Hei kaikki!
Minulla on ongelma, ja toivon että pystyisitte antamaan minulle neuvoja. Tilanne on seruaava: minulla on läheinen ystävä joka on taannoin sairastunut vaikeaan masennukseen. Hän on käy hoidossa ja nykyään töissä, mutta on hyvin eristäytynyt muuten. Masennuksen alkuaikoina olimme todella läheisiä hänen kanssaan, keskustelimme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Pystyin todellakin saamaan hänet paremmalle tuulelle, ja niinä hetkinä tuntui että hän unohti masennuksena hetkellisesti. Se oli antoisaa aikaa minulle ystävänä ja tukijana, koska huomasin että sain hyvää aikaan. Olimme hyvin läheisiä.
Mutta kaikki muuttui jonkin aikaa sitten. Yhtäkkiä hänestä tuli etäinen; hän ei enää vastannut puheluihin (vaan lähetti viestin selityksineen miksei voinut vastata), hän ehdotti tapaamisia mutta perui ne tapaamispäivänä, tuntui kun hänen yhteydenpitonsa ja kiinnostuksensa minuun ihmisenä olisi huomattavasti laskenut. Tosin tiedän että hänen elämässä tapahtui käänne pahempaan juuri niinä aikoina... Nyt tilanne on se, että haluaisin edelleen auttaa, olla tukena ja olla läheinen - mutta tuntuu että tulen torjutuksi hyvin usein. Olenko ehkä toiminut väärin? Mietin, että johtuuko tämä siitä että hänellä ei ole kaikki hyvin elämässä juuri nyt (palautuuko ystävyys kun hänen on parempi olla)? Päässäni pyörii miljoona kysymystä.
Mitä tehdä siis? Tuntuu siltä, että hänen negatiivisuutensa ja käytöksensä vaikuttaa minuun. Eli kun hänellä menee huonosti, niin minuakin rupeaa (en ole masentunut) ahdistamaan. Ja toisinpäin. Mutta tuntuu että hän vetää minut alaspäin, mukaansa hiljaisuuteen ja torjantaan. Minua ahdistaa, mietin asiaa paljon, ja olen puun ja kuoren välissä. Ystävänä olen luvannut, etten katoa mihinkään vaikka hän tekisi mitä vaan. Siitä haluan pitää kiinni, mutta se on vaikeaa. Hänen käytöksensä takia henkiset voimavarani kärsivät, ja minun tekisi mieli räyhätä hänelle ja vaatia selityksiä häneltä. Se ei ole hyvä idea, koska silloin hänestä tuntuisi pahalta ja se saattaisi pahentaa asioita. Voiko masentuneelta vaatia muutoksia käyttäytymiseen? "Masennus tekee hänestä kylmän ja etäisen", ajattelen. Se aito ihminen on nyt vaan piilossa kuoren alla. Haluan taistella ja olla hänen tukena. Vaikka viime aikoina on tuntunut siltä että nyt lyön hanskat tiskiin ja jätän hänet oman onnensa varaan. Mitä tehdä?
Kaipaan neuvojanne suuresti! Kiitos vastauksista jo etukäteen!
Minulla on ongelma, ja toivon että pystyisitte antamaan minulle neuvoja. Tilanne on seruaava: minulla on läheinen ystävä joka on taannoin sairastunut vaikeaan masennukseen. Hän on käy hoidossa ja nykyään töissä, mutta on hyvin eristäytynyt muuten. Masennuksen alkuaikoina olimme todella läheisiä hänen kanssaan, keskustelimme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Pystyin todellakin saamaan hänet paremmalle tuulelle, ja niinä hetkinä tuntui että hän unohti masennuksena hetkellisesti. Se oli antoisaa aikaa minulle ystävänä ja tukijana, koska huomasin että sain hyvää aikaan. Olimme hyvin läheisiä.
