Hei vaan kaikille. Tekisi mieli avautua, mutta en oikein tiedä miten sen aloittaisi. Olen n. 30-vuotias, kahden pienen lapsen äiti, toinen on vajaa 3v ja toinen vajaan vuoden.
Jotenkin on ruvennut tuntumaan elämä kahden lapsen äitinä aivan mahdottomalle. Väsyttää koko ajan ja kiukuttaa. Tiuskin lapsille ihan turhasta, joista en ennen kuopusta koskaan esikoiselle tiuskinut. Isompi lapsista on juuri iässä, jossa kaikki on ei ja pienempi on vaan niin kiinni minussa. Jos ei koko ajan äitiä näy, niin alkaa kauhea huuto. Sellainen tuo on ollut melkein alusta saakka. Ja se tuntuu tosi rankalta. Olen luonteeltani muutenkin sellainen, että tarvitsen paljon tilaa, en jaksa kiehnätä puolisossani, enkä koskaan nukahda kainaloon. Esikoinen on samanlainen, eikä vauvanakaan ollut niin takertuva, siksi tuo toinen tuntuu nyt ihan kerrassaan rasittavalta. Vaikka niin ei kai saisi vauvastaan ajatella, pelkkä vauvahan tuo raukka vielä on :(
Olen miettinyt ihan kauheita, välillä tuntuu, että antaisi vaan lapset pois ja jatkaisi elämää, vaikka tiedän kyllä, että silloin ei olisi elämää, mitä jatkaa. rakastan noita lapsia aivan mielettömästi, mutta välillä tuntuu suorastaan, että inhoan heitä. Miksi? Miksi minusta tuntuu tältä?
Olen miettinyt myös masennuksen mahdollisuutta. Millaista se on? Jostain neuvolan oppaasta joskus luin, että masennus on sitä, että ei pysty nauramaan millekään. Sen perusteella mietin, että en siis ole masentunut, koska elämääni mahtuu kyllä nauruakin.
Onneksi lapsillamme on isä, loistava hyvä isä, joka töistä tullessaan ottaa vastuun.
Minusta vain tuntuu siltä, että haluaisin tehdä muutakin, kuin hoitaa lapsia. Ihan niinkin yksinkertaisia asioita kuin kotitöitä.
Tuntuu ihan ylivoimaiselta olla täyspäiväsenä äitinä tällä hetkellä. Miten tämän olon saisi pois? Onko kenelläkään muulla samanlaista oloa?
Jotenkin on ruvennut tuntumaan elämä kahden lapsen äitinä aivan mahdottomalle. Väsyttää koko ajan ja kiukuttaa. Tiuskin lapsille ihan turhasta, joista en ennen kuopusta koskaan esikoiselle tiuskinut. Isompi lapsista on juuri iässä, jossa kaikki on ei ja pienempi on vaan niin kiinni minussa. Jos ei koko ajan äitiä näy, niin alkaa kauhea huuto. Sellainen tuo on ollut melkein alusta saakka. Ja se tuntuu tosi rankalta. Olen luonteeltani muutenkin sellainen, että tarvitsen paljon tilaa, en jaksa kiehnätä puolisossani, enkä koskaan nukahda kainaloon. Esikoinen on samanlainen, eikä vauvanakaan ollut niin takertuva, siksi tuo toinen tuntuu nyt ihan kerrassaan rasittavalta. Vaikka niin ei kai saisi vauvastaan ajatella, pelkkä vauvahan tuo raukka vielä on :(
Olen miettinyt ihan kauheita, välillä tuntuu, että antaisi vaan lapset pois ja jatkaisi elämää, vaikka tiedän kyllä, että silloin ei olisi elämää, mitä jatkaa. rakastan noita lapsia aivan mielettömästi, mutta välillä tuntuu suorastaan, että inhoan heitä. Miksi? Miksi minusta tuntuu tältä?
Olen miettinyt myös masennuksen mahdollisuutta. Millaista se on? Jostain neuvolan oppaasta joskus luin, että masennus on sitä, että ei pysty nauramaan millekään. Sen perusteella mietin, että en siis ole masentunut, koska elämääni mahtuu kyllä nauruakin.
Onneksi lapsillamme on isä, loistava hyvä isä, joka töistä tullessaan ottaa vastuun.
Minusta vain tuntuu siltä, että haluaisin tehdä muutakin, kuin hoitaa lapsia. Ihan niinkin yksinkertaisia asioita kuin kotitöitä.
Tuntuu ihan ylivoimaiselta olla täyspäiväsenä äitinä tällä hetkellä. Miten tämän olon saisi pois? Onko kenelläkään muulla samanlaista oloa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
on todellakin samanlainen oli välillä. Meillä tosin tilanne se että mulla on vuoden ikäinen vauva joka alkaa olla melko omapäinen. Suuttuu jos komentaa tms. Mies vielä hyppäsi kaverini sänkyyn niin valmista tuli. Mä olen kans ihan yliväsyny, tiuskin ja kiroan kaikkea, en jaksa tehdä mitään, itkettää jatkuvasti vaan. Huomenna on neuvolassa käynti, josko sieltä löytyisi apua asioihin.
