Sukulaiseni sairasti syövän viime vuonna.Hoidot veivät totaalisesti hänen voimansa fyysisesti ja henkisesti.
Kun itse sairastuin tänä vuonna,hän ei jaksanut ottaa sairauteeni liiemmin "osaa",enkä sitä tosin häneltä vaatinutkaan.
Nyt huomaan,että hän alkaa käsitellä viiveellä omaa sairauttaan,johon hänellä ei ole ollut aiemmin voimavaroja.
Kun minulta löytyi syöpä,luulin,että tämä on sellainen tauti,joka yhdistäisi ihmisiä,samaan sairastuneita.Mitä kohtasinkaan? Syöpäklinikalla jokainen istui hiljaa odotellen omia hoitovuorojaan.Vain harvan kanssa syntyi keskustelua,vaikka hienotunteisesti teinkin aloituksia. Eikö olisi hivenen kevyempi elää jakaen tätä asiaa vertaistensa kanssa?
Sairaalan ja hoitojen ulkopuolella on huomattavasti vastaanottavaisempi ilmapiiri kertoessani syövästäni.Ihmiset todella kuuntelevat ja kyselevät ja keskustelevat innokkaasti siitä.Miltei jokaisen lähipiirissä ja ystäväpiirissä on tästä sairaudesta kokemusta ellei se ole koskettanut henkilökohtaisesti.
Onhan se niinkin,että sairaalassa on aikataulut ja rutiinit ja varsinkin uusilla potilailla "pallo hukassa",mitä vaiheita edessä onkaan?-Ehkä syöpä on kuitenkin niin elämää pysäyttävä asia,ettei sitä pysty käsittelemään toisten kanssa?-On eri asia olla vastasairastunut,kuin vuosia sitten tämän diagnoosin saanut.
Täällä palstalla sairautta käsitellään tavalla ja toisella ja monet jo "viiveellä",kun ovat vuosia olleet kontrollissa.
Ehkä unohtaisin jo koko sairauden,ellei sairaala muistaisi lähettää postia syksyn verikokeista,TT-kuvauksista ja lääkärinajoista.Siis:ensimmäinen kontrolli. -
Se syöpä "roikkuukin" siis jossain mukana!
Niin, ja tuo kesäkurssi. Varmaan sekin paikallaan.
Kun itse sairastuin tänä vuonna,hän ei jaksanut ottaa sairauteeni liiemmin "osaa",enkä sitä tosin häneltä vaatinutkaan.
Nyt huomaan,että hän alkaa käsitellä viiveellä omaa sairauttaan,johon hänellä ei ole ollut aiemmin voimavaroja.
Kun minulta löytyi syöpä,luulin,että tämä on sellainen tauti,joka yhdistäisi ihmisiä,samaan sairastuneita.Mitä kohtasinkaan? Syöpäklinikalla jokainen istui hiljaa odotellen omia hoitovuorojaan.Vain harvan kanssa syntyi keskustelua,vaikka hienotunteisesti teinkin aloituksia. Eikö olisi hivenen kevyempi elää jakaen tätä asiaa vertaistensa kanssa?
Sairaalan ja hoitojen ulkopuolella on huomattavasti vastaanottavaisempi ilmapiiri kertoessani syövästäni.Ihmiset todella kuuntelevat ja kyselevät ja keskustelevat innokkaasti siitä.Miltei jokaisen lähipiirissä ja ystäväpiirissä on tästä sairaudesta kokemusta ellei se ole koskettanut henkilökohtaisesti.
Onhan se niinkin,että sairaalassa on aikataulut ja rutiinit ja varsinkin uusilla potilailla "pallo hukassa",mitä vaiheita edessä onkaan?-Ehkä syöpä on kuitenkin niin elämää pysäyttävä asia,ettei sitä pysty käsittelemään toisten kanssa?-On eri asia olla vastasairastunut,kuin vuosia sitten tämän diagnoosin saanut.
Täällä palstalla sairautta käsitellään tavalla ja toisella ja monet jo "viiveellä",kun ovat vuosia olleet kontrollissa.
