Ajattelin kirjoittaa omasta tilanteestani..jtn. Jos sitä saisi itselleen vastauksia ja ehkä on muitakin nuoria aikuisia joilla on samantapaista problematiikkaa.
Vähän taustainfoa: yläasteella ei mtn tietoa mitä haluaisi tehdä ammatikseen => lukioon aikaa tappamaan, miettimään. Avaahan se myös ovia tiettyihin opinahjoihin ja antaa sitä yleissivistävää koulutusta (jota omassa perhepiirissäni arvostetaan). Lukioaika oli rentoa. Opinnot eivät turhan haastavia ja aikaa jäi harrastuksille, kavereille.
Lukion kolmantena vuonna ei edelleenkään mtn tietoa mitä sitä työkseen oikein haluaisi tehdä. Hakuopas käteen, selaillaan. Ammattikorkeakoulu sen olla pitää, koska pelkkä teorian lukeminen ei enää jaksa tippaakaan kiinnostaa, siispä ei yliopistoon. Haluaa jo opintojen myötä päästä käsiksi käytöntöön, mitä on odotettavissa. Mikähän kiinnostaisi edes vähän, mihin opinahjoon voisi päästä sisälle vähän suuremmalla todennäköisyydellä, millä paikkakunnalla opintoja järjestetään..?
Hain kouluun, pääsin. Opinnot huomattavasti haastavampia amk:ssa. Omaa aikaa huomattavasti vähemmän, suoritusvaatimukset kovemmat ja usko omaan pärjäämiseen horjui. Melko suuria muutoksia yksityiselämässä: muutto pois vanhempien luota, ensimmäinen seurustelusuhde. Avopuoliso näyttää filosofisia, henkisiä kirjoja. Oma maailmankatsomus muuttuu. Tulevaisuuden suunnitelmiin tulee uutta suuntaa ja sisältöä. Oma persoona vahvistuu.
Koulu käydään loppuun, valmistuminen keskivertohyvin arvosanoin. Jo ennen valmistumispäivää hakeutuminen työvoimatoimiston nettisivujen kautta nuorten ammatinvalintapsykologille. Syy: ala ei tunnu omalta, olo on kuin umpikujassa kun ei tiedä mitä tehdä. Monta vuotta rämpinyt jo koulumaailmassa ja mihinkää ei ole päässyt, turhaa hommaa. Nyt sille saa tulla loppu.
Nykytilanne: työttömänä reilu puoli vuotta. Työvoimatoimistossa tullut käytyä kerran, pari kk juttelemassa psykologien kanssa. Yksi työkokeilu takana, useita eri testejä ja kyselyitä tullut täytettyä. Edelleen tulevaisuus ihan auki, ei ole tullut vastaan omanlaista työtä.
Olen melko paljon oppinut itsestäni ja saanut varmuutta, suuntaa mitä haluan ja mitä en halua. Nykyajan suoritusvaatimukset, tehokkuusajattelu, rahan ja materian palvonta toisia maahan polkien ei ole se tie mille itse haluan astua. Minä olen nyt vihdoin saanut voimaa sanoa loputtoman onnettomalle ja tyhjälle oravanpyörälle ei. Minä en halua olla näitä ihmisiä, joille on tärkeintä miellyttää muita ja tehdä niinkuin odotetaan, oman hyvinvoinnin hinnalla. En halua, että valtaosan ajatastani vietän raataen muiden ehdoilla tätä nykysysteemia tukien saaden itse siitä palkaksi vain..niin, rahaa.
En voi sanoa, että minulla olisi jo niin paljon voimaa, että voisin toimia täysin niinkuin näen itse parhaaksi välittämättä vastakkaisista mielipiteistä. Etenkin perheeni vaatimukset ja arvostelu ottavat todella koville. On todella raskasta olla näin pitkän aikaa tyhjän päällä kun ei ole mitään tietoa tulevasta. On vaikeaa, kun joutuu kääntämään selkänsä useille ihmisille ja ottamaan etäisyyttä omaan perheeseensä, jotta jaksaisi paremmin.
Sen kuitenkin tiedän, että pysyn mieluummin tiellä jonka näen oikeaksi, vaikka se sitten tarkoittaakin sitä, että alkutaipale on yksinäinen. En enää tee niinkuin muut haluavat minun tekevän, vaan niinkuin itse parhaaksi näen.
Pahoittelen pitkästä ja poukkoilevasta tekstistä, mutta tuhat ja yksi asiaa on vaikeaa jäsentää ja tiivistää selkeästi.
Vähän taustainfoa: yläasteella ei mtn tietoa mitä haluaisi tehdä ammatikseen => lukioon aikaa tappamaan, miettimään. Avaahan se myös ovia tiettyihin opinahjoihin ja antaa sitä yleissivistävää koulutusta (jota omassa perhepiirissäni arvostetaan). Lukioaika oli rentoa. Opinnot eivät turhan haastavia ja aikaa jäi harrastuksille, kavereille.
