Olen ymmärtänyt, että mielenterveysongelmat ovat PTSD:tä (posttraumaattisen syndroman tautia) (http://www.drmckenzie.com , luennot). Toisin sanoen, jossakin varhaisen lapsuuden vaiheessa (vamman vakavuus riippuu siitä kuinka varhain) vauva/lapsi on jätetty/hylätty yksin liian pitkäksi aikaa tai sitten huoltava henkilö on ollut esim. oman masentuneisuutensa takia liian etäinen. Sitten henkilö tälläisen hylkäämisen tapahtuessa myöhemmin elämän varrella palaa takaisin siihen lapsuuden vaiheeseen jossa primaari hylkääminen on tapahtunut (esim. skitsofreenikot symbolifunktiokauteen) ja sairastuu tai joutuu kriisiin. Kun sitten terapeutti on puhumaton ja etäinen, niin eikö se ole hylkäämistä? Minulla ainakin terapiakausi oli aivan hirveätä aikaa. Vasta sen jälkeen todellista toipumista alkoi tapahtua, kun terapiasta oli kulunut riittävästi aikaa. Vieläkin terapeutin tapaaminen tai pelkkä terapeutin ajatteleminen aiheuttaa jonkinasteista kriisiytymistä.
Psykoterapia!
Lungstedt
2194
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
PTSD on eräs psyykkinen diagnoosi. On ilmeistä, että traumaattisia, hylkäämiskokemuksia tai muita esiintyy myös muissakin yhteyksissä, mutta "mielenterveysongelmat eivät ole PTSD:tä".
Psykoanalyysin näkökulmasta terapeutin yhteydessä aktivoituva paha olo voi olla alkuperäisen trauman uudelleenaktivoitumista ja sinänsä osa paranemisprosessia. On myös näkemyksiä, joidenka mukaan terapeutin tulee enemmänkin tukea tai kannatella. Toisaalta mihinkään varsinaiseen, varsinkaan ruumiilliseen hoivaan ei pidä mennä.
Toisaalta on esitetty, että koska menetys on jo tapahtunut, sitä ei voi enää korjata. Voidaan vain läpikäydä vääryttä yhä uudelleen ja udelleen, työstäen sitä paremmin hallittavaan muotoon.
Sitä en tiedä mitä oma terapeuttisi on tehnyt oikein tai väärin, tämä ei ole selontekosi perusteella mahdollisuuksia.
mikä PTSD on. Se on esim. sitä mitä sotilaat, jotka ovat kokeneet jotakin ehkä poikkeuksellisen kovaa sotatilanteessa, saattavat kokea siirryttyään siviiliin. Onpa siinä kuulemmma saattanut tapahtua tappojakin, kun jokin ääni, kosketus tms. on vienyt sotilaan mielessään takaisin tähän tilanteeseen sotakentällä. Muissakin esim. onnettomuustapauksissa, rankoissa kokemuksissa saattaa syntyä pohja PTSD:lle. Minulla itselläni on vauvaiältä selvä muistikuva (et ehkä usko,että voi olla, kun vain on), kun olen jäänyt, hylätty kovin pitkäksi aikaa yksin. Dr Clancy Mckenzie on tutkinut mm. suomalaisia poikkeuksellisen perusteellisia ja riittävän pitkältä ajalta olevia rekistereitä ja sieltä todennut sairauskertomusten perusteella niin runsaita todistettavissa olevia tapahtumia näissä rekistereissä niin, että hän kykenee kahden kuukauden tarkkuudella oireiden ollessa tiedossa määrittämään yksin/hylätyksi jäämisen ajankohdan vauvan/lapsen ikään suhteutettuna. Minulle hän määritti ikäni olleen 16-17 kk, kun hylkääminen/yksin jättäminen tapahtui. Sehän on symbolifunktiokautta!