Ehkä unohtaisin jo koko sairauden,ellei sairaala muistaisi lähettää postia syksyn verikokeista,TT-kuvauksista ja lääkärinajoista.Siis:ensimmäinen kontrolli. -
Se syöpä "roikkuukin" siis jossain mukana!
Niin, ja tuo kesäkurssi. Varmaan sekin paikallaan.
Vastaukset 24
Vanhimmat
vain positiivisia kokemuksia syöpäpolilla käynneistäni. Ensimmäinen kerta jännitti mennä hoitoihin kun ei tiennyt mitä odottaa, mitä tehdään, mitä oireita tulee jne.
Ekalla kerralla en päässyt muitten potilaitten kanssa juttelemaan, en edes vierustoverini, vain hoitajien. :)
Tokalla kerralla sain vieruskaverikseni kivan vanhemman rouvan jolla on sama syöpä kuin itselläni ja samat hoidotkin ja jaoimme kokemuksiamme ja ihan normaalia yleistä höpinää. Kolmannella kerralla sain saman rouvan viereeni ja sitten tuli yksi uusi rouva joka jakoi sitten kokemuksiaan paksusuolensyövästä joka levinnyt maksaan ja päivä meni sairaudesta puhuessa ja kaikesta muustakin. Neljäs kerta kun kävin niin sain uuden ihmisen vierustoverikseni ja juttua riitti hänenkin kanssaan koirista ennenkaikkea ja kyselimme puolin ja toisin syövistämme ja oireista ym. :)
Itselleni tuo hoitopäivä, vaikka siellä joudunkin istumaan melkein 6 tuntia, menee nopeasti ja on omalla tavallaan erittäin hyvää vertaistukea ja terapeuttistakin omalla tavallaan. :)
Mitä tulee sitten täällä normielämässä vastaan on se että syöpä sanana on monelle todella suuri mörkö...itselleni tämä ei ole koskaan ollut sitä, vaan olen aina avoimesti tästä puhunut. Olen huomannut sen että kun tapaan jonkun hyvänpäivän tutun niin ensimmäinen sana mitä tuttava sanoo että "voi että, olet muuttanut kampaustasi" ja tuosta se yleensä lähtee. En halua valehdella vaan kerron että se on peruukki.."no miksi sinulla on peruukki"...noh kun ei ole tukkaa enää päässä..."no miksei"...minulla on munasarjasyöpä ja sytohoidot vei hiukset :) Tässä vaiheessa kun tulee suusta sana syöpä...on kahdenlaisia ihmisiä, toiset eivät kavahda vaan jatketaan normaalisti keskustelua ja paljastuukin että jollain sukulaisella tai tuttavalla on myös ollut syöpä, mutta sitten on niitä jotka selkeästi ottaa vähän niinkuin yhden askeleen taaksepäin, ehkä peläten että tämä tarttuu...en tiedä ja keskustelu kääntyy pois kokonaan syövästä :) Itseäni se ei harmita, mutta tuollaisen havainnon olen tehnyt. Mutta näin me olemme erilaisia.
Ehkä toisille on vaikeaa puhua omasta syövästään kun se todella on pysäyttävä asia elämässä, ehkä ei todellakaan ole kerennyt sisäistää koko asiaa itsensä kanssa eikä pysty jakamaan sitä muidenkaan kanssa.
