Laskettu aika oli ja meni melkein viikko sitten. Ei vieläkään minkäänlaisia merkkejä siitä, että synnytys ihan lähitulevaisuudessa alkaisi, ei minkäänlaisia supistuksia, ei lapsiveden menoa, ei edes limatulppaa ole näkynyt. Olo on fyysisesti hyvä ja reipasta liikuntaakin jaksaa vielä päivittäin harrastaa, samoin kotityöt hoituvat. Henkisesti olo on jo kuitenkin kaikkea muuta kuin hyvä. Välillä meinaa epätoivo iskeä, kun aamuisin herää ja huomaa, ettei tänään tunnu yhtään sen kummemmalta kuin edellisenäkään päivänä. Synnytyksessä pelkään kaikkein eniten repeämistä ja välilihan leikkausta ja tämä pelko voimistuu päivä päivältä, kun tiedän vauvan koko ajan kasvavan lisää ja lisää. Lisäksi on alkanut ärsyttää, kun tuttavat ja sukulaiset lähes päivittäin kyselevät, että eikö vieläkään ole syntynyt. On tehnyt joskus mieli sanoa, että "Joo, on syntynyt kolme viikkoa sitten, mutta ei vaan haluttu ilmoittaa teille". Kukaan ei varmasti tarkoita mitään pahaa, mutta kun itse on jo asian suhteen aika herkässä tilassa, meinaa jokaisen puhelun ja tekstiviestin jälkeen päästä itku. Enkä tiedä mistä johtuu, että pahalta tuntuu jo sekin, kun ne kaverit yms, joilla laskettu aika oli minun jälkeeni, ovat jo synnyttäneet. Mies kysyi, että tuleeko minulle samanlainen tunne kuin jos joku etuilee jossain? Tuo oli aika hauskasti sanottu kieltämättä:) Eihän sillä oikeasti ole mitään väliä, kuka missäkin järjestyksessä synnyttää, mutta tosiaan pukkaa epätoivoa, kun oman synnytyksen suhteen ei tapahtu yhtään mitään.
Ei synny!
rv 40+5
3222
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minulla oli tismalleen sama juttu- ei mitään merkkejä että synnytys lähtisi käyntiin, voin fyysisesti aivan liian hyvin, reipas liikunta onnistui oikein hyvin ja kaikki oli niin ärsyttävän rasittavan hyvin! Psyyke oli kovilla! Ja eihän se synnytys itse käynnistynytkään, vaan käynnistettiin lopulta ja 42 2 raskausviikkoa sain siis lastani kantaa.
Muistan hyvin miltä tuntui kun myöhemmän lasketun ajan omaavat saivat nyyttinsä ennen minua, kyllä se harmitti. Ei siis niin että olisin ollut kateellinen tai vihainen, vaan jotenkin se vain tuntui pahalta.
Sitten alkoivat itsesyytökset- miksei kroppa toimi ja käynnistä synnytystä? Mikä minussa on vikana? Itkin kun ajattelin että käynnistykseenhän tässä vielä joutuu. Tiesihän sen että tyhmää oli sellaistakin murehtia ja monilla ovat asiat pahemmin kun vauvat syntyvät aivan liian aikaisin, mutta silti sitä murehti ja murehti. Järkipuhe ei auttanut.
Kaikki unohtui kun rakas lapsi syntyi, siis aivan kaikki paha mieli. Isoksihan se ehti, yli 4,5kg. Repesin ja sitä tuskin olisi mitenkään voinut välttää kun lapsi oli niin iso. Ehkä tämä seuraava odottamani pienokainen malttaisi tulla vähän aikaisemmin, mutta ei liian aikaisin.
Aivan niinkuin itse olisin kirjottanut, eli aivan samat fiilikset! Olin vielä aivan varma että ennen la lapsi tulee, mutta nyt 40 1! Ja todellakin olo on raivostuttavan hyvä, ei siis täälläkään muuta kuin kivuttomia supistuksia.. Että et oo ainut ketä hajottaa!! Ja samoin pelkään kanssa sitä et lapsi vaan kasvaa ja kasvaa ja kasvaa ja kasvaa...
Sanoin jo kavereille, etten vastaa puhelimeen niille enää, ku niillä ei muuta asiaa ole ku udella joko on tullut, jos on oikeesti jotain ASIAA ni laittakoon sit viestiä.. nyt sit hieman erakkona, mut rauhassa..!
Rappusissa ravaaminen kuulemma voi auttaa, eli siis tämä tyttö lähtee tänään kokeilemaan(raivolla)!!
Tsemppiä sinne ja toivotaan että käynnistyy ilman käynnistystä!
Tsemppiä vaan sinnekin! Lohdullista tietää, ettei ole yksin kärvistelemässä tämän asian kanssa. Toivon itsekin, ettei tarvitsisi odottaa käynnistykseen, vaan vauva syntyisi itsestään, mutta taitaapi kyllä käydä niin, ettei pikku-ukkelilla ole mitään aikomusta tulla oma-aloitteisesti tuolta masusta ihmisten ilmoille. Tänään taas vetäisin oikein rivakan liki tunnin mittaisen lenkin ja olen häärännyt kotitöitä tuntikaupalla, mutta ei toivoakaan, että tänäkään iltana lähdettäisiin laitokselle. Ja huomenna jo rv 41 0. Jos jotain positiivista haetaan, niin tänään on tullut peräti vain yksi "eikö vieläkään?" - puhelu.
Mieskin on jo toivonsa menettänyt ns. luonnollisen synnytyksen suhteen ja hänkin puhuu jo tyyliin "Sitten kun käynnistetään.."
Tunnen olevani jotenkin epäonnistunut, kun kroppa ei toimi niin, että synnytys käynnistyisi itsestään. Hölmöä tietysti ajatella noin, mutta siltä se nimenomaan tuntuu juuri nyt.
Koitetaan nyt vaan pitää hermot kasassa ja yritetään rentoutua, vaikka se onkin aikas vaikeaa!