Lukion kolmantena vuonna ei edelleenkään mtn tietoa mitä sitä työkseen oikein haluaisi tehdä. Hakuopas käteen, selaillaan. Ammattikorkeakoulu sen olla pitää, koska pelkkä teorian lukeminen ei enää jaksa tippaakaan kiinnostaa, siispä ei yliopistoon. Haluaa jo opintojen myötä päästä käsiksi käytöntöön, mitä on odotettavissa. Mikähän kiinnostaisi edes vähän, mihin opinahjoon voisi päästä sisälle vähän suuremmalla todennäköisyydellä, millä paikkakunnalla opintoja järjestetään..?
Hain kouluun, pääsin. Opinnot huomattavasti haastavampia amk:ssa. Omaa aikaa huomattavasti vähemmän, suoritusvaatimukset kovemmat ja usko omaan pärjäämiseen horjui. Melko suuria muutoksia yksityiselämässä: muutto pois vanhempien luota, ensimmäinen seurustelusuhde. Avopuoliso näyttää filosofisia, henkisiä kirjoja. Oma maailmankatsomus muuttuu. Tulevaisuuden suunnitelmiin tulee uutta suuntaa ja sisältöä. Oma persoona vahvistuu.
Koulu käydään loppuun, valmistuminen keskivertohyvin arvosanoin. Jo ennen valmistumispäivää hakeutuminen työvoimatoimiston nettisivujen kautta nuorten ammatinvalintapsykologille. Syy: ala ei tunnu omalta, olo on kuin umpikujassa kun ei tiedä mitä tehdä. Monta vuotta rämpinyt jo koulumaailmassa ja mihinkää ei ole päässyt, turhaa hommaa. Nyt sille saa tulla loppu.
Nykytilanne: työttömänä reilu puoli vuotta. Työvoimatoimistossa tullut käytyä kerran, pari kk juttelemassa psykologien kanssa. Yksi työkokeilu takana, useita eri testejä ja kyselyitä tullut täytettyä. Edelleen tulevaisuus ihan auki, ei ole tullut vastaan omanlaista työtä.
Olen melko paljon oppinut itsestäni ja saanut varmuutta, suuntaa mitä haluan ja mitä en halua. Nykyajan suoritusvaatimukset, tehokkuusajattelu, rahan ja materian palvonta toisia maahan polkien ei ole se tie mille itse haluan astua. Minä olen nyt vihdoin saanut voimaa sanoa loputtoman onnettomalle ja tyhjälle oravanpyörälle ei. Minä en halua olla näitä ihmisiä, joille on tärkeintä miellyttää muita ja tehdä niinkuin odotetaan, oman hyvinvoinnin hinnalla. En halua, että valtaosan ajatastani vietän raataen muiden ehdoilla tätä nykysysteemia tukien saaden itse siitä palkaksi vain..niin, rahaa.
En voi sanoa, että minulla olisi jo niin paljon voimaa, että voisin toimia täysin niinkuin näen itse parhaaksi välittämättä vastakkaisista mielipiteistä. Etenkin perheeni vaatimukset ja arvostelu ottavat todella koville. On todella raskasta olla näin pitkän aikaa tyhjän päällä kun ei ole mitään tietoa tulevasta. On vaikeaa, kun joutuu kääntämään selkänsä useille ihmisille ja ottamaan etäisyyttä omaan perheeseensä, jotta jaksaisi paremmin.
Sen kuitenkin tiedän, että pysyn mieluummin tiellä jonka näen oikeaksi, vaikka se sitten tarkoittaakin sitä, että alkutaipale on yksinäinen. En enää tee niinkuin muut haluavat minun tekevän, vaan niinkuin itse parhaaksi näen.
Pahoittelen pitkästä ja poukkoilevasta tekstistä, mutta tuhat ja yksi asiaa on vaikeaa jäsentää ja tiivistää selkeästi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
samoja ajatuksia ja fiiliksiä mullakin, aivan oksetta tää rahan, materian,tittelien ja kaikenlaisen tehokkuuden ajatteleminen.
Mä en enää jaksa ajatella mikä musta tulee "isona", olen jo 30 vuotias ja tahdon olla vain onnellinen viis siitä mitä teen kunhan jotenkin pärjään ja laskut maksettua, eli se mikä minä haluan "isona" olla niin haluan olla vain onnellinen.
Näin on! Elämän biologinen tarkoitus on sen säilyttäminen ja jatkuminen. Elämän individuaalinen tarkoitus on elämän arvon löytäminen ja se arvo löytyy onnellisuudesta.