Ainakin omasta kokemuksestani voin sanoa että kaikki asiat on muutamana kuukautena mennyt niin nopeaan ettei pää ole meinannut perässä pysyä. Olen joutunut ottamaan aina jonkun kiintopisteen mitä kohti suunnistan seuraavaksi...ensin tuli sairaalareissu, sitten diagnoosi, sitten leikkaus, sitten tikkien poistot ja leikkauksesta toipuminen, sitten heti perään nämä hoidot....kaikki paperisota mitä olen kelan kanssa joutunut käymään, hoitovirheestä valittamiset, rahahuolet ym. jotka ovat olleet lisäpainolastina tällä matkallani. On ollut todellakin pakko keskittyä vain ja ainoastaan seuraavaan etappiin että pää on kestänyt ja kaikkien asioitten välillä vain yrittää elää sitä normaalia arkea iloineen ja suruineen ja nauttia niinä viikkoina kun on parempi olla. :)
Ja onhan tässä matkalla seuloontuneet ne todelliset välittävät ystävätkin, joiden tuki on ollut äärimmäisen tärkeä...mutta oikeasti kuka paremmin tietää nämä kaikki tunnetilat mitä syöpä tuo ihmiselle elämään, kuin ne samaa tautia sairastavat tai ne ihmiset jotka ovat kulkeneet jonkun syöpää sairastavan ihmisen rinnalla.
Oli mukava lukea Sinun kokemuksiasi ja huomasinkin heti erään asian,miksi en ole tavoittanut moniakaan muita syöpäpotilaita hoitojeni aikana.
Sain nimittäin vain sädehoitoa kolmisen viikkoa ja joskus olin aivan yksinkin odottelemassa vuoroani omassa hoitoyksikössäni. Siinä sitten pitkän käytävän varrella istuimme kukin etäällä toisistamme eikä oikein viitsinyt huudella pitemmälle.
Silloin kun osui muita odottajia lähelle,niin kehkeytyi keskustelua muutaman hetken,ennenkuin tuli kullekin oma vuoronsa mennä sädetykseen.
Vuorokausihoidoissa tilanne on tietysti toinen.Siinä on aikaa tutustua huonetoveriin ja jakaa ajatuksia.
Sellaisia iloisia tilanteita osui pari,kolme kertaa,jolloin tapasin tutun ystävän hoitojen merkeissä joko Syöpäsairaalan kahviossa tai aulassa. Ja nyttemmin on ystäväpiirissäni tullut uusia sairastuneita,joihin olen yhteydessä. -Elän myös aika voimakkaasti läpi erään ystäväni sytostaattihoitoja,joissa on ilmennyt paljon ongelmia.
Hetkittäin on itselläni sellainen epätodellinen tunne,että olenko todella sairastanut syövän? Luulin aina,että sen tietäisi etukäteen joistakin oireista ja "varoitusmerkeistä" ja ettei se kulkisi laisinkaan tautina suvuissa,joissa on paljon verisuonisairauksia.
En ole milloinkaan osannut kuvitella enkä pelätä,että itse sairastuisin syöpään.
Mutta:kaikki on mahdollista!
Sekin,että sairaalan/hoitojen ulkopuolella olevat ihmiset ovat hyvin kiinnostuneet keskustelemaan syövästä,johtunee poikkeavasta sairauskertomuksestani,mikä on jatkuva ihme kyllä itsellenikin.
Täysin tietämättään ihminen voi kantaa syöpäsoluja elimistössään.
suhtautumista.Syöpäpolilla sytoissa ei vieruskaveri paljon ropisseet vaikka yritti
miten jutun juurta aloitella Kylä kulttuurissa ihan kaikki positiivista, ehkä tieto
tapauksesta tavoitti puskaradion hyvin ja asiallisesti joten helpolla sillai pääsin
Yhtä rumpaa se on siihen asti kunnes hoidot loppu tuntuu, et pääntyöstö pääsee käyntiin, vasta sen jälkeen eli viiveellä
Ystäväpiiriä mietin ei sieltä oo ketään pois ja olivat korvaamaton tuki ja avuntarjonta ja ystävät kultaakin kalliimpian
Sukua minulla ei juuri olekkaan enää,sieltä muistan iäkkään tätini soittaneen ja itse kokenut r-syövän 14v sitten ja yksi serkku laitto mahtavan tekstiviestin kun olin juuri
sytostaattiin lähdössä,hän myös alle 40 sairasti taitaa tulla 18v toinen äiten puolelta ja toinen isänpuoleltä että itselle ei sillailla uutta.
