Hei!
Kertokaas nyt miten te muut oikeen pärjäätte ajatuksienne kanssa (jos nyt mietitään siis synnytystä). Siis kaiken minkä olen kuullut on ollut sitä että äärettömän kipeää tulee olemaan ja että se on niin kovaa kipua ettei sellasta ole koskaan ennen kokenut yms. Olenko itse sitten heikko kun en enää muuta osaa ajatellakkaan? Miten te muut oikeen pystytte nauttia raskaudesta kun tiedätte että melkeen kuolemaa tehdään synnytyksessä. Mulla mielialat heittelee kamalasti, välillä ajattelen että ei se niin kamalaa voi olla kun suurin osa naisista vielä tänäpäivänäkin synnyttää, mutta sitten meinaa taas itku tulla kun ajattelen että yhtä kidutustahan sen on pakko olla kun kaikki sanoo niin ja netistäkin olen olukenut melkeen kaikki mahdolliset synnytys palstat ja kyllä 90% niistä jutuista on ollut kauheita. En itse ole henk. kohtasesti koskaan KAI SITTEN kovaa kipua joutunut kokemaan (siis omat kuukautiskipuni ovat niin kovat että yölläkin lähdetään toiselle puolelle kaupunkia hakemaan apteekkia joka on öisin auki koska muuten itken vaan särystä), mutta kaveri sanoi että synnytyskivut ne ovatkin sitten PAAALJON suuremmat kun nämä, miten ihmeessä en muka itke hysteerisesti koko synnytystä ja miten sen muka voi selvitä. Olen kai sitten niin heikko kun en pysty ottamaan päivä kerrallaan, mutta miten te muut hyväksytte sen kamalan kivun niin hyvin? (tiedän että ihana palkinto siitä on yms mutta ei se vaan auta mun mieltä)
Kertokaas nyt miten te muut oikeen pärjäätte ajatuksienne kanssa (jos nyt mietitään siis synnytystä). Siis kaiken minkä olen kuullut on ollut sitä että äärettömän kipeää tulee olemaan ja että se on niin kovaa kipua ettei sellasta ole koskaan ennen kokenut yms. Olenko itse sitten heikko kun en enää muuta osaa ajatellakkaan? Miten te muut oikeen pystytte nauttia raskaudesta kun tiedätte että melkeen kuolemaa tehdään synnytyksessä. Mulla mielialat heittelee kamalasti, välillä ajattelen että ei se niin kamalaa voi olla kun suurin osa naisista vielä tänäpäivänäkin synnyttää, mutta sitten meinaa taas itku tulla kun ajattelen että yhtä kidutustahan sen on pakko olla kun kaikki sanoo niin ja netistäkin olen olukenut melkeen kaikki mahdolliset synnytys palstat ja kyllä 90% niistä jutuista on ollut kauheita. En itse ole henk. kohtasesti koskaan KAI SITTEN kovaa kipua joutunut kokemaan (siis omat kuukautiskipuni ovat niin kovat että yölläkin lähdetään toiselle puolelle kaupunkia hakemaan apteekkia joka on öisin auki koska muuten itken vaan särystä), mutta kaveri sanoi että synnytyskivut ne ovatkin sitten PAAALJON suuremmat kun nämä, miten ihmeessä en muka itke hysteerisesti koko synnytystä ja miten sen muka voi selvitä. Olen kai sitten niin heikko kun en pysty ottamaan päivä kerrallaan, mutta miten te muut hyväksytte sen kamalan kivun niin hyvin? (tiedän että ihana palkinto siitä on yms mutta ei se vaan auta mun mieltä)
Vastaukset 9
Vanhimmat
No menet hyvissä ajoin sairaalaan vaatimaan lääkkeitä ja puudutteita. Mutta ajattele sitä että kipu on tervettä ja tuottaa vihdoin sen kauan kaivatun tuloksen eli vauvan. Sillä sen kestää. Toista oli ennenvanhaan!
olen 8vk raskaana vasta, mutta tässä mitä olen ehtinyt ajatella asiasta: minusta on äärimmäisen kiehtovaa mennä synnyttämään. Mieti mikä määrä kipua ja siitä selviää! Mikä saavutus oikeasti. Minua lähinnä pelottaa vain vauvan puolesta hieman, mutta siis eniten kiehtoo koko tapahtuma. Oma keho on niin automatisoitu että synnytys tapahtuu itsestään, enkä minä voi sitä peruuttaa.. siinä on jotain mitä ei ole ihminen onnistunut tässä materialisti maailmassa pilaamaan, silloin on varmasti lähellä luontoa.. Ajattele näin: meidät on kaikki joku synnyttänyt, ei se voi niin kauheaa olla. Minä olen kyllä kuullut enemmänkin hyviä kokemuksia, juuri sellaisia joissa naiset on saaneet hyvät kipulääkkeet eikä ole ollut sietämätöntä. Onnea synnytykseesi!
