Joku kirjoitti jossain täällä aiemmin siitä, miten oli testannut, ottaako "kaveri" yhteyttä, jos ei itse enää ota. En onnistunut löytämään tuota viestiä uudelleen, joten aloitan nyt uuden keskustelun. Toivottavasti ei häiritse.
Olen kokeillut itse tuota samaa, vaikka minulla ei ole ollut rohkeutta venyttää testiä kovin pitkälle. Kuukausi kului ja sitten en enää yksinkertaisesti pystynyt odottelemaan. Oli pakko ottaa yhteyttä, koska tuo henkilö vain on minulle niin rakas. En voi menettää häntä. Silti näki selvästi jo tuosta tauosta, että en merkitse hänelle läheskään niin paljon kuin hän minulle. Itse asiassa en vielä edes tunne häntä kovinkaan hyvin, mutta jo nyt hän on minulle todella tärkeä. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, mitä hän ajattellee, kun huomaa saaneensa minulta vaikkapa tekstiviestin. Onko hän ärsyyntynyt ja turhautunut ja miettii: "taas tuo, enkö koskaan pääse tuosta epätoivoisesta tyypistä eroon?" Ehkäpä tosiaankin olen epätoivoinen. Onko järkeä roikkua ihmisessä, joka lupauduttuaan lähteä kanssani elokuviin peruu viime hetkellä vedoten läksyihin ja siihen, että olikin viettänyt koko alkuillan jonkin toisen kaverin seurassa? Huomaa ainakin selvästi kumpi meistä kahdesta merkitsi hänelle enemmän. Ehkä hän alun perinkin lupautui seurakseni vain säälistä. Luulin joskus, että hänkin on yhtä yksinäinen kuin minä, mutta ilmeisesti niin ei ole. No, ehkäpä joskus hamassa tulevaisuudessa unohdan hänetkin...
Olen kokeillut itse tuota samaa, vaikka minulla ei ole ollut rohkeutta venyttää testiä kovin pitkälle. Kuukausi kului ja sitten en enää yksinkertaisesti pystynyt odottelemaan. Oli pakko ottaa yhteyttä, koska tuo henkilö vain on minulle niin rakas. En voi menettää häntä. Silti näki selvästi jo tuosta tauosta, että en merkitse hänelle läheskään niin paljon kuin hän minulle. Itse asiassa en vielä edes tunne häntä kovinkaan hyvin, mutta jo nyt hän on minulle todella tärkeä. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, mitä hän ajattellee, kun huomaa saaneensa minulta vaikkapa tekstiviestin. Onko hän ärsyyntynyt ja turhautunut ja miettii: "taas tuo, enkö koskaan pääse tuosta epätoivoisesta tyypistä eroon?" Ehkäpä tosiaankin olen epätoivoinen. Onko järkeä roikkua ihmisessä, joka lupauduttuaan lähteä kanssani elokuviin peruu viime hetkellä vedoten läksyihin ja siihen, että olikin viettänyt koko alkuillan jonkin toisen kaverin seurassa? Huomaa ainakin selvästi kumpi meistä kahdesta merkitsi hänelle enemmän. Ehkä hän alun perinkin lupautui seurakseni vain säälistä. Luulin joskus, että hänkin on yhtä yksinäinen kuin minä, mutta ilmeisesti niin ei ole. No, ehkäpä joskus hamassa tulevaisuudessa unohdan hänetkin...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen itse samantapaisessa tilanteessa miehen kanssa. Hänellä on alusta asti ollut paljon kiireitä ja muita menoja, mutta viime aikoina se on mennyt siihen että hän saattaa perua viime hetkellä tapaamisemme jonkin harrastuksensa takia. Ihan selväähän se on etten ole hänelle iso asia elämässään.
Mutta kuitenkin hän sillointällöin oma-aloitteisesti laittaa viestiä ja vaikuttaa innostuneelta näkemään, ja sanoo viihtyvänsä kanssani, ja meillä on mukavaa yhdessä. En ole koskaan pitänyt kenestäkään miehestä näin paljon ja hän on minulle tärkeä. En haluaisi jättää yhteydenpitoa kokonaan ja pilata pienintäkään mahdollisuutta tutustua häneen vielä paremmin. Veikkaan että saan paljon enemmän elämältä jos en vaan tylsästi jätä häntä kokonaan sen ulkopuolelle.
Toisaalta on vikaa minussakin, en nimittäin minäkään ole aina vastaillut hänen mese-viesteihin ja olen ollut vaitonainen, mutta se taas johtuu ainoastaan ujoudestani.
Meillä oli juuri kuukauden tauko että ei nähty kertaakaan, testasin häntä..kyllähän sieltä kerran tuli viesti, mutten vastannut.. Kuukauden jälkeen tavattiin sattumalta ja siitä lähtien ollaan taas oltu tasavertaisesti yhteyksissä (=aika harvoin).