Minun hyvä tuttu on keuhkösyöpä potilas hän vei telineen rappusille ja tuli soittamaan kännyllä minulle,ja sanoi, ei tuu mitään tääl on kaikki "mykkiä"( siis ei kukaan puhunut)
ne tiputukset kestivät useita tunteja sano pakko saada puhua jollekkin
Kovin samanlaisia kokemuksia osittain meillä kaikilla
hyvät yöt
tilanne tuon keskustelujen kannalta on toinen jos kyseessä on sädehoito jossa odotellaan omaa vuoroa kuin oma tilanteeni missä menen suoraan osastolle. Jotenkin meissä suomalaisissa asuu se sellainen häveliäisyys ja kehtaaminen, ollaan vain omissa oloissaan, vaikka ehkä tekisikin mieli aloittaa keskustelu mutta kuvitellaan että tungetellaan tai jotain. :)
Kun kerroit tuosta epätodellisesta tunteesta että oletko sairastanut syövän, niin itselläni on aivan samanlaisia tuntemuksia ollut ja on osittain vieläkin. Lääkärit toitottivat että rouva on käynyt todella suuren leikkauksen läpi ja itse en ole koskaan mieltänyt että olen edes suuressa leikkauksessa ollut, siitä on vain muistuttamassa järjettömän pitkä leikkaushaava. Silloin kun sain diagnoosin että tämä on munasarjasyöpää, niin vieläkään en osannut ajatella että tämä on oikeasti syöpää. Kaikkein pahin oli se kun joutui odottamaan patologin lausuntoa asiasta ja lääkärin loppulausuntoa asiasta ja sen jälkeen kun sain postissa sen niin silloin vasta myönsin itselleni että okei tämä on syöpää ja hoitoja tulee. Tottahan sitä toivoi että kaikki olisi ollut hyvänlaatuisia mutta takaraivossa tein itselleni selväksi että no jos sieltä tulee nagatiivista niin otetaan ne vastaan mitä tuleman pitää. Olen aina ollut sellainen että asiat joihin itse en voi vaikuttaa niin ne on vain tässä elämässä hyväksyttävä. :)
Ei sitä oikeasti terveenä edes ajattele että joskus voisi sairastua syöpään. Sukulaisissa kummitätini sairastui paksusuolensyöpään joka pelkällä leikkauksella saatiin pois, mummoltani vuosia sitten löydettiin kyhmy rinnasta, eli rintasyöpä, leikkaamalla sekin saatiin pois, ei tullut hoitoja, isäni serkku vuosia sitten sairastui johonkin syöpään ja meni todella nopeasti muutamassa kuukaudessa ja menehtyi. Että kyllä näitä löytyy kun rupeaa kaivelemaan, mutta siltikään kun aikoinaan nämä on tullut omaan tietooni niin ei ole ajatellut että se voisi edes suvussa kulkea ja että itsekkin voisin joskus sairastua.
Kun tämä sairaus ei katso sitä oletko nuori, keski-ikäinen, vanha, terveellisiä elämäntapoja noudattava tai rapajuoppo, kuka tahansa meistä voi tämän sairauden saada ja tieto siitä iskee vasten kasvoja kuin märkä rätti. :)
Olen myös yrittänyt suhteuttaa tämän oman sairauteni jonkun toisen syöpää sairastavan ihmisen tilanteeseen jolla asiat on huonommin kuin itselläni.
Ja vaikka sukulaiset ja ystävät on tukena olleet niin ihanasti tällä matkallani tämän sairauden kanssa, niin totuus on kyllä se että loppupelissä itse olet yksin sen asian kanssa, oman pääsi kanssa sinun on tämä asia saatava jonkinlaiseen järjestykseen että jaksaa jatkaa eteenpäin diagnoosin saannin jälkeen. Tai näin ainakin itse olen kokenut asian.
