ku lukee muitte juttuja ni periaatteesha mul o kaikki hyvi. ja varmaa joku miettiiki kohta että sä et tiiä masennuksest mitää.. mut taas, parin vuoden tauon jälkee se kauhee tyhjä olo rinnassa painaa ja vie multa ilman jota hengittää... pari kuukautta oon taas yksinäni kelaillu ja kattellu netistä paikallisen mielenterveys aseman numeroa mut en saa aikasex soittaa...pari vuotta sitten rohkaistuin ja soitin...oli kesälomalla...no se rohkeus meni siihen... mulla on aina ollu ajottain tätä paskaa oloa... nuorempana hukutin sitä viinaan ja villiin elämään...ammattikoulus myönnyin äitin tahtoon ja menin lääkäriin missä epäiltiin adhd:tä... kesti vuoden verran ellei ylikin ennenku sain sitten ajan jonnekki,en muista ees enää...no kävin sitten kerran siellä kääntymässä ja sanomassa että olen raskaana...muutettiin miehen ja kahden lapsen kanssa toiselle puolelle suomee alkuvuodesta... koko ajan jännitin et tuoko muutto masennuksen taas...no toihan se...paska työpaikka jonka varassa tänne tultiin ja jossa on pakko roikkua teki oman osansa... teen nykysin vielä pelkkää yövuoroakin niin kai sekin vähän mielialaa pistää vaihtelemaan...
oloa on niin vaikee selittää...kauheen pahaolo...ahdistaa... tekis mieli puhua jollekkin mut pelottaa vaa et nauraa päin naamaa...tai sit seläntakana... toisaalta miettii et kyl se sit helpottaa mut toisaalta aina tietää et kuiteski se taas tulee takas... voiku vois vaa veitel puhkasta sen tyhjiön rinnasta...paha ilma tulis sielt pois ja sydän jaksas taas ilosena...
mitä te ihmiset teette et uskallatte mennä puhumaan jollekki??
oloa on niin vaikee selittää...kauheen pahaolo...ahdistaa... tekis mieli puhua jollekkin mut pelottaa vaa et nauraa päin naamaa...tai sit seläntakana... toisaalta miettii et kyl se sit helpottaa mut toisaalta aina tietää et kuiteski se taas tulee takas... voiku vois vaa veitel puhkasta sen tyhjiön rinnasta...paha ilma tulis sielt pois ja sydän jaksas taas ilosena...
mitä te ihmiset teette et uskallatte mennä puhumaan jollekki??
Vastaukset 5
Vanhimmat
Joskus ei vaan voi/uskalla kertoa muille miltä tuntuu. Niin tänne on ihan hyvä kirjottaa ja purkaa asioita.
Itse olen juuri sellainen. En uskalla kertoa kavereille tai lähiomaisille. Koska olen aina ollut se tuki mihin he luottavat ja turvaavat. Olen käynyt lääkärillä, mutta siellä meni pupu pöksyyn ja valehtelin. Jos minulta kysytään miten menee niin "HYVIN" minulla menee...
Et voi verrata itseäsi muihin koska vain sinä tiedät miltä sinusta tuntuu ja joku asia mikä sinulla tuntuu pahalta voi toiselle olla yhden tekevää, ja päin vastoin.
Työ varsinkin tuo ahdistusta jos ei siitä pidä. Eikä varmaan auta jos sitä työtä ei voi vaihtaa.
Kuulostaa aika ikävältä tuo *kaivaa se pahaolo rinnasta pois veitsellä* varsinkin jos sinulla on lapsia! Eiköhän sen saa jollain muulla tavalla pois... Kerro miehellesi miltä sinusta tuntuu... Tai kirjota hänelle kirje jos et uskalla naamat vastakkain puhua. Kirjoittaminen sinulta ainakin sujuu!
Voimaa ja jaksamista! Älä anna periksi, ei vielä.
itsekin epäilen olevani masentunut... tai en oikeastaan tiedä onko se masennusta vai mitä, mutta olo on ollut pari viimeistä kuukautta melko alakuloinen, olen tullut hiljaisemmaksi ja sisäänpäinkääntyneemmäksi. Lisäksi olen hiljattain ymmärtänyt olevani erittäin yksinäinen, mikä vain lisää ahdistusta ja sekavaa olotilaa... Olen myöskin nykyisin todella ärtyisä perhetäni kohtaa (en näe tällä hetkellä juuri muita ihmisiä), suutun ja vihastun tajuttoman helposti ja kaipaan koko ajan omaa tilaa.
