Mitä mieltä ootte!? Saa haukkuakin! Nyt tarvin tosiaankin mielipiteitä. Kirjotin tuon ihan vaan enkä miettiny mitä siihen tulee. Aattelin, että voisin jopa kirjottaa sen loppuun, jos tuo nyt jonku mielestä kuulostaa siltä että sen jaksaa lukea ;) Rehellisiä mielipiteitä! Kiitos kovasti :D
*Jää jännittyneenä odottelemaan...*
Hän tunsi tuulen suhinan korvissaan juostessaan kapeaa rantatietä pitkin. Pienet kivet lentelivät aina kengän osuessa niihin.
Hiki virtasi hänen otsaansa pitkin ja hän maistoi suussaan metallinmaun. Hän oli varmasti juossut jo monta kilometriä. Matkaa
oli kovin vaikea arvioida kun vauhti oli niin kova.
Aurinko oli juuri laskemassa ja taivas oli turkoosinpunainen. Hän huomasi, että tien pienet kivet alkoivat pikkuhiljaa
muuttua pehmeäksi hiekaksi. Hän olisi pian rannassa. Tai niin hän ainakin arveli. Paikka oli täysin tuntematon, nuoret koivut
tien pientareella näyttivät vierailta. Ei ollenkaan sellaiselta kuin hänen mökkinsä rantatiellä. Koivut siellä olivat reheviä
ja vanhoja ja kun niitä katsoi oikein tarkasti, ne eivät näyttäneet puilta. Näytti, kuin ne olisivat eläneet ihan omaa
elämäänsä. Ei, tämän tien koivut olivat vielä kovin nuoria. Jopa hieman kitukasvuisen näköisiä.
Aurinko oli jo lähes kokonaan painunut puiden taakse. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin kun hän ajatteli
lähestyvää yötä. Pian tulisi pimeää ja hänen olisi pakko hiljentää vauhtia, eihän hän mitenkään voisi juosta koko yötä. Hän
alkoi jo tuntea väsymystä jaloissaan ja välillä silmissä sumeni niin että hän meinasi menettää tasapainonsa. Pikkuhiljaa hän
hidasti vauhtiaan ja jatkoi matkaa kävellen. Hengityksen tasaantuessa hän pystyi keskittymään enemmän ympäristöönsä ja tunsi
piston sydämessään joutuessaan tunnustamaan itsellensä, että maisemat eivät näyttäneet yhtään tutuilta.
Tie kaventui entisestään ja hänestä tuntui kuin metsä olisi nielaissut hänet kokonaan viimeistenkin valon säteiden hävitessä.
Jokaisella askeleella hänen jalkansa muljahti hiekkaan ja jalkojen nosteleminen alkoi tuntua ylitsepääsemättömältä. Tuntui,
kuin hiekka olisi yrittänyt imaista häntä maan sisälle. Ilma alkoi viiletä ja juuri ja juuri hän erotti pienet koivut tien
reunasta hämärässä.
Metsästä kuului yön ääniä. Heinäsirkat sirittivät piiloissaan ja jostain kuului ulvontaa, hän toivoi että se oli pöllö.
Hänestä tuntui, että tie kapeni koko ajan. Pelko sai hänet valppaaksi ja väsymyksestään huolimatta hän tarkkaili koko ajan
ympäristöä. Tuntui kuin joku olisi vetänyt puukolla ilman läpi kun yhtäkkiä hänen oikealta puoleltaan kuului rasahdus. Hänen
mielestään se ei kuulostanut eläimen aiheuttamalta, vaan se oli jotenkin keinotekoinen. Kuin ihmisen tekemä. Hetken päästä
samasta suunnasta kuului narahdus.
Kuin salamaniskusta hänen mieleensä tuli kesämökin puuvajan ovi. Sen saranoita ei oltu rasvattu pitkiin aikoihin ja ne olivat
päässeet hieman ruostumaankin. Joskus kun oli tuulinen sää, vajan ovi aukesi itsellään ja saroista kuului juuri samanlainen
ääni, minkä hän kuuli oikealta puoleltaan nyt. Toisaalta hän tunsi pelkoa ja toisaalta helpotusta. Narahduksen suunnasta hän
luultavasti löytäisi itselleen yösijan, mutta olisiko yösija tyhjä vai löytäisikö hän kenties sieltä jotain. Jotain
pelottavaa.
Hetken aikaa hän seisoi paikallaan ja harkitsi, mitä tekisi seuraavaksi. Menisikö äänen suuntaan, vai jatkaisiko matkaansa.
