Ala-asteella, pari vuotta isäni kuoleman jälkeen, aloin olla neuroottinen. Jännitin asioita ja hermoilin. Parhaiden kavereiden yhtäkkiä käännettyä minulle selkänsä aloin jossan vaiheessa toistella esim. sanoja tai numeroita päässä, koskettein tavaroita tietyn määrän ja iltaisin suoritin erilaisia "rituaaleja". Ajattelin, että jos en tekisi niin, minulle tapahtuisi jotain pahaa. Pelkäsin jotenkin menettäväni kontrollin, vaikken silloin ymmärtänyt, että juuri noilla pakko-oireilla kontrollin menettääkin... Pelkäsin myös oksentamista ja vatsatautia ja monesti illalla olin aivan varma, että minulla oli vatsatauti, ja lähes oksensin pelkästä pelosta.
Pääsin jollain ihmeen kaupalla oireista eroon yläasteen aikana. Loppuyläasteen ja lukion olin mielestäni onnellinen ihminen, ilman mitään arkihuolia suurempaa. Mietin kerran, miten hyvin olin päässyt neurooseistani eroon ilman kenenkään apua, omalla tahdonvoimalla. Olin ylpeä itsestäni ja elämässä meni perushyvin.
No, nyt on lukion 2. vuosi takana, ja tänä keväänä neuroottisuus on alkanut nostaa päätään. Sain talvella stressin ja kiireen aiheuttamana paniikkikohtauksen; oksetti, hyperventilaatio jne... Sen illan jälkeen en ole päivääkään ollut miettimättä, mikä minua vaivaa, ahdistunko taas, jne... Välillä saattaa olla montakin päivää hyvä olo, mutta sitten tulee taas päivät, jona en saa ahdistavia ajatuksia mielestäni pois. En jotenkin uskalla sivuuttaa niitä, ja keskittyä "tähän elämään"?? Mietin siis aika syvällisiä juttuja ja sitä, että mitä jos olen aina ahdistunut jnejne. Sitten ahdistus tulee, itkettää, enkä osaa enää iloita asioista entisen lailla. Toisinaan puhuminen auttaa vähäksi aikaa, kunnes muutaman hyvän päivän jälkeen alan kiusata itseäni ajatuksella: "mitä jos taas..." eli mitä jos taas kaikki menis huonosti ja ahdistuisin. Pelkään, että elämäni menee pilalle ahdistukseni ja neuroottisuuteni takia. Koulun kesävastaanotossa työntekijä sivuutti asian sillä, että tämä kuuluu tähän ikään, mutten ole samaa mieltä. Toisinaan tunnen ahdistusta, joka vaikeuttaa elämääni paljon, enkä usko, että ihan kaikki näitä juttuja miettivät. Tunnen toisinaan myös syyllisyyttä, jos nautin liikaa elämästä ja "pinnallisista" asioista, kuten mässäilystä, alkoholista, yms... Voisiko tämä johtua jotenkin isäni kuolemasta, että tunnen syyllisyyttä hänen ollessa poissa, vaikka kyse olikin onnettomuudesta?
Kyllähän kaikki ovat joskus ahdistuneita, mutta juuri tuo neuroottisuus saa minut jumittumaan ahdistus-ajatuksiin ja pelkäämään niitä. Nykyään en saa sivuutettua ahdistusta, vaan pyörittelen ajatuksia päässäni. Pelkään saavani kohtauksen, pelkään että normaali elämä muuttuu vaikeaksi, enkä ole enää oma itseni. Ahdistuspäivinä en tunnista itseäni. Olenko masentunut, vai mitä tämä on? En ole itsetuhoinen pohjimmiltani, enkä mitenkään synkkä, että tahtoisin kuolla. Mutta nykyään olen niin pessimistinen ja pelokas, että toisinaan pelkään, että masennun niin, että elämänhaluni lähtee. Mitä voisin tehdä? Miten te olette hoitaneet pakko-oireisuutta kotikonstein?
Pääsin jollain ihmeen kaupalla oireista eroon yläasteen aikana. Loppuyläasteen ja lukion olin mielestäni onnellinen ihminen, ilman mitään arkihuolia suurempaa. Mietin kerran, miten hyvin olin päässyt neurooseistani eroon ilman kenenkään apua, omalla tahdonvoimalla. Olin ylpeä itsestäni ja elämässä meni perushyvin.
No, nyt on lukion 2. vuosi takana, ja tänä keväänä neuroottisuus on alkanut nostaa päätään. Sain talvella stressin ja kiireen aiheuttamana paniikkikohtauksen; oksetti, hyperventilaatio jne... Sen illan jälkeen en ole päivääkään ollut miettimättä, mikä minua vaivaa, ahdistunko taas, jne... Välillä saattaa olla montakin päivää hyvä olo, mutta sitten tulee taas päivät, jona en saa ahdistavia ajatuksia mielestäni pois. En jotenkin uskalla sivuuttaa niitä, ja keskittyä "tähän elämään"?? Mietin siis aika syvällisiä juttuja ja sitä, että mitä jos olen aina ahdistunut jnejne. Sitten ahdistus tulee, itkettää, enkä osaa enää iloita asioista entisen lailla. Toisinaan puhuminen auttaa vähäksi aikaa, kunnes muutaman hyvän päivän jälkeen alan kiusata itseäni ajatuksella: "mitä jos taas..." eli mitä jos taas kaikki menis huonosti ja ahdistuisin. Pelkään, että elämäni menee pilalle ahdistukseni ja neuroottisuuteni takia. Koulun kesävastaanotossa työntekijä sivuutti asian sillä, että tämä kuuluu tähän ikään, mutten ole samaa mieltä. Toisinaan tunnen ahdistusta, joka vaikeuttaa elämääni paljon, enkä usko, että ihan kaikki näitä juttuja miettivät. Tunnen toisinaan myös syyllisyyttä, jos nautin liikaa elämästä ja "pinnallisista" asioista, kuten mässäilystä, alkoholista, yms... Voisiko tämä johtua jotenkin isäni kuolemasta, että tunnen syyllisyyttä hänen ollessa poissa, vaikka kyse olikin onnettomuudesta?
Kyllähän kaikki ovat joskus ahdistuneita, mutta juuri tuo neuroottisuus saa minut jumittumaan ahdistus-ajatuksiin ja pelkäämään niitä. Nykyään en saa sivuutettua ahdistusta, vaan pyörittelen ajatuksia päässäni. Pelkään saavani kohtauksen, pelkään että normaali elämä muuttuu vaikeaksi, enkä ole enää oma itseni. Ahdistuspäivinä en tunnista itseäni. Olenko masentunut, vai mitä tämä on? En ole itsetuhoinen pohjimmiltani, enkä mitenkään synkkä, että tahtoisin kuolla. Mutta nykyään olen niin pessimistinen ja pelokas, että toisinaan pelkään, että masennun niin, että elämänhaluni lähtee. Mitä voisin tehdä? Miten te olette hoitaneet pakko-oireisuutta kotikonstein?
Vastaukset 1
Vanhimmat
ja omaa neuroottisen luonteen, siittä ei koskaan pääse eroon, sorry, mutta sen kanssa oppii elämään ja välillä on hetkiä, jolloin unohtaa kaiken "hulluuden"