elämää skitsofreenikon kanssa?

Mieti tarkkaan, haluatko jatkaa elämää skitsofreenikon kanssa.Itse en jatkaisi tällä elämänkokemuksella ja vuosimäärällä (55 v mittarissa). Skitsofrenia ei parane mihinkään. Tntuu varmaan julmalta sanoa näin. Mutta kokemuksiini elämästä ja hoitajana olen vahvasti tätä mieltä. Meillä jokaisella on yksi ja ainukerttainen elämä, joten miettisin tarkkaan kuinkA käytän sen. Skitsofrenia on sairaus, joka ei parane. Mutta toivoisin tätä sairautta sairastaville ihmisille mahdollisimman hyvän elämän. Hyvällä elämällä tarkoitan sitä, että he itse saavat päättää mahdollisimman pitkälle omista asioistaan,tekemisisistään ja tarpeistaan.Me ns.terveet ihmiset, kun tiedämme niin tarkkaan, mitä sairaat ihmiset tarvitsevat. En kuitenkaan itse olisi valmis uhraamaan elämääni jonkun toisen puolesta. Tai miettisin sen hyvin tarkkaan???? Meillä kaikilla, kun on vain yksi elämä.

Terkuin Tarja, joka itse on sekä ottaja että antaja.

en suosittele kokemusta on. olen onnellinen, että sain suhteen päättymään

Onko sairaus todettu virallisella lääkärillä vai onko kyseessä jokin itse diegnosoitu juttu?

Minkälaista hoitoa ystäväsi saa, minkälainen hän on ilman hoitoa ja minkälainen hoidettuna?

Kaikki päätöksethän perustuvat omaan harkintaan. Mikäli vaikutelmasi on se, että ystäväsi ihan oikeassa maailmassa niinkin pitkälle sairas, että
sairaus itsessään on haitaksi taikka ainut tapa päästä pahimpien päivien yli on viedä hänet hoitoon ja tämä hoitokäytäntö haittaa sinua taikka häntä, niin vakavempaa suhdetta ei kannata aloittaa. Sehän on mielenterveyden hoidossa hieman omituista, että potilas on ikäänkuin syntipukin roolissa jota hyväksikäyttäen lääkärit pyrkivät sitten tunkeutumaan sekä potilaan että hänen lähipiirin yksityiselämään jopa riesaksi asti. Tuolloin tulee tietenkin kysymykseen se, että "sairaasta" ystävästä ei välttämättä ole haittaa vaan hoitomenetelmä jossa ulkopuolinen lääkäri on häiritsevästi läsnä, voidaan tämä kokea liiankin suureksi poikeaavuudeksi ja suhteeseen ei kannata alkaa.

Olen sairastanut skitsofreniaa jo noin kuusi vuotta. Lääkkeiden avulla olen täysin normaali, ajoittain on masennusta mutta siihenkin on hoitonsa. Meitä on niin monenlaisia, meitä skitsofreenikkojakin. Minut tekisi hyvin surulliseksi, jos ihmissuhde kariutuisi sairauteni takia, koska en mitenkään voi sitä estää. Sairaillakin on tunteet. Toki ymmärrän, että jos kanssaihmiselläsi on akuutti psykoosi päällä, voi kommunikointi ja yhteiselo olla erittäin vaikeaa. Skitsofreniaan sairastumisella voi olla joku syy, kumppanillasi siis voi olla raskas painolasti muutenkin kannettavana menneisyydestään. Älä ajattele ystävääsi vain skitsofreenikkona vaan mieti, millainen hän kokonaisuutena, ihmisenä on.

Kun äitini sairastui psyykkisesti, olin nuori murrosikäinen ja tietämätön asian vakavuudesta. Siinä iässä on tärkeää kuulua muiden nuorten joukkoon ja hakea paikkaansa ja itseä minkälainen on. Ja arvatkaa tuottiko ongelmia. Olin vihainen äidille, että miksi se on sellainen ja puhuu ja käyttäytyy välillä huonosti. Kohtelin myöskin takaisin todella huonosti, jota häpeän nyt vanhempana todella paljon ja jota en ole itselleni vieläkään kunnolla myöntänyt. Salasin koulussa ja kavereilta asian; vaikka mielessä pyöri todella karmeat ajatukset yritin olla joku olematta kuitenkaan mikään eli näyttelin. En tuonut kotiin kavereita tai jos toin niin pelkäsin kaiken sen häpeän paljastuvan.
Nyt jälkeenpäin vuosia myöhemmin osaan ajatella asioita vähän järkevämmin. Ennen kaikkea toivon etten olisi ollut niin yksin ja olisin jotenkin osannut huutaa ihmisille, että auttakaa! Sukulaisten suhtautuminen oli törkeää eli juosta piiloon kun olisi tarvinnut neuvoa. Enkä kokenut ammattiauttajiltakaan saavan tukea, kun vihasin niitäkin, että eivätkö he osaa mitään tehdä. Enkä osannut pyytää eikä heillä ollut ehkä aikaa. Heidän olisi pitänyt tulla voimakkaammin myös lähiomaisia vastaan. Ja kuinka toivoin, että äiti paranee että nyt menee paremmin ja sitten romahtaa taas. Enää en jaksa toivoa. Olen hyväksynyt sairauden paremmin, mutta vaikeaa se on vieläkin. Nykyään olen yrittänyt luoda edes jonkinlaista suhdetta, joka on ristiriitoja täynnä. Toivon että tämä tarina auttaa joitakin. Tämä on ehkä liian henkilökohtaista kirjoittaa mutta lähetän kuitenkin....

Vai onko suhteen ensihuuma ohi ja parisuhteen solmiminen alkaa kaduttaa? Kaikkein rakentavinta olisi kun tarttuisitte yhdessä riidan aiheeseen. Riita saattaa ratketa tai olla kokonaan ratkeamatta, jolloin kannattaa erota suosiolla. Voihan eturistiriita olla ratkaisevaalaatua ja sovittamaton.

Ettei vain ole niin että pyrit psykologian avulla tuomariksi omaa asiaasi eli leimaat puolisosi hulluksi, olloin sinulla on mielestäsi oikeus "auttaa" häntä ja saada viellä sankarin sädekehä pään päälle.

PS:
Miksi muuten psykologinen selitys lähes jokaiseen ihmistä koskevaan ilmiöön on aina se kaikkein pahansuovin ja patologisin selitys?

Kyllä skitson kanssa voi elää samanlaista elämää kuin terveen ihmisenkin kanssa. Jos lääke-asiat ovat kondiksessa ja oireita ei ole kun syö säännölliseti lääkkeet niin mitään ongelmia mun mielestä ei pitäisi tulla. Itse sairastuin muutama vuosi sitten skitso tyyppiseen häiriöön, jonka johdosta jouduin myös sairaalaan. Lääkkeet ovat kaiken A ja O ja jos ne sopii ihan hyvin niin ongelmia mun mielestä ei varmaan ole ollenkaan. Ihan tavallista kotielämää...Sairauden alussa tietenkin asiat oli toisin mutta kun paraneminen tapahtuu niin olet sama kuin ennenkin eli kuin terveenä ollessasi. Hyvät jatkot..