Itselläni oli tässä vajaa kuukausi sitten todella huono viikko henkisesti, olin jo osannut odottaa että jossain vaiheessa tulee jonkinasteinen romahdus. Oli jopa sellaisia ajatuksia mielessä, jotka sanoin ääneenkin, että mitä minä täällä enää teen, kenellekkään ole mitään hyötyä minusta, olen vain rasite ja joutaisin pois täältä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu hullulta että olen edes tuollaisia asioita lausunut ääneen, koska olen aina ollut positiivinen, elämänmyönteinen ja iloinen ihminen, mutta näin tämä sairaus ja sen mukanaan tuomat muut ikävät lieveilmiöt varmasti meihin vaikuttavat silloin kun on paha olla.
Tämän sairauden myötä on tullut vielä enemmän itselleni ajatusta siitä että pienistä asioista tässä elämässä ei kannata valittaa..olen aina ollut tuota mieltä ja yrittänyt sitä noudattaakkin mutta nyt vielä enempi. Miettinyt mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeää, että kyllä se tämä oma terveys on, sitä kun et millään rahalla takaisin saa jos sen menetät.
:))
Niin se on.
Terveyttä ja elämää pitää usein niin itsestäänselvänä,ettei tule ajatelleeksi sen menettämistä. Kuitenkin olisi järkevää osata "laskea päivänsä oikein".
Sanoin joulukuussa lääkäreille Meilahdessa,että olen kyllä valmis kuolemaan ja lähtemään taivaaseen,mutta en tahtoisi juuri syövän kautta lähteä,vaan toivoisin kivuttoman,nopean ja helpon lähdön tästä elämästä. " Toivotaan teille sitten sellaista lähtöä.." totesi nuori naislääkäri.
Leikkauksen piti olla pikkujuttu,kerottiin minulle.Vain 10 sentin viilto.Mutta siitäkin toipuminen otti voimille? Oli varmasti strateginen alue;hermosoluja vaurioitui ja aikansa kestää,ennenkuin hermonpäät löytävät taas toisensa. Leikkaus on aina leikkaus. Jotakin elimistössä rikotaan ja vaatii aikaa parantua ennalleen.
Aina ei toivukaan entiselleen,kuten ystävättäreni totesi rintaleikkauksensa jälkeen. Leikkauspuolen kätensä on edelleen kankea ja turvoksissa.Kolmisen vuotta tulee jo tänä vuonna toimenpiteestä.
Kun on päiviä,että autuaasti saattaa unohtaa koko syöpänsä (ja uskonkin,että kaikki on saatu pois),niin leikkausarpi ja kipusäteily muistuttaa siitä.-Hyvä näinkin.
Ymmärrän,että olen etuoikeuttettu omassa tilanteessani,kun luen ja seuraan monien kanssasisarien (ja -veljien) kamppailua hoitojensa kanssa.
Psyyke on hidas. Se tulee perässä kiirehtimättä ykkösvaihteella.
Sen kuitenkin ymmärrän,että tämäkin päivä on suuri lahja.
siinä että kun on hyviä päiviä niin unohtaa tämän sairauden tyystin, mutta sitten kun välillä tuikkii sinne tänne, niin kipu muistuttaa sairauden olemassaolosta.
Itse koen kanssa että olen etuoikeutettu omassa tilanteessani ja tämä tulee joka kerta ajatuksiini kun olen hoidoissa, siellä monella on asiat huonommin kuin itselläni.
Tämä päivä on suuri lahja, tuon kun aina muistaisi.
Sairauden myötä on oppinut elämään tässä ja nyt, ei eilen taikka huomenna....huomisesta ei ole varmuutta ja eilinen on muisto, tätä päivää pystyy hallitsemaan. :)
Hiljaiselohan itsekin viettelen kun käyn tarkistuksissa. Suurin osa samaa sairautta sairastavista on huomattavasti vanhempia kuin itse (24) joten ei oikein tee mieli viritellä heidän kanssaan keskusteluja. Ja tiestysti jotenkin on osittain vaikea itse hyväksyä se tosiasia että on hieman päälle kaksikymppisenä sairastunut syöpään jota on pääasiassa lapsilla ja vanhuksilla!
