Haluan kertoa teille oman tarinani.
Olin 16-vuotiaana masentunut. Masennus johtui yksinäisyydestä, huonosta itsetunnosta ja huonoista lapsuuden kokemuksista.
Olin 10-vuotias kun ensimmäisen kerran harkitsin itsemurhaa. Ajattelin hukuttaa itseni niin, että kaikki luulisivat sen olleen vahinko. Osittain nämä ajatukset johtuivat isäni väkivaltaisesta käyttäytymisestä, josta sain kärsiä pienenä lapsena.
Elämäni on mennyt niin, että ala-aste meni ihan hyvin ja yläastekin ihan ok, mutta minulla ei yläasteen aikana ollut juurikaan kavereita paitsi koulussa. Asuin pienellä paikkakunnalla ja tämä johtui osittain siitä, ja osittain siitä että pari hyvää kaveriani muutti yläasteen aikana pois.
Muutin yläasteen jälkeen asumaan itsekseni kaupunkiin josta en tuntenut ketään. En osannut kulkea missään vaikka yritin kartan kanssa suunnistaa enkä tuntenut ketään lukion alettua. Olin liian suuren haasteen edessä, koska minulla oli huono itsetunto enkä ollut edes nätti.
Menin käymään koulupsykologilla keskustelemassa asioistani ja juttelimme muutaman kerran ja hän ohjasi minut muualle terapiaan. Melkein koko lukioajan kävin terapiassa. Terapeuttini antoi minulle kaikenlaista tukea. Hän osoitti minulle "väärät" ajatusmallini ja hänen avullaan aloin päästä niistä. Hän oli kiinnostunut elämästäni ja antoi sellaista tukea jota äitini ei antanut. Kävimme läpi myös lapsuuden traumoja.
Lukiossa sitten koetin tutustua ihmisiin ja jonkin verran siinä edistyinkin ja olen hyvä ystävä vielä tänäkin päivänä kolmen samassa lukiossa olleen kanssa.
Kun lukio loppui lähdin opiskelemaan ja tähän ikään mennessä minulla on ylioppilastodistuksen lisäksi sekä ammattiopistotutkinto että ammattikorkeakoulututkinto.
Vähitellen aloin siis uskoa, että olen älykäs ja että opin asioita niinkuin muutkin.
Olin vasta 19-vuotias kun rupesin seurustelemaan ensimmäistä kertaa. Oli jotenkin uskomatonta saada poikaystävä. Olin unelmoinut siitä niin kauan. Loppujen lopuksi olimme vuoden yhdessä kunnes erosimme. Ero oli minulle todella rankkaa ja elämästä putosi pohja. En tiennyt miten selvitä, mutta siitä minä kuitenkin selvisin.
Pari vuotta tuon eron jälkeen löysin uuden entistä paremman miehen. Hänen kanssaan olin 4 vuotta ja asuin yhdessäkin hänen kanssan ja taas tuli ero, joka on karsea.
Nyt erosta on 2 kk ja vaikka välillä on tuskaa niin kuitenkin tiedän jossain vaiheessa siitä selviäväni. Kun tuska tulee niin olen valmis, kyllä sen kestän. Kun elämä on välillä karseaa niin sitten välillä on aivan ihanaa. Nuo 4 vuotta olivatkin elämäni parasta aikaa, mutta silti olen positiivinen ja luotan siihen, että vielä parempaa on tulossa.
En ole vielä tänäkään päivänä kasvoista nätti, mutta olen hyväksynyt ulkonäköni. Liikun ja pidän kuitenkin kroppani hyvässä kunnossa.
Koska en ole ollut nätti, olen jotenkin päässyt ujoudestani. On ollut pakko mennä juttelemaan miehille esim. baarissa koska he eivät ole niin hanakasti tulleet juttelemaan minulle. Pari kertaa on tullut pakit, mutta ei ole haitannut. Olen nykyään mielestäni sosiaalinen ihminen. Huomioin muita ihmisiä, uskallan sanoa mielipiteeni ja olen kuitenkin ihan viehättävä ihminen vaikka en kasvoista nätti olekaan.
Tässä siis minun tarinani. Masennuksesta voi parantua ja yksinäisyydestä ja huonosta itsetunnosta voi päästä!
Olin 16-vuotiaana masentunut. Masennus johtui yksinäisyydestä, huonosta itsetunnosta ja huonoista lapsuuden kokemuksista.
Olin 10-vuotias kun ensimmäisen kerran harkitsin itsemurhaa. Ajattelin hukuttaa itseni niin, että kaikki luulisivat sen olleen vahinko. Osittain nämä ajatukset johtuivat isäni väkivaltaisesta käyttäytymisestä, josta sain kärsiä pienenä lapsena.
Elämäni on mennyt niin, että ala-aste meni ihan hyvin ja yläastekin ihan ok, mutta minulla ei yläasteen aikana ollut juurikaan kavereita paitsi koulussa. Asuin pienellä paikkakunnalla ja tämä johtui osittain siitä, ja osittain siitä että pari hyvää kaveriani muutti yläasteen aikana pois.