Toisaalta saatan olla ystävien ja muiden ihmisten seurassa tosi iloinen ja päällisin puolin hyvinvoiva, mutta sisälläni tiedän, että ei minulla oikeasti ole hauskaa ja tahtoisin olla vain yksin... ja yksin ollessa paha olo ja alakuloisuus iskee tajuntaan taas kunnolla ja sillon en taas tahdo olla yksin. Aika ristiriitaista!!
En ole viimeviikkoina oikein kyennyt mihinkään muuhun kuin omien tuntemuksien ajattelemiseen. Olo on melko sekava ja satamiljoonaa asiaa pyörii mielessä, enkä enää liian analysoinnin takia edes tiedä mitkä oireet ovat totta ja mitkä ei. Välillä uskon sairastavani masennusta, kun taas välillä epäilen epävakaata persoonaa tai kaksisuuntaista mielialahäiriötä... Taidan olla hieman luulotautinen, mutta en vain ole viime viikkojen aikana kyennyt pääsemään eroon ahdistuksesta ja tunteesta, että olen jotankin päästäni vialla tai sairas.
Niin ja lisäksi olen lähes täysin varma "sairastavani" dermatillomaniaa.
joten kai tässä pitäisi lääkärille mennä kun olo on näin sekava ja uskon vakaasti että joku minussa on vialla, mutta en voi vaan mennä selostamaan mitään näin epämääräistä ja sekavaa tarinaa kellekään ventovieraalle... pitävät mua vielä jonain huijarina tai muuten vaan päästään vinksahtaneena ja käännyttävät ovelta ulos. Kärsin myös jonkun verran sosiaalisten tlanteiden pelosta, joten sekään ei lisää uskallustani mennä lääkärille... huoh... eli samaa kysyn kuin aloittaja mistä saada se rohkeus!!
Niin ja (aloittajalle) kovati voimia ja stemppiä! Kyllä sä vielä tuon masennuksesi voitat.
tämä tämän hetkinen olotila ei onneksi sentään ole niin paha kuin vuosia aikaisemmin on ollut. esim itsemurha ajatuksia ei sentään ole. tuo veitsellä rintaan pistäminenkin oli vain vertauskuva...kun tuntuu että se on kuin ilmapallo täynnä pahaa ilmaa joka pitäis puhkasta helpottaakseern oloa.
mullakin on tuo ärstyisyys...tuntuu että koko ajan vain karjuu ja huutaa... väsymys,välinpitämättömyys... voimaa sentään aina löytyy kuitenkin voittamaan sen kun on kyse lapsista. välillä tekisi kyllä mieli vain mennä lukkojen taa ja sulkea korvat. olla välittämättä mistään. käpertyä ihanaan itsesääliin ja surkutella itsensä puhki.
tämä elämäntilanteeni on kyllä sellainen tällä hetkellä että vahvempaakin ahdistaa... kotona remontti ja toisten nurkissa joutuu pyörimään...yhtään ei helpota että tietää ettei ainakaan puoleen vuoteen tule sitä niin kaipaamaani perheen keskeistä aikaa.
ahdistaa...itku puskee väkisellä koko ajan ja yöt menee pyöriskellä ajatusten kanssa.. töissäkin tuntuu että kaikki vainoaa...
lohduttaa että kaipa tässä mennään jo parempaan suuntaan kun osaan ajatella että töissä kokemani vääryydet ovat osin oman mielikuvitukseni ja herkkyyteni syytä...
harmittaa vaan niin pirusti kun sillon aikanaan kun siellä lääkärillä ravasin ni sitä ei ikinä viety loppuun...ois vaan pitäny sillo sanoa kun lopulta jonon hänniltä pääsin sinne paikaan että sais uuden ajan valmiix raskauden jälkeen... nyt o nii vaikee enää minnekkää soitella...kai sitä ajattelee et pettää kaikki jos myöntää olevansa heikko ja ettei pystykkää pitämään elämäänsä kasassa...ja sitten se että mua pidetäänki iha luulotautisena...