Sairaalassaoloajankin vain nukuin, koska hoito (vain sädetys) väsyttivät minua. Tietysti särkylääkkeitäkin tuli syötyä aikamoinen kasa, mutta eipä siinä ollut parasetamolia kummempaa.
Mutta saahan sitä aina toki yrittää viritää keskusteluja, vaikka me suomalaiset olemmekin juro kansaa :).
Kiva,kun te kaikki olette siellä olemassa ja viestitätte itsestänne! Aivankuin kokisin jokaisen teistä olevan lähempänä juuri nyt.
Odotan innokkaasti valmennusleiriä Meri-Karinassa;siellä ainakin tapaan muita syöpään sairastuneita. En ole itse kovin aktiivinen kirjoittelemaan tänne,kun tuntuu kaikenlaista muutakin riittävän elämässä,joka vie ajan,mutta tämä on hyvä kanava yrittää tavoittaa tämän sairauden kanssa kamppailevia lähimmäisiään.
Sinulle 24-vuotias: Muistui voimakkaasti mieleeni vuosi 1995,jolloin nuorin poikani sairastui diabetekseen ja olin päivittäin hänen luonaan sairaalassa.Siinä kahden hengen huoneessa oli huonetoverina noin 20-30 vuotias kaveri ja eräänä päivänä ihmettelin,kun siinä huoneen suihkutilassa oli lattialla paljon hiuksia. Poikani kertoi,että siinä on huonetoverin tukkaa,kun hän kävi suihkussa.Hänellä on syöpä. Se jotenkin riipaisi. Nuoren syöpä.- Voimia ylhäältä Sinunkin elämääsi!Varmasti tämä sairaus on kasvattanut Sinua henkisesti enemmän kuin terveitä ikätovereitasi.
Olen noin viisikymppinen syöpäpotilas ja käyn sytostaatti hoidoissa.
Haluan kertoa suhteestani äitiini ,kaikkitietävään ja kaiken määräämään ihmiseen, ehkä ei rakastanut koskaan meitä lapsiaan - kuusi lasta ja ei ehkä niin onnellinen avioliitto syövän takia jo edesmenneeseen isäämme.
Viime viikolla oli lämmintä,minulla oli hoidot kaupungissa.
En jaksanut tälläytyä peruukkiin,koska se hiostaa,laitoin huivin kaljun pääni suojaksi.
Hoidon jälkeen ajattelin,että nyt ,kun olen kaupungissa,käyn samalla ostamassa nätimpiä huiveja,
mutta olin matkoistakin uupunut ja menin kaupungissa asuvan äitini luo ensin,että juon kahvit ja lepään ennen kauppoihin menoa ja kotimatkaa.
Soitin äitini ovikelloa ja kun hän avasi oven,minut nähdessään hän ei nähnyt minua, ei syöpään sairastunutta keski-ikäistä tyttöään.
Hän näki vain tuon ruman(?) huivini - ja sitä kauhisteli,kuinka tulet tänne tuollainen huivi päässä.
Viivyin tunnin - pari äitini luona, häneltä ei mitään tukea sairauteeni,mikä olikin oletettavaa..paluu matkalla menin kauppaan,löysinkin pari ihan nättiä uutta huivia.
Junassa matkalla kotiin ajattelin,en ikinä kotele noin omia lapsiani.
Ruma tai nätti huivi,pääasia,että lapseni on elossa ja ehkä paraee.
Voi,mitä oletkaan saanut kestää oman äitisi taholta! Se on varmasti haavoittanut Sinua sydänjuuria myöten.
Jotakin hyvin traagista vammaa on varmasti äidilläsi sisimmässään käytöksestään päätellen,jota on vaikea ymmärtää.Siellä on sisällä hyvin avuton,kärsivä,pelkäävä ihminen,joka ei pysty itseään auttamaan eikä myötätuntoaan jakamaan.