Muutin yläasteen jälkeen asumaan itsekseni kaupunkiin josta en tuntenut ketään. En osannut kulkea missään vaikka yritin kartan kanssa suunnistaa enkä tuntenut ketään lukion alettua. Olin liian suuren haasteen edessä, koska minulla oli huono itsetunto enkä ollut edes nätti.
Menin käymään koulupsykologilla keskustelemassa asioistani ja juttelimme muutaman kerran ja hän ohjasi minut muualle terapiaan. Melkein koko lukioajan kävin terapiassa. Terapeuttini antoi minulle kaikenlaista tukea. Hän osoitti minulle "väärät" ajatusmallini ja hänen avullaan aloin päästä niistä. Hän oli kiinnostunut elämästäni ja antoi sellaista tukea jota äitini ei antanut. Kävimme läpi myös lapsuuden traumoja.
Lukiossa sitten koetin tutustua ihmisiin ja jonkin verran siinä edistyinkin ja olen hyvä ystävä vielä tänäkin päivänä kolmen samassa lukiossa olleen kanssa.
Kun lukio loppui lähdin opiskelemaan ja tähän ikään mennessä minulla on ylioppilastodistuksen lisäksi sekä ammattiopistotutkinto että ammattikorkeakoulututkinto.
Vähitellen aloin siis uskoa, että olen älykäs ja että opin asioita niinkuin muutkin.
Olin vasta 19-vuotias kun rupesin seurustelemaan ensimmäistä kertaa. Oli jotenkin uskomatonta saada poikaystävä. Olin unelmoinut siitä niin kauan. Loppujen lopuksi olimme vuoden yhdessä kunnes erosimme. Ero oli minulle todella rankkaa ja elämästä putosi pohja. En tiennyt miten selvitä, mutta siitä minä kuitenkin selvisin.
Pari vuotta tuon eron jälkeen löysin uuden entistä paremman miehen. Hänen kanssaan olin 4 vuotta ja asuin yhdessäkin hänen kanssan ja taas tuli ero, joka on karsea.
Nyt erosta on 2 kk ja vaikka välillä on tuskaa niin kuitenkin tiedän jossain vaiheessa siitä selviäväni. Kun tuska tulee niin olen valmis, kyllä sen kestän. Kun elämä on välillä karseaa niin sitten välillä on aivan ihanaa. Nuo 4 vuotta olivatkin elämäni parasta aikaa, mutta silti olen positiivinen ja luotan siihen, että vielä parempaa on tulossa.
En ole vielä tänäkään päivänä kasvoista nätti, mutta olen hyväksynyt ulkonäköni. Liikun ja pidän kuitenkin kroppani hyvässä kunnossa.
Koska en ole ollut nätti, olen jotenkin päässyt ujoudestani. On ollut pakko mennä juttelemaan miehille esim. baarissa koska he eivät ole niin hanakasti tulleet juttelemaan minulle. Pari kertaa on tullut pakit, mutta ei ole haitannut. Olen nykyään mielestäni sosiaalinen ihminen. Huomioin muita ihmisiä, uskallan sanoa mielipiteeni ja olen kuitenkin ihan viehättävä ihminen vaikka en kasvoista nätti olekaan.
Tässä siis minun tarinani. Masennuksesta voi parantua ja yksinäisyydestä ja huonosta itsetunnosta voi päästä!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tällaisia tarinoita on ihana lukea! Todella hienoa, että olet päässyt eroon masennuksesta, yksinäisyydestä ja huonosta itsetunnosta. Olet tehnyt todella kovaa työtä, ja tällä tavalla se sitten palkitsee! :)
Olen sitä mieltä että sellainen ihminen joka ei ole kokenut kärsimystä ei ole aina pakolla vahva. Vahvuus mitataan siinä kun tulee vastoinkäymisiä ja osaa ratkaista niitä. Voisin sanoa että elämä ilman kipua ei ole mitään. Se mikä ei tapa se vahvistaa.
Ja se mikä ei vahvista, tappaa.
Itse asiassa on paskapuhetta tuo, että mikä ei tapa, vahvistaa. Ei ainakaan mun kohdalla. Todella paskaa on ollut elämä välillä, oikeastaan suurimmaksi osaksi, ja kaikenlaisia vastoinkäymisiä ja sydänsuruja ja tragedioita on ollut, enkä yhdestäkään niistä ole vahvistunut. Päinvastoin. Jokainen takapakki ja kolaus on musertanut psyykettäni. Aina kun tulee mokia ja epäonnistumisia, tunnen itseni aina vain huonommaksi ja huonommaksi ihmiseksi.
Tietysti olen ottanut opiksi virheistäni, etten ainakaan samoja virheitä tekisi uudestaan. Vaikka onpa niinkin käynyt. Koskaan ei ole tuntunut siltä, että olipa kiva kun tuli tällainenkin kiirastuli eteen, ja nyt kun olen siitä hengissä selvinnyt, olen suoranaista terästä! Mikään ei enää satuta minua! Paskat. Jokaisen vastoinkäymisen jälkeen olen entistäkin heikompi.
Siinä sulle todellisuutta, vitun lässyttäjä.