Mulla on tismalleen samanikäiset lapset ja kyllähän noita tuskastumisen hetkiä tulee. Viime viikolla purskahdin itkuun ja sanoin miehelleni, että musta tuntuu, ettei tämä pikkulapsivaihe lopu ikinä. Olkoonkin, että olen aina tykännyt pikkulapsista ja haluaisin lisää lapsia. Jotenkin vaan joku turhautumispiikki iski. Kahden lapsen kanssa painimista on takana jo hyvä tovi eikä helpotusta näy ainakaan lähitulevaisuudessa.
Tiedän kaiken todella tarvitsevista lapsista, sillä esikoiseni on kaivannut valtavasti läheisyyttä koko elämänsä ajan ja hän on joka suhteessa äidin tyttö aivan mahdottomasti. Tämä lapsi tarvitsee jatkuvasti leikkiseuraa, syliä, halia ja pusua. Minäkin olen vastaavasti niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat omaa tilaa ja ns. fyysinen välimatka on pitkä. Ainainen sylissä kiehnääminen on raskasta, kun se pienempikin pitäisi hoitaa siinä sivussa. Nyt meidän tytöillä on joku ihme vaihe, että aina kun yksi pääsee syliin, niin toinen alkaa mankua sinne juuri samalla hetkellä. Se kai on vaan meikäläisten kestettävä ja kun muutama vuosi menee, niin eiköhän nuo pikku takiaisetkin pärjää vartin ilman ihokontaktiakin. ;)
Onneksi jostakin näkyy aina jokin valopilkku. Ja noita nimen omaisia valopilkkuja on joskus vaan järjestettävä itse itselleen hartiavoimin. Nyt lähden kauppakeskukseen ilman lapsia, ja aion käydä kahvikupposella ilman lapsiani. Elokuussa varasin halpislennot ystävän kanssa Lontooseen. Väliäkö sillä, että rahojen puutteessa joudumme todennäköisesti johonkin murjuun, jossa koit ja torakat syövät puolet matkatavaroista, kunhan saa juoda muutamana aamuna kahvin rauhassa. Ja syyskuussa on taas mieheni isäkuukausi, jolloin minä menen tekemään neljän viikon mittaisen sijaisuuden kouluun. Tällaisista pienistä näköaloista on minulle apua ja sitten arjesta taas nauttii aivan eri tavalla.
No tulipa pitkä sepustus. Mutta halusin vaan sanoa, että ei tarvitse olla mitenkään masentunut, että pikkulasten äitiyteen väsyy ja kaipaa itselleen jotakin ihan muuta elämää. Niin ihania ja rakkaita kun nuo pallerot ovatkin!
Kuulostaapa ihan tutulta :). Itse olen melkein nelikymppinen, 2- ja 3-vuotiaiden lasten kotiäiti. Lapset ovat kaikkeni, mutta kieltämättä rankkaahan se on, kun toinen uhmaa ja toinen tahtoo 24/7. Koko ajan on joku vaihe jommalla kummalla tai molemmilla, koko ajan pitää säätää ja selittää sata kertaa sama asia ja opastaa ja neuvoa ja valvoa... mutta silti uskon, että pikku hiljaa alkaa helpottamaan, kun lasten "napanuora venyy" ja pian he menevät tuolla jossain...Kotiäitiys on tietyllä tavalla eristävää, mies kun käy töissä ja näkee siellä ihmisiä ja kodin ulkopuolista elämää. Joskus lasken tunteja, koska mies tulee töistä ja minun on lupa hellittää.
Itse olen toipumassa uupumuksesta ja masennuksestakin. Masennus vie elämän värit, mikään ei kiinnosta, itku tulee pienimmistäkin asioista, itsekunnioitus ja -tunto on nollissa, jopa miinuksella. Kaikista asioista näkee vain sen huonon ja negatiivisen puolen. Kotoa poistuminen, oman ajan ottaminen, voi kovasta halusta huolimatta olla mahdottoman vaikeaa.
Että yksin et ole tuntemustesi kanssa - ehkäpä vertaistuki onkin parasta lääkettä!
sitä kun päivät pitkät miettii omaa pahaa oloaan, alkaa oikeasti uskoa, että on paha olo!
Kiitos teille, jotka vastasitte. Vertaistuki todella on sitä parasta tukea ja onhan se hyvä kuulla, että ehkä sitä ei sittenkään ole tulossa hulluksi, vaan tämäkin on toisinaan aivan normaalia. Ja onneksi miehellä alkaa kohta loma, niin ei tarvii olla yksin päiviä!