En koskaan kirjottaisi nimeäni tämän alle.
Muistan yhden hetken kun me ei oltu yksinäisiä, vaan iloisia. Minä ja puupalikkani. Löysin sen muiden puupalikoiden seasta halkoliiteristä. Siitä asti me oltiin ystäviä, se oli mun aarre. Eräänä päivänä isä otti sen ja sorvasi sen pyöreäksi. Me olimme hämmästyneitä. Minä tiesin, että se tiesi voivansa olla jotain. Ruman ankanpoikasen alku oli niin surullinen, etten koskaan lukenut sitä loppuun asti. Muttei me kuunneltu kirjojen opetuksia, meillä oli oma maailma ettei tarvisi olla siinä toisessa maailmassa. Mutta sitten piti mennä kerhoon ja kouluun eikä se voinut tulla mukaan. Se oli varmaan vanhempi kuin 7, eikä ainakaan ihminen. Ja se hukkui. Äiti varmaan siivosi sen pois. Äidin mielestä sellaiset on ihan turhaa roinaa, turvallisuudentunne ja välittäminen. Olen varma että kuulin niiden puhuvan, äiti käski isää lopettamaan kannustamasta että se raahaa kaikkea roskaa sisälle. Kiviä, kukkia, kuolleita eläimiä. Kerran ne leikkivät kanssani innostuneena vuorotellen. Puupalikkani ihmetteli mitä oikein oli tapahtunut kun olin niin suosittu. Ne leikittivät vuorotellen. Vauva oli repäissyt ainoan nukkeni pään irti ja ne yrittivät pitää minua kiireisenä etten huomaisi. Ensimmäinen sanani oli kukka. Toinen, kolmas ja neljäs olivat titityy, ammuu ja miau. Luulen olevani vieläkin yhtä hämmentynyt identiteetistäni. En tule enää toista kerta pois tästä maailmasta. Siitä missä ei haittaa vaikka satukirjatkin ovat mitä ovat. En voi tulla pois, koska en ikinä löydä aitoa ajatusta, että minua voitaisiin oikeasti rakastaa, minusta pidettäisiin ja välitettäisiin. Sitä vaan olisin halunnut. Että olisi löytänyt oikeasta maailmasta turvapaikan missä olisi tuntunut siltä. Mutta ei sellaista ollutkaan. Oikea maailma vain hakkasi ne lovet syvemmäksi, että ei sinusta oikeasti välitetä. Sillä ei ole väliä miltä sinusta tuntuu. Olet ylimääräinen. Siksi en tule tämän kuoren alta ja tästä maailmasta enää ikinä pois.
Eikä kuori anna kirjoittaa enempää, ne tunteet ei kuule muille. Ne ei pääse tähän maailmaan eikä ne voi enää koskea mitenkään kun ei avaa kuorta ja sano mitään. Liian raskasta edes ajatella muita ihmisiä kun ne ovat siellä maailmassa, jossa minua vain sattuu, ne kaikki satuttaa ja on välinpitämättömiä ihan kuin ne kaikki muut aiemminkin.
Muistan yhden hetken kun me ei oltu yksinäisiä, vaan iloisia. Minä ja puupalikkani. Löysin sen muiden puupalikoiden seasta halkoliiteristä. Siitä asti me oltiin ystäviä, se oli mun aarre. Eräänä päivänä isä otti sen ja sorvasi sen pyöreäksi. Me olimme hämmästyneitä. Minä tiesin, että se tiesi voivansa olla jotain. Ruman ankanpoikasen alku oli niin surullinen, etten koskaan lukenut sitä loppuun asti. Muttei me kuunneltu kirjojen opetuksia, meillä oli oma maailma ettei tarvisi olla siinä toisessa maailmassa. Mutta sitten piti mennä kerhoon ja kouluun eikä se voinut tulla mukaan. Se oli varmaan vanhempi kuin 7, eikä ainakaan ihminen. Ja se hukkui. Äiti varmaan siivosi sen pois. Äidin mielestä sellaiset on ihan turhaa roinaa, turvallisuudentunne ja välittäminen. Olen varma että kuulin niiden puhuvan, äiti käski isää lopettamaan kannustamasta että se raahaa kaikkea roskaa sisälle. Kiviä, kukkia, kuolleita eläimiä. Kerran ne leikkivät kanssani innostuneena vuorotellen. Puupalikkani ihmetteli mitä oikein oli tapahtunut kun olin niin suosittu. Ne leikittivät vuorotellen. Vauva oli repäissyt ainoan nukkeni pään irti ja ne yrittivät pitää minua kiireisenä etten huomaisi. Ensimmäinen sanani oli kukka. Toinen, kolmas ja neljäs olivat titityy, ammuu ja miau. Luulen olevani vieläkin yhtä hämmentynyt identiteetistäni. En tule enää toista kerta pois tästä maailmasta. Siitä missä ei haittaa vaikka satukirjatkin ovat mitä ovat. En voi tulla pois, koska en ikinä löydä aitoa ajatusta, että minua voitaisiin oikeasti rakastaa, minusta pidettäisiin ja välitettäisiin. Sitä vaan olisin halunnut. Että olisi löytänyt oikeasta maailmasta turvapaikan missä olisi tuntunut siltä. Mutta ei sellaista ollutkaan. Oikea maailma vain hakkasi ne lovet syvemmäksi, että ei sinusta oikeasti välitetä. Sillä ei ole väliä miltä sinusta tuntuu. Olet ylimääräinen. Siksi en tule tämän kuoren alta ja tästä maailmasta enää ikinä pois.