Hän yritti koota ajatuksensa ja ajatella järkevästi. Pieni pelko kuitenkin kaihersi sydäntä mutta siitä huolimatta hän päätti
käydä katsomassa mitä hän löytäisi pimeästä. Varovasti hän otti askeleen äänen suuntaan. Hän tunsi jalkojensa alla, että tie
kallistui alaspäin ja edessä olisi todennäköisesti oja. Koivunvarvut raapivat hänen paljasta ihoaan mutta hän ei edes
tuntenut niitä. Pian hänelle selvisi, että oja oli kuivunut ja ylitys onnistui suurella harppauksella. Sokkona hän otti
askeleita suuntaan, josta luuli kuulleensa äänen. Sydän uhkasi tulla ulos rinnasta ja hänestä tuntui, kuin sydämen lyönnit
olisivat kaikuneet metsässä. Hän ei päässyt eroon ajatuksesta, että joku kuunteli pimeässä. Odottaen.
*Jää jännittyneenä odottelemaan...*
Hän tunsi tuulen suhinan korvissaan juostessaan kapeaa rantatietä pitkin. Pienet kivet lentelivät aina kengän osuessa niihin.
Hiki virtasi hänen otsaansa pitkin ja hän maistoi suussaan metallinmaun. Hän oli varmasti juossut jo monta kilometriä. Matkaa
oli kovin vaikea arvioida kun vauhti oli niin kova.
Aurinko oli juuri laskemassa ja taivas oli turkoosinpunainen. Hän huomasi, että tien pienet kivet alkoivat pikkuhiljaa
muuttua pehmeäksi hiekaksi. Hän olisi pian rannassa. Tai niin hän ainakin arveli. Paikka oli täysin tuntematon, nuoret koivut
tien pientareella näyttivät vierailta. Ei ollenkaan sellaiselta kuin hänen mökkinsä rantatiellä. Koivut siellä olivat reheviä
ja vanhoja ja kun niitä katsoi oikein tarkasti, ne eivät näyttäneet puilta. Näytti, kuin ne olisivat eläneet ihan omaa
elämäänsä. Ei, tämän tien koivut olivat vielä kovin nuoria. Jopa hieman kitukasvuisen näköisiä.
Aurinko oli jo lähes kokonaan painunut puiden taakse. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin kun hän ajatteli
lähestyvää yötä. Pian tulisi pimeää ja hänen olisi pakko hiljentää vauhtia, eihän hän mitenkään voisi juosta koko yötä. Hän
alkoi jo tuntea väsymystä jaloissaan ja välillä silmissä sumeni niin että hän meinasi menettää tasapainonsa. Pikkuhiljaa hän
hidasti vauhtiaan ja jatkoi matkaa kävellen. Hengityksen tasaantuessa hän pystyi keskittymään enemmän ympäristöönsä ja tunsi
piston sydämessään joutuessaan tunnustamaan itsellensä, että maisemat eivät näyttäneet yhtään tutuilta.
Tie kaventui entisestään ja hänestä tuntui kuin metsä olisi nielaissut hänet kokonaan viimeistenkin valon säteiden hävitessä.
Jokaisella askeleella hänen jalkansa muljahti hiekkaan ja jalkojen nosteleminen alkoi tuntua ylitsepääsemättömältä. Tuntui,
kuin hiekka olisi yrittänyt imaista häntä maan sisälle. Ilma alkoi viiletä ja juuri ja juuri hän erotti pienet koivut tien
reunasta hämärässä.
Metsästä kuului yön ääniä. Heinäsirkat sirittivät piiloissaan ja jostain kuului ulvontaa, hän toivoi että se oli pöllö.
Hänestä tuntui, että tie kapeni koko ajan. Pelko sai hänet valppaaksi ja väsymyksestään huolimatta hän tarkkaili koko ajan
ympäristöä. Tuntui kuin joku olisi vetänyt puukolla ilman läpi kun yhtäkkiä hänen oikealta puoleltaan kuului rasahdus. Hänen
mielestään se ei kuulostanut eläimen aiheuttamalta, vaan se oli jotenkin keinotekoinen. Kuin ihmisen tekemä. Hetken päästä
samasta suunnasta kuului narahdus.
Kuin salamaniskusta hänen mieleensä tuli kesämökin puuvajan ovi. Sen saranoita ei oltu rasvattu pitkiin aikoihin ja ne olivat
päässeet hieman ruostumaankin. Joskus kun oli tuulinen sää, vajan ovi aukesi itsellään ja saroista kuului juuri samanlainen
ääni, minkä hän kuuli oikealta puoleltaan nyt. Toisaalta hän tunsi pelkoa ja toisaalta helpotusta. Narahduksen suunnasta hän
luultavasti löytäisi itselleen yösijan, mutta olisiko yösija tyhjä vai löytäisikö hän kenties sieltä jotain. Jotain
pelottavaa.
Hetken aikaa hän seisoi paikallaan ja harkitsi, mitä tekisi seuraavaksi. Menisikö äänen suuntaan, vai jatkaisiko matkaansa.
