kun en muuta ole jaksanut. (olen luonteeltani seikkailija, matkustelin paljon ja olen kiinnostunut monista asioista). Nyt teemme vain ns lapsiperheen asioita ja lapsen kanssa en edes haluaisi matkustaa Pohjoismaita kauemmaksi....Koen, että minussa ei ole enää mitään erikoista (jos oli ennenkään).... tavallisuus ahdistaa. Minulla on harrastuksia ja en istu kotona koko aikaa (olen liiankin paljon poissa kotoa mm työni takia).
Olisiko kenelläkään samoja kokemuksia ? En kaipaa haukkuja. On jo muutenkin vaikeaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
ja kokeneempana ihmisenä saanen sanoa, että kasva lopultakin aikuiseksi. Jokaisessa ihmisessä on jotakin erikoista tai sitten ei kenessäkään. Et sinä ole sen kummempi kuin muutkaan - onneksesi. Ja lakkaa halveksimasta toisten ihmisten elämää. Halveksiminen kun palaa bumerangina omaan nilkkaan, kuten olet huomannut.
Olen itse kasvattanut kolme lasta aikuisiksi ja nyt on aikaa mm. yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja väitöskirjan kirjoittamiseen. Silti kotiäitivuodet muistuvat usein mieliin kultaisina.
Nuoruus on kertaluonteinen lahja, ja se on sinulta jo mennyt. Onneksi ehdit saada lapsesi. Ilman häntä rupsahtaisit yksin, kun miehesikin olet hylännyt. Nauti näistä kesistä, kun lapsesi on pieni. Niitä ei ole monta.
kirjoitettu, ei lisättävää.
Muuta en sano.
Vähän samoilla ajatuksilla joistakin asioista. Et ole ainoa.
Tämä on kuitekin ehkä maailman huonoin foorumi puida näitä tuntoja, kuten jo ehkä parista vastauksesta vaistosit.
Täällä on ihmisiä jotka yrittävät kohentaa omaa keskinkertaisuuttaan tuomitsemalla muita.
Katsopa vain.
Iloitse kuitenkin lapsestasi, kasvata hänestä erityinen.
Toivon että kohtaamme jossain maailmalla vahigossa. :)
vaihdevuodet.