Me emme ole kaikki saaneet lämminsydämistä,huolehtivaa,rakastavaa äitiä,jota voisimme lähestyä vaikeina hetkinä elämässämme. - Se lohduttakoon,että ympärillämme on "varaäitejä",joilta saamme tukea,ymmärtämystä ja myötätuntoa silloin,kun sitä kipeästi tarvitsemme. -Maailmasta löytyy hyviä ihmisiä!
Sinä olet korvaamaton ja arvokas ihminen ja ainakin Jumalalle äärettömän rakas.Et ole sattumalta syntynyt tähän maailmaan,eikä ole sattumaa,että elät tänä päivänä. Sinunkin elämälläsi on tarkoitus.
oman äitini suhteen mutta ajattelen kaiken niin,että se opettaa minua ymmärtämään etten samalla tavalla kohtele omia jälkeläisiäni.
Toisaalta tuollainen ankara äiti tekee meistä lapsistaan liiankin kiltttejä, kuolemme itse nälkään mutta annamme
sen viimeisenkin leipäpalan sitä enemmän tarvitseville:)
ANOPPINI,noin hän suhtautui minun,miniänsä syöpään,onneksi olen itsekkin vahva ihminen ja tiedän
oman paikkani ja sen,että olen hänen lapsenlapsiensa äiti.Sairastuin syöpään alle 40.vuotiaana ja siinä vaiheessa mieheni teki valintansa,joko minä tai hänen äiti.:-)))
jää käsittelemättä.Eipä ainakaan Helsingissä puhuta mitään,ja kuitenki tosi tärkeää ainakin silloin kun sairastuu.
pohtinut sitäkin,että kuinka monella on isoja menetyksiä, rankkoja ihmissuhde
vastoinkäymisiä, työpaikka kiusattu, anoppi, tjm jotka ovat sairastuneet syöpään
nimimerkillä kokemusta on.....
Hyvät viikonloput palstalaiset
kilttien lasten tauti,kun joutuu puseroonsa löytää tummia kätkä joutu joita ei voi varata.? Tietty toisenkin lauasia tunnet sairastuneita löytyy.
kirjoitusvirteitä.Ajatus retkelle lähdöstä mielessä-
Hyvä,että olet ollut vahva näissä koetuksissa ja tiedostat oman arvosi.-Syöpä ei kysy lupaa,kenelle tulee. Sen synty ja syyt jäävät varmaan ikuiseksi arvoitukseksi.-
Tässä on muitakin koskettavia kannanottoja,joihin yhteisesti vielä:Kukapa tietäisi,mikä siellä solujärjestelmässämme menee jossain kohdin "sivuraiteelle",kun ihminern kokonaisuudessaan on erittäin monimutkainen "taideteos"!
Olen sellaistakin lukenut,että padotut tunteet kehittäisivät syöpäsoluja,kun taas henkilöt,jotka osaavat purkaa tunteensa reagoimalla eri tavoin,säästyisivät tältä sairaudelta. Kukapa siitä selvän ottaa?
Taitaisi olla mielenkiintoista tehdä tutkimus syöpään sairastuneiden ihmisten persoonallisuudesta;ovatko enimmäkseen ns.kilttejä ja uhrautuvia?
ultrassa, istuin siellä odottamassa vuoroani,,katselin toisia,aika iäkkäitä naisia
Kaikki istuivat hiljaa,joku luki jotain lehteä.
Tunsin itseni kuin ulkopuoliseksi,minä elle 40.vuotias.
Kukaan ei keskustellut lähellään istuvan kanssa,en minäkään rohjennut..
Tämä Meilahden syöpäpolilla.
Käydessäni sytohoidoissa silloin samaan aikaan tipassa olevien kanssa keskustelimme,puhuimme kaikenlaista,vaikka olimme eri - ikäisiä,silloin en tuntenut ulkopuolisuutta,olimme kaikki samassa veneessä:)
voivat tuntea itsensä ulkopuoliseksi ihan samalla tavalla kuin sinäkin. Olisit aloittanut keskustelun.