Ratkaisuni tähän on se että en missään nimessä ala pommittamaan häntä viesteillä ja puheluilla, annan omaa tilaa. Kerron kuitenkin miltä minusta tuntuu ja hän ymmärtää ja kertoo ettei kuitenkaan haluaisi ettei mua koskaan enää näkisi. Ja ehdottomasti katselen muitakin miehiä tässä, uskon että pystyn kiinnostumaan jos yhtä hyvä tyyppi tulee vastaan. Hankin itselleni paljon muuta tekemistä ja tapailen muita ihmisiä. Mutta nyt kun kerrankin olen löytänyt niin ihanan ihmisen niin en halua jättää kaikkea noin vaan. Ehkä näin nuoruudessa on ihan hyvä tuntea näin voimakkaasti ja samalla olla vapaa.:)
----------------------
Aloittajalle: Eikö kaverisi sitten koskaan ota omatoimisesti yhteyttä? Onko suhteenne aina ollut sellainen? Voisit ehkä puhua hänelle ja kysyä että missä mennään? Mutta jos hän edes vähän antaa vastakaikua niin voisit tehdä niin että rajoitat liikoja yhteydenottoja omalta puoleltasi esim. pariin / kolmeen kertaan kuussa. Anna tilaa. Samaan aikaan yritä hankkia uusia kavereita ja paljon omia harrastuksia:)
Olemme kaverini kanssa opiskelutovereita, joten näemme yleensä ainakin kerran viikossa (paitsi nyt kesälomalla, kun olemme kumpikin eri kaupungeissa). Muuten tuo viikoittainen tapaaminen riittäisi hyvin minulle, mutta ongelmana on, ettei luennoilla voi keskustella ja niitä ennen ja jälkeenkin on vain hyvin rajallisesti aikaa. Lisäksi ympärillä on myös muita opiskelutovereita, enkä halua on töykeä heitä kohtaan ja jättää heitä huomiotta (eikä varmasti kaverinikaan sitä halua). Keskustelut näissä ympyröissä pyörivät yleensä juuri opiskelun ympärillä, mikä on minusta harmittavaa, sillä haluaisin keskustella henkilökohtaisemmista aiheista kaverini kanssa. Siksi juuri ehdotinkin ensimmäisen kerran hänelle tapaamista opiskelujen ulkopuolella. Hän suostui, mutta kun sitten näimme hän vaikutti jotenkin etäiseltä. (Toisaalta luulen, että hän on myös ainakin hieman ujo ja ymmärrän kyllä hyvin tämän, ujohan olen itsekin.) Olemme tämän jälkeen nähneet joitakin kertoja. Toisinaan tunnelma on hyvin vapautunut ja juttelemme kaikesta, toisinaan taas yhtä vaivautunut kuin silloin ensimmäisellä kerralla. Yhtä kertaa lukuun ottamatta aloite tapaamiseen on tullut minulta. Tämä oli hieman hänen tekemiensä "oharien" jälkeen, kun törmäsin häneen sattumalta kadulla ja hän kysyi minua lounasseuraksi.
En oikein uskalla kysyä häneltä missä mennään, koska välimme ovat niin vaihtelevaiset. Ehkä minun tosiaan pitäisi antaa hänelle enemmän tilaa. Minulla on kyllä muutama muukin kaveri, mutta heitäkin näen harvoin, ja jostain syystä heidän näkemiseensä en koskaan tunne yhtä polttavaa tarvetta, vaikka he hyvin tärkeitä minulle ovatkin. Tietysti on pakko tunnustaa, että tähän nimenomaiseen kaveriin olin alussa hyvin ihastunut (ja olen kai edelleenkin niin kuin kaikesta varmaan huomaa), mutta sen verran rohkenin asioita selvitellä, että tiedän nyt, ettei mitään kaveruutta enempää voi koskaan välillemme syttyä. Eikä siinä sitten mitään, kaveruus riittää minulle, mutta kun en vain ole vakuuttunut, että hän haluaa edes ystävyyssuhdetta minuun. Tietysti voi olla niinkin, että hän on seurassani siitäkin syystä hieman vaivaantunut, että tietää minun olleen/olevan kiinnostunut, muttei pysty vastaamaan näihin tunteisiin.
Oletko sitten näyttäynyt olevasi jotenkin epätoivoinen ja takertuva tapaus? Jopa siinä määrin, että kaveri/kaverit haluaa ottaa etäisyyttä?
En ainakaan omasta mielestäni ole ollut takertuva. Enhän minä koko aikaa pommittele tekstareilla tai muilla. On minullakin ylpeyteni, vaikken häntä tahtoisi menettääkään. Jos hän kieltäytyisi tapaamasta minua ilman kunnon syytä, ajattelisin ilman muuta, että nyt pallo on hänellä, ja jos hän ei pyydä minua uudemman kerran johonkin, niin en sitä minäkään tee. Niiden ohareiden jälkeenkin olin tehnyt päätöksen, että seuraava kutsu saa tulla häneltä, ja silloin hän yllättäen pyysikin minua syömään kanssaan.
Mutta asia on siis niin, etten tiedä, mitä hän minusta ajattelee. Jos tietäisin varmasti että jotakin negatiivista, antaisin asioiden olla ihan oman parhaani vuoksi.