Ammattiapu?

Moi!

Minäkin totesin aikoinaan, ettei "ammattiapu" auta kaikkia. Syitä on tietysti lukuisia. Itse olen sairastanut anoreksiaa ja bulimiaa, tutustunut kaikenlaisiin tutkimusartikkeleihin ja lukenut muuta kirjallisuutta syömishäiriöihin liittyen, käynyt ravitsemusneuvojalla ja psykologilla... mutta niin kuin todettu, kukaan muu ei voi tehdä muutosta puolestasi, vaan halu ja motivaatio paranemiseen on lähdettävä itsestä. Tässä juuri onkin syy, miksi "ammattiapu" ei auta kaikkia. Moni ei lopulta enää keksi syitä, miksi olisi mukava parantua, ja joku saattaa löytää näitä syitä esim. terapian avulla. Olemme kuitenkin kaikki erilaisia, vaikka syömishäiriöissä onkin paljon yhtäläisyyksiä. Hirveästi vaikuttaa oma persoonallisuus, ympäristö ja eritoten se, millaista elämä on ollut, minkälaista kohtelua on saanut ja miten on itse kokenut kaiken olevan ja tapahtuvan.

Mitä enemmän lukee toisten tarinoita, käy ilmi, että mm. erilaisissa "hoitoloissa" syömishäiriöinen saa lähteä, kunnes painoa on kertynyt tarpeeksi (mikä puolestaan voi tarkoittaa mitä vaan) elintoiminnot on saatu edes hetkeksi stabiloitua ym. Kyse ei siis ole parantumisesta, vaan ongelman väliaikaisesta korjaamisesta, ja todella usein juuri bulimikoilla ja bediläisillä on anoreksia-tausta. Häiriökäyttäytyminen syömisessä ei siis kadonnut minnekään, eikä potilaan ajatusmaailmaan koskaan edes yritetty päästä, ja niinpä sairaus vaan muuttaa muotoaan. Siksi "hoidon" ohella nimenomaan terapia ym. keskustelupohjainen auttaminen voi olla avainasemassa.

Itse kärsin häiriintyneestä syömiskäyttäytymisestä ja syömishäiriöistä n. 14 vuotta, mikä on yli puolet koko elämästäni! Haluan sanoa, että parantuminen on ehdottomasti mahdollista ja itse olen siitä esimerkki, mutta kaikki eivät hyödy "ammattiavusta" samalla tavalla. Silti itsekin usein kannustan muita menemään juttelemaan jollekin ja hakemaan "apua", eli en halua väheksyä mahdollisen avun voimaa. En myöskään koe, että "ammattiapu" olisi pahentanut oloani, vaan siitä ei vain ollut niin paljon apua, koska todellisten oivallusten piti tulla minusta itsestäni.

Itse opiskelin psykologiaa yliopistossa ja tulin hyvin tietoiseksi mm. erilaisista terapiamuodoista. Siksi terapialla ja psykologilla ei ehkä ollut minulle niin paljon annettavaa, sillä minulla oli jo avaimet paranemiseen ja olin miettinyt elämän tärkeitä kysymyksiä ja analysoinut menneisyyttäni ja mm. niitä aikoja, kun kaikki muuttui ja alkoi mennä pieleen. Aloin tehdä asioita, joita terapioissa usein kehotetaan tekemään (päiväkirjan pito, keskustelu syömishäiriö-minän ja terveen minän välillä ym.) mutta minun ei tarvinnut käydä enää terapeutilla, koska varsinainen terapeutilla käynti ei ole se, mikä parantaa. Sanoisin siis, että me kaikki tarvitsemme terapiaa ja itse terapia auttaa, mutta terapiaa ei ole vain se, mitä terapeutti voi tarjota (mikä ei siis välttämättä edes auta). Terapiahan on parhaimmillaan vuorovaikutusta, keskustelua, empatiaa ja sitä, että joku kuuntelee ja ymmärtää, ei tuomitse eikä jakele omia neuvojaan ottamatta huomioon toisen tilaa ja kykyä ottaa apua vastaan. Joillekin paras mahdollinen terapeutti on paras ystävä, kumppani tms. mutta monella syömishäiriöisellä ei luonnollisestikaan ole kummoisia sosiaalisia suhteita. Tämä kuitenkin osoittaa, että apu olisi tärkeää, olkoonkin "ammatti"-sellaista tai jotain muuta!

Toivon, että kokisit löytäväsi apua jostakin, edes hetkellisesti ja vaikkapa näiltä palstoilta, kunnes luvassa voisi olla jotain parempaa. Paljon voimia paranemiseen!