Hän yritti koota ajatuksensa ja ajatella järkevästi. Pieni pelko kuitenkin kaihersi sydäntä mutta siitä huolimatta hän päätti
käydä katsomassa mitä hän löytäisi pimeästä. Varovasti hän otti askeleen äänen suuntaan. Hän tunsi jalkojensa alla, että tie
kallistui alaspäin ja edessä olisi todennäköisesti oja. Koivunvarvut raapivat hänen paljasta ihoaan mutta hän ei edes
tuntenut niitä. Pian hänelle selvisi, että oja oli kuivunut ja ylitys onnistui suurella harppauksella. Sokkona hän otti
askeleita suuntaan, josta luuli kuulleensa äänen. Sydän uhkasi tulla ulos rinnasta ja hänestä tuntui, kuin sydämen lyönnit
olisivat kaikuneet metsässä. Hän ei päässyt eroon ajatuksesta, että joku kuunteli pimeässä. Odottaen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Juu...missä mielenhäiriössä sinä teit sen kappalejaon?? Se oli äärimmäisen hermoillekäypä. Mutta itse tarina oli ihan mielenkiintoinen ja jännittävä, tosin olisi ollut parempi ilman sitä pienoista paikallaanjunnaamista, johon kaikki aina silloin tällöin syyllistyvät..jatka sitä ihmeessä, odotan innolla. =)
Joo, huomasin että vasta kun sanoit, että tää ilmeisesti kopioitui jotenki ihmeellisesti tähän. Teki välejä ihan kummiin paikkoihin. Ihan muistiolla kirjoitin ja kopsasin siitä tänne, mistähän mahtaa johtua...!
Tänään keksin tolle tarinalle aivan mahtavan jatkon. Koko päivän kädet on aivan syyhynny päästä kirjottamaan se... Toi oli oikeestaan mun ensimmäinen juttu, mitä mä oon yläasteen jälkeen kirjottanu, ja siitä on viitisen vuotta... Oon lukenu paljon S. Kingiä (varmaan puolet tuotannosta) ja aina inspiroidun kun luen sitä. Olis niin hienoa jos osais kirjottaa kirjan! Mutta taitaa olla liian suuret toiveet taas :)
Kiitos kovasti kommentista, haluaisin kovasti kehittyä kirjoittamisen saralla ja on kiva tietää, että joku oikeesti luki mun jutun ja vielä jaksoi kommentoida :) Kiitos sulle!
Siinä tapauksessa kappalejaosta ei ole sinua syyttäminen.=)
Ja Kingillä on minunkin mielestäni ihan hyviäkin kirjoja, esimerkiksi Eksyneiden jumala, joka on joskus muistaakseni inspannut minua..
En kovin tarkkaan jaksanut juttuasi lukea, joten ei kai ole ihan korrektia sanoa näin, mutta ajattelin juttua lukiessani ettet luultavasti ole kovinkaan vanha, aika alkeellisia tekstin sujuvuuteen vaikuttavia tekiöitä olit unohtanut: toistit turhan usein hän-sanaa, kun sen olisi voinut jättää pois. Jossain kohdin oli ärsyttäviä pilkkuvirheitä. Ilmaisuissa oli joissain kohdin turhia sanoja ja joissain kohdin esim. tarkentavat päätteet olisivat saaneet olla mukana.
Muuten ihan kiva tarina, ei mitenkään erikoisen mieleenjäävä, mutta näitähän suurin osa jutuista onkin.
Anteeksi, kun olen näin tuomitseva, mutta olen hyvin kriittinen omiakin juttujani kohtaan ja pienetkin asiat pistävät silmään. Haukkujahan saikin tulla (:
Joo kiitos kommentista! Oon 20 ja kun lukiota en ole käynyt niin tuo kielioppi on ehkä jääny vähän vähemmälle... Virheitä on, tiedän, tuntuu että tuo teksti jotenki tökkii mutta nyt oon kirjottanut siihen jatkoa ja tuntuu jo paremmalta. Tuo hän-juttu joo, huomasin asian itsekin ja senhän olisi voinut korvata nimellä mutta kun en ollut vielä "esitellyt" tätä henkilöä niin... Mutta joo, tiedän, kuulostaa vähän tyhmältä se toistaminen!
Kiitos, nyt mä meen nukkumaan ;)
>tekijä (ei:tekiä)
Enempää en jaksanut lukea. Teet koko ajan kardinaalivirheitä! Miksi?
ihan liikaa selitystä ja kuvailuja... en tosin viitsinyt lukea kuin alun, sori:) esim tuo
'Paikka oli täysin tuntematon, nuoret koivut tien pientareella näyttivät vierailta. Ei ollenkaan sellaiselta kuin hänen mökkinsä rantatiellä. Koivut siellä olivat reheviä
ja vanhoja ja kun niitä katsoi oikein tarkasti, ne eivät näyttäneet puilta. Näytti, kuin ne olisivat eläneet ihan omaa elämäänsä. Ei, tämän tien koivut olivat vielä kovin nuoria. Jopa hieman kitukasvuisen näköisiä.'
tuohon suunnilleen lopetinkin:) tosin äärettömän pitkiä kuvailuja on 'oikeissakin' kirjoissa, mutta onko ne kirjat välttämättä kovin hyviä aina...?