Itsellä on menossa rv 26 ja täytyy sanoa, että en ole juurikaan ajatellut synnytystä, muutakuin sen verran, että sekin on sitten edessä ja aina vain lähempänä. Kaikkia kauhujuttuja olen toki aiemmin kuullut, mutta nyt olen ajatellut että en sitä enempää murehdi. Toki voi olla, että loppua kohden alkaa synnytys pyörimään mielessä enemmän ja enemmän.
ei pidä synnytyskipuja mahdottomana ei ole tarvetta siitä sen kummemmin puhua, siksi suurin osa jutuista on kauhutarinoita. Asiasta kannattaa puhua esim. niiden äitien kanssa joilla on useampia lapsia, heitä on kuitenkin aika paljon ja sieltä voi tulla kokonaan toinen näkökanta.
Miksi lietsoa itsensä ahdistukseen?
Synnytys nyt vaan on asia, joka on hoidettava, jos ja kun lapsia mieliin.
Jokainen synnytys on erilainen ja jokainen kokee kivunkin erilailla. Itsensä, etenkin ilman kokemuspohjaa etukäteen, vertaaminen toisiin ja toisten kokemuksiin on ihan ajan haaskausta ja turhaa ahdituksen keräämistä.
Mennään synnärille avoimin mielin, otetaan vastaan mitä vastaan tulee ja asiat menevät kyllä painollaan.
Suotta murehtii kaikkia maailman asioita etukäteen, pieni ripaus fatalimia nyt ja hyvin tästä selvitään!
ihan hyvillä mielin odotan raskausaikaa ja synnytystä. Ystäväni sai juuri lapsen reilu kuukausi sitten (ensimmäinen meidän kaveriporukasta) ja epiduraalin voimalla oli pienen tytön maailmaan saanut ja ihan positiivisesti puhui omasta synnytyksestään, mitään "traumoja" ei jäänyt :)
Turha sitä on etukäteen murehtia, kun ei voi koskaan tietää millainen synnytys on tulossa.. ei vaikka lapsia olisi jo ennestään..
Pelottaahan se.. ei sille mitään voi. Kolmatta lasta odottelen, ja synnytykset ovat aika kovia olleet. Aikas nopeita kyllä, mutta kivuliaita. Kipuun en saanut kuin ilokaasua, ja se taas vei jaloista tunnon, joten sitäkään en paljon ottanut. Tänään just neuvolassa asiasta juttelin, ja suositteli spinaalipuudutusta. Niinhän se piti viimeksikin, mutta ei sitten enää kerennytkään.. Mutta se vaan on edessä, ja kyllä se kestettävissä on. Onhan se toki tavallaan erilaista kipua muuhun kipuun verrattuna, joten kyllä siitä selviää. Enkä kyllä missään nimessä suosittele synnytyspalstojen lukemista. Itse en vielä edellisten raskauksien aikaan nettiä käyttänyt, joten en niitä kauhukokemuksia sieltä lukenutkaan. Nyt kun niitä olen välillä lueskellut, niin kyllä pelottaa mitä kaikkea voikaan sattua. Varmaan on väliin näissä synnytyskokemuksissakin tavallaan kilpailu meneillään, että kenellä se hirveintä on ollut, ja siinä sitten laitetaan vähän väriä lisää.
Paljon on niitäkin naisia jotka synnyttävät ilman ihmeempiä tuskia, ja yleensähän siellä sairaalassa on apua ja kipulääkettä saatavilla. Sitä vaan joutuu ehkä itse vaatimaan.
Ei muutakun ajatuksia kesään, ja voimia raskauteen :)
Itse en raskausaikana hirveämmin ajatellut synnytyskipuja. Tiesin kyllä, että tuskaa tulee olemaan ja kipeää käy, mutten pelännyt sitä. Ajattelin mennä "omien tuntemusten" mukaan synnytyksen läpi. Mutta kyllä täytyy suoraa sanoa, että ne kivut oli pahimmillaan jotain niin kamalaa, ettei sitä edes osannut kuvitella. Mutta niistä selvisi, epiduraalia odotellessa sitä vain keskittyi hengttelyyn ja rentoutumiseen. Välillä tuntui, ettei tästä selviä, mutta se oli vain väliaikaista, sillä sen kesti. Ja kun epiduraali vaikutti (ensimmäinen yritys meni mulla pieleen ja kivut vain paheni, toinen auttoi hyvin) tuntui synnytys ihan inhimilliselle ponnistusvaiheineen kaikkineen.
Ja vaikka se oli tuskaa, tekisin sen yhäkin uudelleen. Jotenkin sen vain unohti siinä hetkessä, kun pääsi ponnistamaan tyttöä maailmaan ja pari viikkoa synnytyksestä tuntui jo, ettei se niin kamalaa ollutkaan. Se on niin erilaista kipua, etenkin kun tietää että sillä on syy, siihen on helpotusta ja se loppuu onnellisesti. Eikä se ennalta murehtiminen olisi auttanut minua yhtään paremmin valmistautumaan kivun suuruuteen. Koita vain rauhoittua äläkä pelkää noin paljoa asiaa, josta sulla ei ole vielä kokemusta. Siinä hetkessä kerkeät kyllä itkemään ja huutamaan, mutta sehän kuuluu asiaan. Ja tutustu kipulääkityksiin jo ennalta, osaat sitten pyytää niitä. Ja neuvolassa, sano että pelottaa ne kivut niin saat tietoa joka ehkä vähentää pelkoja.