Eikä kuori anna kirjoittaa enempää, ne tunteet ei kuule muille. Ne ei pääse tähän maailmaan eikä ne voi enää koskea mitenkään kun ei avaa kuorta ja sano mitään. Liian raskasta edes ajatella muita ihmisiä kun ne ovat siellä maailmassa, jossa minua vain sattuu, ne kaikki satuttaa ja on välinpitämättömiä ihan kuin ne kaikki muut aiemminkin.
Vastaukset 17
Vanhimmat
aloittaa kaikki alusta,hommaat itselle sen puupalikan ,sellaisen josta tykkäät ,ei sitä kukaan enään sinulta vie pois, muotoilet sen juuri sellaiseksi kun haluaat .ole vaan oma itses niin kaikki muuttuu paremmaksi.
tuollaista tapahtumaan. Eikä mitään paremmaksi muuttumisia, kaikki on ihan täydellisesti mun omassa maailmassa. Sinne toiseen en enää mene.
ovat vaan kylmiä. Ne ei pysty antamaan paljon lämpöä, koska eivät ole itsekään saaneet. Siis ei ole mistä antaa. Mutta toisaalta ihminen muuttuu. Ihminen voi muuttua erittäin paljon, jos vain haluaa.
Kaikki haluavat tulla rakastetuiksi. Välinpitämättömyys on kaikista pahinta, mutta yhtä pahalta tuntuvat satuttavat sanat.
Olen ainakin itse tunteiden kannalla. Vaikka mua pidettäisiin hulluna, niin haluan kuitenkin elää. Suosittelene sinullekin:)
Minulla on ihan tarpeeksi tunteita, mutta ei enää satuttavia ihmisiä kohtaan. Viiltäneet liian syvään. En päästä niitä tunteita enää ikinä lähelle. Se olikin yksi niistä, ei mitään muuta.
ajattelin. Ei minulla ole enää kovin lämpimiä tunteita ketään kohtaan, mutta nyt eletään näin. Kun on ollut tosirakastunut ja sen jälkeen rypenyt sydänsuruissa, ei enää toista kertaa halua sitä kokea. Mutta entä jos tekee lapsia ihmisille, jota ei palavasti rakasta? Miten selittää lapsille, että joo, kyllä minä välitän, mutta en jaksa pussailla ja muutenkaan olla lähellä.. Tai kun rakastin tulisesti erästä toista, mutta hän ei minua, niin se siitä sitten. Että tämä on nyt sitten järkisuhde.
kuin sitä, että ei kukaan voi olla sellaisen ihmisen lähellä, joka jatkuvasti satuttaa sillä itselleen pahimmalla tavalla. Mikä se sitten olikaan, ainahan se on ihmisille erilaisia asioita.
Ja kun ei kaikki ole alunalkaenkaan välttämättä kovin ehjiä. Pelokkaita ja surullisia.
tarina..:`)....minun vaiennut YSTÄVÄNI
vaiennut ystävä, vähän sekopäistä ajatella niin.