Soittammaan ja varaat ajan. Tuo kuulostaa vähän burnoutilta... Mutta se on minun mielipiteeni. Voi olla että lääkäri antaa sinulle lääkkeitä (torkahdus tai lieviä rauhoittavia) että saat vähän hengähdys aikaa. En itse pidä lääke hoitoa koskaan hyvänä ideana. Sinun pitäisi päästä purkamaan noita tukahdettuja huuto, itku raivareita johonkin. En tiedä mikä sinun tapasi on niitä purkaa mutta itse lähden juoksu lenkille ja huudan siellä. Korvalaput korville ja raskasta heviä. Juoksen niin kovaa kuin jaksan ja annan kaiken tulla ulos. Keräähän se katseita mutta minä en niistä välitä. Eli hommaa itsellesi joku täys nollaus "juttu"
Eikä se ole mikään heikkouden merkki jos pystyt myöntämään että sinulla on "ongelma" Päin vastoin se on hyvin rohkeaa! Eli soita nyt vaan sinne.
Sä oot saanu tosi hyviä vastauksia, mutta silti mä haluan pistää tänne mukaan myös oman kantani asiaan.
Mä en ole koskaan uskaltanut puhua kenellekään asioistani, mä olen aina ollut se kuuntelija ihmisille. En vain jotenkin koe olevani se, joka puhuu, vaan aina se joka kuuntelee.. Ja se myös joskus näkyy. Paras paikka, missä oon ikinä päässyt purkamaan itseäni parhaiten paperin ja kynän lisäksi on ollut psykologin vastaanotto.
Usko pois, et ole ainoa ihminen maailmassa, joka tuntee kauheaa tyhjyyden tunnetta ja pahaa oloa. Jokainen tuntee joissain määrin, aina jossain kohtaa elämässään. Komppaan sua toisaalta aivan kympillä miten kuvailet tunteitasi. "voiku vois vaa veitel puhkasta sen tyhjiön rinnasta." Mikäli tuo oli kielikuva, niin ymmärrän sen aivan täysin, mustakin tuntuu joskus aivan samalta!
Mutta, sen jälkeen kun oivalsin että mulla on oikeus tunteisiin, siis aivan kaikkiin tunteisiin ja omaan aikaan melkein milloin vain, mä olen voinut paljon paremmin. Usein teen paperilla pientä tilanneselvitystä mihin ollaan tultu ja mistä ja miettiä millaisia odotuksia mulla oli siihen hetkeen mennessä. Sen jälkeen mietin niiden välisen erotuksen, eli mitä jäi toteutumatta. Usein huomaan, että tyhjä olo johtuu kohtuuttoman suurista odotuksista itseä kohtaan, eli toteutumattomista tavoitteista ja yllättävistä takaiskuista. Lisäksi olen myös havainnut, että useimmat niistä odotuksista olen asettanut toisten enkä omien halujeni mukaan. Samassa myös tunnistan helposti sen pahan olon ja tyhjyyden aiheuttajat. Joskus tyhjyyden tunne johtuu saavuttamattomista tavoitteista, joskus siitä, että ihmissuhteet eivät mene toivomalla tavalla. (Esim. ainakin suuri tyhjyyden tunne tulee, jos poikaystävä pettää tai kohtelee huonosti jne.)
Musta tuntuu, että sun ongelman ydin piilee juuri tossa kirjotuksessa, missä esität ongelmasikin. Ootko koskaan määritellyt sitä tyhjyyden tunnetta ja pahaa oloa? Tiedätkö ylipäätään tarkalleen milloin susta tuntuu miltäkin?
"ammattikoulus myönnyin äitin tahtoon ja menin lääkäriin missä epäiltiin adhd:tä."
"muutettiin miehen ja kahden lapsen kanssa toiselle puolelle suomee alkuvuodesta... koko ajan jännitin et tuoko muutto masennuksen taas...no toihan se...paska työpaikka jonka varassa tänne tultiin ja jossa on pakko roikkua teki oman osansa"