Mä synnytin nyt juhannusaattona, eli 6 pv sitten. Supistukset alkoivat juhannusaattoa vasten yöllä 2.30. En ensin edes tajunnut niiden olleen supistuksia, kunnes ne tunnin sisällä muuttuivat voimakkaammiksi ja säännöllisimmiksi ja tulivat noin 3-4 minuutin välein. Melko nopeaa toimintaa siis. Lapsivesi meni samalla. Pääsimme sairaalaan klo 4 yöllä ja siinä hoitaja katsoi ja totesi, että olen 2 sormelle auki ja että synnytys on käynnistynyt. Siirsivät minut suoraan synnytyssaliin.
Hoitaja sanoi, että mun pitäis kertoa, koska tarvin lääkitystä eli puudutusta. Antoi mulle ilokaasua. No mä tunnin siinä kärvistelin, supistukset oli 2 minuutin välillä. Sitten pyysin kivunlievitystä. Hoitaja katsoi ja totesi minun avautuneen 6 cm ja sanoi, ettei epiduraalia ehditä antamaan ja että synnytän todennäköisesti 2 h sisälle. Tuli nukutuslääkäri - joku helvetin harjoittelija ja hoono soomi. Tökki mua sillä spinaalipiikin neulalla vähintään 5 kertaa selkään ja joka kerta kun tökki, hän luuli minun halvaantuneen. Aina kysyi, sattuuko jalkoihin. Meinas mennä hermot. Ei saanut pistettyä sitä spinaalia, kun oli kai niin kokematon.
jatkoin kärvistelyä supistuksien kans. Mulle luvattiin kohdunkaulan puudute. Sitten tule gynekologi ja katsoi sisään. Vauva oli jo lähtenyt tulemaan ja kohdunkaulaa ei ollut, joten puudutetta ei voitu antaa. Jatkoin kärvistelyä supistuksien kans. On totta, etten ole koskaan tuntenut niin voimakasta kipua. Isäntä ja kätilö yrittivät jutella mulle, mutta käskin heitä pitämään suut kiinni. Niin kipeä olin, etten pystynyt kuin makaamaan yhdessä asennossa sängyssä ja en puhumaan kenellekään. Huusin aina supistuksen aikaan. Ilokaasusta ei ollut mitään apua. Huutaminen auttoi kummasti. Kirosin, etten koskaan enää tee lapsia ja että kuolen. Siltä tuntuikin. Kuitenkin pystyin todella hyvin rentoutumaan supistuksien välissä ja jopa nukahdin useampaan otteeseen, vaikka supistuksien väli oli enää 1-1,5 minuuttia. Kätilö sanoi, että mulla taitaa olla melko korkea kipukynnys :)
Kun aloin ponnistamaan (olin ollut salissa siinä vaiheessa 3,5 h eli melko nopeaa toimintaa) en enää tuntenut mitään kipua. Yhtä-äkkiä kaikki kipu oli täysin poissa. Ponnistus oli se helpoin vaihe, vaikka kirosin silloinkin, etten ikinä saa lasta ulos. Niin voimaton olin. Onneksi sain toisen kätilön pitämään jalkojani levällään, isäntä piti toista jalkaa levällään. Se helpotti kummasti ponnistamista ja ulostuloa. Kätilö oli aivan ihana, kannusti niin kovasti.
Oli jännä huomata, miten tunsi jokaisen vauvan liikkeen edespäin, kun ei ollut puudutusta. Ja uskokaa tai älkää, se ei sattunut. vain supistus sattui, ja siihenhän on tosiaan saatavana kivunlievitystä, jos oikeaan aikaan osaa pyytää.
Vauva saatiin ulos noin tunnin ponnistamisen jälkeen. Jälkikäteen oli aika voittajaolo kun en ollut saaanut kivunlievitystä. Toisaalta, se auttoi myös paranemisessa. Eli puoli tuntia synnytyksen jälkeen kävelin omin jaloin suihkuun ja nyt olen jo täysin terve. Yhtään tikkiäkään ei tarvinnut pistää. En tiedä oliko sillä merkitystä, että ei ollut pudutteita, mutta voisin kuvitella että oli. Nimittäin tunsin vauvan liikkeet emätimessä ja jotenkin sitä itsekin osasi vähän toppuutella vauvan tuloa. Tai sitten vaan sattui käymään niin hyvä tuuri, ettei revennyt.
Nyt, vaikka synnytyksestä onkin vasta 6 päivää, olen jo unohtanut kaiken kivun. Ja todennäköisesti jos synnytän jatkossakin, synnytän ilman kivunlievitystä.