Vois olla hyväks. Ajatus vaan...
menneisyydessä. Koska jokainen on sen summa. Alitajuntaisesti menneisyys on aina läsnä, ei nyt tietenkään niin että miettisi niitä asioita joka päivä. En minä ainakaan mieti. Mutta alitajuntaisesti kaikki ihmiset joihin tutustuu, ovat ihmisiä menneisyydestä. Koska maailmankuva on luotu silloin. Eikä se, millaista se on, muutu. Samanlaista se on edelleen kuin silloinkin. Muistan ettei se niin pahaa ollut, ne yksinjäämiset ja välinpitämättömyys. Kun yksin pystyi olemaan omassa maailmassaan ja siellä oli niin paljon kaikkea kiinnostavaa, että ne veivät huomion pois. Ei ollut niin paha olla, ei itkettänyt liikaa. Sen jälkeen kun sain vastauksen siihen mitä ennen syntymää oli, ei mitään pelkkä tunnottomuus ja tiedottomuus, toivoin kovasti etten olisi koskaan syntynyt.
Vasta muiden ihmisten läheisyydessä se tuntui pahemmalta. Ei päässyt pakoon sitä maailma ja ne pahensivat sitä. Paitsi yhden kerran. Muistan yhden pojan. Näin jälkeenpäin ajateltuna, sen pojan isä oli löytynyt kuolleena jostain kun se oli pieni. Ehkä se tunnisti pelon ja surullisuuden ja tiesi miltä se tuntuu. Keinuin yksinäni sellaisessa monen istuttavassa keinussa ja se tuli kysymään hiljaa, että voisiko keinua kanssani. En muista, että sanoin mitään. Se istui vastapäätä ja keinuimme. Olin peloissani ja ihan hiljaa, en sanonut yhtään mitään, en uskaltanut edes katsoa häneen päin. Sitten kaksi tyttöä tulivat siihen, sellaiset tytöt, josta kaikki tykkäsivät. Ja ne pyysivät sitä keinumaan kanssaan, sellaiseen ilkeään sävyyn. Keinu meidän kanssa, älä t-u-o-n. Mutta se ei sanonut mitään. Muttei ne tytötkään lopettaneet. Ne nauroivat ja olivat iloisia, pysäyttivät sen keinun ja kutittivat sitä poikaa ja ottivat kädestä, istuivat viereen. En sanonut mitään, katsoin toiseen suuntaan ja toivoin ettei hän olisi ikinä tullut keinuuni osoittamaan millainen maailma on. Yritin ajatella muuta ja toivoin että ne menevät kaikki pois, jotta voin keinua yksin. Mutta se poika sanoikin niille, että haluaa keinua minun kanssani ja otti lisää vauhtia. Ne tytöt olivat häkeltyneitä ja lähtivät pois. En sanonut edelleenkään mitään. Mutta tuntui, että silloin sen pojan lähellä pystyin olemaan omassa maailmassani. Muistan senkin kun seuraavalla välitunnilla ne samat tytöt tulivat kertomaan, että menevät illalla sen pojan luokse. Sen pojan kaveri kertoi minulle myöhemmin, että se ei olisi halunnut mennä pihalle kun ne tytöt tuli, mutta sen äiti käski ne leikkimään niiden kanssa. Ne tytöt olivat kiusoitelleet sitä hirveästi, heitelleet pehmeillä lumipalloilla ja yrittäneet laittaa lunta sen kauluksesta, mutta se oli kuulemma vain kirjoittanut minun nimeäni oksalla lumihankeen. Itseasiassa siitä ei edes ole niin kauan kun sattumalta tapasin sen pojan. Se ei ollut muuttunut yhtään ja olin siitä iloinen, sen puolesta. Olisin halunnut kertoa sille, että kaikista ihmisistä se muutti minun maailmankuvaani niinä pieninä hetkinä kaikkein eniten positiiviseen suuntaan. Ja että olen kiitollinen sille siitä, että ehkä tietämättään se yritti kumota kaiken mihin uskon. Mutta hukutin itseni valoihin ja ääniin, en ehtinyt silloin sanomaan. Toivon, että se tietää.
Niin olen tullut siihen johtopäätökseen, että en ikinä voisi olla kenenkään kanssa, joka laittaa minut tuntemaan jotain mitä tuo muisto ehkä sivusi. Koska silloin olen sisältä niin kuollut, se tuntuu samalta kuin uskon myrkyn juomisen tuntuvan. Sisällä. Eikä kukaan halua olla sellaisten ihmisten lähellä, jotka tappavat itsensä sisältä. Ei vaikka ne ihmiset olisi millaisia. Mutta jos niiden lähellä ei ole turvassa, vaan kuollut koska ne ovat kaiken sinulle ikinä itsestäsi ja maailmasta opetetun negatiivisen ilmentymiä. Ei kaiken negatiivisen, mutta juuri täsmälleen sen, mikä sinua satutti eniten.