KESKUSTELLA JOKAISEN KANSSA OLI KUKA HYVÄÄN. ALA SINÄKIN.
sitä lää sairautensa kanssa.Läheisiään ei halua rasittaa,kun heillä muutenkin pn vaikeaa.Ei ole kun kohtalotovereita jotka ymmärtävät missä mennään.
Yksinhän olemme jokainen elämämme eri tilanteissa,vaikka ympärillä olisi paljonkin välittäviä ihmisiä tai sitten ei ketään.
Olen aikoinaan paljonkin miettinyt tuota yksinäisyyttä ja tulin siihen tulokseen,että se on vain tunne,joka on sisällämme huolimatta siitä olenko totaalisesti yksin vai ihmisten seurassa. Yksinäisyys löytyy meistä itsestämme syvältä ja kun opimme tulemaan sen kanssa toimeen,niin emme koe sitä enää niin ahdistavana.
Toki tarvitsemme elämämme kriisitilanteissa paljon korvia,jotka kuuntelevat,välittämistä,myötäelämistä ja löydämme sitä paremmalla tai huonommalla menestyksellä. Olet oikeassa siinä,että vertaistuki on parasta "hoitoa" mielellemme,ymmärtämys niiden ihmisten taholta,jotka ovat kokeneet samoja asioita.
Levollista ja virkistävää sunnuntaipäivää Sinulle Ira* !
Vertaistuki olisi varmaan aivan ihanaa, mutta kun sitä ei tunnu löytyvän ainakaan pohjanmaalta. No pitää mennä uudelleen käymään syöpäyhdistyksessä ja kyseleen löytyykö muualtapäin Suomea, onhan puhelin ja nettikin keksitty. Olihan se tyhmää sairastua harvinaisempaan syöpään, nielurisasyöpä!!!
No hoidot alkoivat kuitenkin viime torstaina ja kiitos sairaalan mukavalle henkilökunnalle ovat jaksaneet kiitettävästi kuunnella ja kertoa hoidostani.
Hieman koleasta sunnuntaista kuitenkin nauttien! :-)
-Eipä tuota vertaistukea tukiryhmineen löydy täältä Helsingin seudultakaan,mikä on kyllä aika erikoista,vaikka täällä asustelee suuri osa kansaa.
Olen ollut itse aika aktiivinen,soitellut Syöpäyhdistykseen,osallistunut yhteen (muita ei ole ollut) vertaistukitilaisuuteen,jossa oli paikalla vain kurssin käyneitä tukihenkilöitä. Aivan mielenkiintoinen tilaisuus se oli. Olen myös saanut puhelinystäväksi tukihenkilön sairastumiseni alussa ja olemme jonkin verran jakaneet kokemuksia. Hänen sairastumisestaan on jo aikaa ja minulla tuore kokemus,joten tunnelmamme ovat hieman erilaiset!
Miksiköhän ne ryhmät on eritelty joka syöpätyypille erikseen? Tietysti hyvä niin,mutta paremman puutteessa voisivat erilaisiakin syöpiä sairastavat/sairastaneet vaihtaa yhdessä ajatuksia! -Sekin parempi kuin ei mitään.
Nyt odotan paljon Syöpäyhdistyksen kurssilta,jonne lähden huomenna läheiseni kanssa. Olin menossa sinne ensin yksin,koska puolisollani ei ollut lomaa siihen aikaan,mutta soittivat,ettei Kela hyväksy yksin-hakemustani,koska kurssi on parikurssi. No,onneksi se puolison lomakin sitten järjestyi.
Tukiryhmien perustaminen ja yhteiset kokoontumiset hoituisivat parhaiten Syöpäyhdistuksen kautta,joka ilmoittaisi ajan ja paikan Suomen eri paikkakunnilla.
Kun me itse kukin olemme sitä asiaa yrittäneet toteuttaa,niin hankalaksihan tuo on osoittautunut!
Aktiivinen kannattaa kuitenkin olla. Niin kauan,kun hoitosarjat jatkuvat sairaalassa,on ainakin nuo ihanat hoitajat lähellä!
Hyvää kesänjatkoa Sinulle hoitojen merkeissä!