Ja kun tiedän sen, että jos se yksi asia on hyvin, niin voin olla sellaisen ihmisen kanssa ikuisesti. Koska sellaisen ihmisen lähellä on turva, mitä missään muualla ei ole. Eikä minulla ole koskaan ollut mitään ajatuksia siitä millaiseen ihmiseen ihastuisin. Sen olen vain tiennyt, että en koskaan aio ihastua kuin sen keinupojan kaltaisiin, en niihin toisiin. Koska niiden muiden lähellä sattuu. Ja olen iloinen siitä, että poikaystäväni on monesti osoittanut juuri samankaltaisia asioita. Olen joskus laittanut sen aivan kamaliin tilanteisiin ja se on selvinnyt niistäkin. Olen siitä sille kauhean kiitollinen. Oikeasti todella kiitollinen. Että se on tehnyt jotain todella vaikeita juttuja, jotta minun ei sattuisi enkä olisi surullinen sen lähellä. Tiedän, että vaadin liikaa, mutta hyvin pienetkin asiat voi viedä turvallisuuden tunteen ja myös tuoda sen. Ja se riippuu aina siitä miltä tuntuu. Sitä keinupoikaa en varmaan koskaan olisi tahallani laittanut hankaliin tilanteisiin, koska ei sellaiselle ollut tarvetta. Mitä turvallisemmalta ja onnellisemmalta sisällä tuntuu, sitä helpompi ja parempi voi olla toistakin kohtaan. Enkä minä muutenkaan välttämättä ole kovin helppo läheisille. Eikä onnellisuus ole aina jotain tiettyä. Erilaista kullekin.
oot hyvän miehen löytäny, suurin osa miehistä on sikoja.
tähän lisätäkin, että en kyllä tarkoittanut viskellä syytä ympäriinsä. Mutta en sitten vaan jaksanut lisätä. En tarkoittanut sanoa, että kukaan olisi viallinen tai normaalien standardien mukaan kelpaamaton. Ihan itsestäni tämä johtuu ja siitä mitä minä tarvitsen ja haluan. Eikä minun tarpeeni tee kenestäkään huonoa, ainoastaan väärän minulle. Ja tiedän ihan hyvin, että vaadin todella paljon. Mutta niin se vaan on. Kun ei ole kehittynyt sitä normaalia tunnetta, että on rakastettu, pidetty ja turvassa, vaan jotain ehkä päinvastaista silloin lapsena kun niiden olisi pitänyt kehittyä, niin velvotan toisen luomaan sen turvallisuuden itsensä lähelle. Että voin roikkua toisessa kuin koala ja tuntea oloni siinä turvalliseksi, kun muualla on niin epäturvallista. Jos ei tunnu turvalliselta, niin minulla ei ole mitään mielenkiintoa olla toisen kanssa tekemisissä. Ymmärrettävästi. En tuhlannut ennenkään niille toisenlaisille pojille ainuttakaan ajatusta, enkä edelleenkään. Ehkä se on joku mekanismi, ehkä ei sittenkään. En vain pidä sellasista. Pidän vieläkin ja tulen aina pitämään sen pojan kaltaisista ihmisistä, josta kerroin. Se vain on niin. Minusta se on ihan ymmärrettävää. Niiden muiden lähellä tuntuu aina siltä, kuin olisi veden alla ja vetää vettä henkeen, kuin silloin kun vanhemmat pakotti laskemaan liukumäkeä vaikka pelotti ja lupasivat ottaa kiinni, mutta unohtivat sen viimeisen. On se tunne, että vetää vettä henkeen ja on aivan yksin. Yksinäinen. Ne tietyt asiat ovat vaan todella tärkeitä minulle. Ja olen varmasti todella hankala poikaystävälle sen vuoksi. Kun ihan sellaisessakin tilanteessa, missä ei ole ollut mitään syytä epäillä toista, mutta ei paljon syytä luottaakaan, niin saan kauheita epävarmuuskohtauksia. Ja ne ei tarvi edes mitään oikeaakaan syytä, jos olisi oikea syy, en olisi enää siinä. Ne voi tapahtua aivan missä tahansa, tiedän ettei suurin osa ihmisistä pidä siitä, että niille riehutaan julkisilla paikoilla. Ja muutenkin, koska se on hylkäämisenpelkoa ja turvattomuutta eikä normaalia mustasukkaisuutta, niin sitä on vähän vaikeampi ymmärtääkin. Kun se on henkilöhistoriaan perustuvaa eikä niinkään mikään yleinen normaali tunne, niin toinen ei aina tiedä mistä saatan suuttua. Se on varmaan aika raskasta. Mutta onneksi sitäkin oppii kumminkin. Koska on myös asioita, jotka ei loukkaa ollenkaan. Esimerkiksi se on ihan kauhean hauskaa, kun toinen on sanonut jostain vastaantulleesta naisesta että sillä ei varmasti ollut rintaliivejä. Se on hassua, että se on kerinnyt huomata vain tissit eikä kasvoja ollenkaan :) Ja katson minäkin niitä, niin ei sellaiset tietenkään haittaa. Ja yhdessä on turvallista, vaikka tekisi mitä. Jos on siis fyysisesti ja myös henkisesti yhdessä. Ei minua silloin mikään haittaa. Se on se turvallisuus. Ja miesstereotypiat on vaan niin hauskoja/söpöjä, että ei niitä vahvistavasta käytöksestä kerkeä suuttumaan, kun naurattaa :)
Mutta siis olen vaikea ja se ei edes riitä, että ei tee mitään loukkaavaa, vaan tarvii todistaa, että ihan aidosti merkitsen enemmän kuin kukaan muu, jotta tuntisin oloni turvalliseksi. En edes ikinä kehtaisi myöntää millaisiin hirveisiin tilanteisiin tosiaan olen poikaystäväni laittanut. Ja vielä erilaisiin hirveisiin tilanteisiin. Toiset liittyen entisiin ja toiset sitten sellaista, että jos toinen on sanonut, että tätä en sitten aio ikinä tehdä, niin on alkanut tuntua ettei se välitä minusta jos se ei tee sitä ja olen pakottanut tekemään. Ja se todellakin on selvinnyt niistä kaikista. Eikä ole ollut helppoa, vaan aivan hemmetin vaikeaa. Mutta muun muassa noiden asioiden takia se onkin alkanut tuntua eukalyptyspuulta. Ja olen aika hämmästynyt siitä, miten se on selvinnyt niistä jutuista :) Tulee kauhean lämmin olo sisälle. Se on kiva, kun joku luo sellaisen eikä pelkoa, hylätyksitulemisen tunnetta ja yksinäisyyttä.
Eikä se edes muistuttele, että minä tein sitä ja tätä ja tein jo tota, vaan se ymmärtää että tarvitsin ne jutut niinä hetkinä ja ne vaikuttavat sisälläni pidempään jos vaikuttavat. Se tuntuu hyvältä. Taisin juuri myöntää, että minun on pakko saada mennä toisen rajojen yli. Olen aivan sekaisin, mutta kai minussa on jotain hyvää oltava, kun se jaksaa minua. Ja olen kyllä oikeasti aika kiltti kun en pelkää. Eli siis ei se tarkoita että on kellekään muulle kelpaamaton jos ei riitä minulle, se vaan piti sanoa. En syyttänyt ketään, kerroin omista lähtökohdistani. Että olen hankala ja että tarvitsen toisen ensin turvaksi ja sitten se voi olla rakastettu. Että vaadin yhdessä asiassa hyvin paljon ja pidän tietynlaisista ihmisistä. Muut ovat vain vääriä, en voi sille mitään. Aikeista huolimatta, sanoista huolimatta. Kyse on aina teoista. Kun sattuu ennestään, teko sattuu aina, oli aikeet mitä tahansa. Ymmärrän ettei mikään ole yksinkertaista, mutta kerroinkin että minä henkilökohtaisesti haluan vain sen keinupojan kaltaisia ihmisiä lähelleni. Koska vain sellaiset voi pitää minut onnellisena ja e-kuolleena, turvassa ja lämpimässä.
"vene on varmimmassa turvassa silloin kun se on satamassa, mutta ei veneitä ole rakennettu sen vuoksi"
On menneisyyden traumoista johtuen muokattavana marionette-nukkena.
että olet ainoa jota on satutettu? Kyllä sekin puoli on tässä maailmassa nähty että kykenee kulkemaan sitä omaa tietään kaikesta ympärillä olevasta huolimatta. Ja hedelmistä puu tunnetaan, eikä juurista :)
Elää elämäänsä menneisyyden varjoissa ja kostaa kaikki traumansa viattomille.
on vaan liian myöhä. Viimeiset vesipisarat tipahtaneet jo.