Mutta kaikki muuttui jonkin aikaa sitten. Yhtäkkiä hänestä tuli etäinen; hän ei enää vastannut puheluihin (vaan lähetti viestin selityksineen miksei voinut vastata), hän ehdotti tapaamisia mutta perui ne tapaamispäivänä, tuntui kun hänen yhteydenpitonsa ja kiinnostuksensa minuun ihmisenä olisi huomattavasti laskenut. Tosin tiedän että hänen elämässä tapahtui käänne pahempaan juuri niinä aikoina... Nyt tilanne on se, että haluaisin edelleen auttaa, olla tukena ja olla läheinen - mutta tuntuu että tulen torjutuksi hyvin usein. Olenko ehkä toiminut väärin? Mietin, että johtuuko tämä siitä että hänellä ei ole kaikki hyvin elämässä juuri nyt (palautuuko ystävyys kun hänen on parempi olla)? Päässäni pyörii miljoona kysymystä.
Mitä tehdä siis? Tuntuu siltä, että hänen negatiivisuutensa ja käytöksensä vaikuttaa minuun. Eli kun hänellä menee huonosti, niin minuakin rupeaa (en ole masentunut) ahdistamaan. Ja toisinpäin. Mutta tuntuu että hän vetää minut alaspäin, mukaansa hiljaisuuteen ja torjantaan. Minua ahdistaa, mietin asiaa paljon, ja olen puun ja kuoren välissä. Ystävänä olen luvannut, etten katoa mihinkään vaikka hän tekisi mitä vaan. Siitä haluan pitää kiinni, mutta se on vaikeaa. Hänen käytöksensä takia henkiset voimavarani kärsivät, ja minun tekisi mieli räyhätä hänelle ja vaatia selityksiä häneltä. Se ei ole hyvä idea, koska silloin hänestä tuntuisi pahalta ja se saattaisi pahentaa asioita. Voiko masentuneelta vaatia muutoksia käyttäytymiseen? "Masennus tekee hänestä kylmän ja etäisen", ajattelen. Se aito ihminen on nyt vaan piilossa kuoren alla. Haluan taistella ja olla hänen tukena. Vaikka viime aikoina on tuntunut siltä että nyt lyön hanskat tiskiin ja jätän hänet oman onnensa varaan. Mitä tehdä?
Kaipaan neuvojanne suuresti! Kiitos vastauksista jo etukäteen!
Vastaukset 15
Vanhimmat
se voisi olla luontevaa. Tahtooko hän olla salaperäinen, vai onko hän todella uupunut. Saat selville, kun annat etäisyyttä.
Kaikkia ihmisiä ei tarvitse pönkittää. Sano hänelle, ota tatsia, kun se tuntuu oikealta.
olen itse masentunut ja minulla oli tuo sama vaihe ettei jaksanut/pystynyt näkemään parastakaan kaveria, kun oli niin huono olla. tämän vaiheen takia pari hyvää ystävää jätti minut, nykyään moikataan kun tavataan ja se on ikävää.
olen nyt paremmassa kunnossa ja jutellut asiasta ystävieni kanssa, toiset ei vaan ymmärtänyt asiaa ja etääntyi, onneksi paras kaverini jäi, siitä olen todella onnellinen. joten koita jaksaa odottaa ystävääsi ja kerro se vaikka hänelle, se on paras apu jonka voit antaa. voimia sinulle!
pakko ruveta koko aika uhrin osaan.hoida itseäsi.
Kiitos, täällä on tullut hyviä neuvoja! Nyt suunnittelen seuraavaa:
- Tavoite on pysyä läsnä ja olla tukena, aktiivisesti kun hän niin haluaa ja muuten etäältä. Ei ole hyvä painostaa kun hänellä on erakkovaihe. Se loppunee?!
- En anna hänen käytöksensä vaikuttaa mielialaani. Tämä tulee olemaan vaikein osuus, sillä tällä hetkellä ajattelen häntä ja tilannetta hyvin usein.
- Yritän pitää yhteyttä hänen valitsemallaan tavalla. Jos hän ei vastaa puhelimeen, niin ehkä tekstiviestit, sähköpostit tai Facebook toimisivat?
- En ota kylmyyttä ja etäisyyttä henkilökohtaisesti. Uskon, ettei se johdu minusta (vaikka se on todellinen haaste juuri nyt). Pyrin myös siihen, etten enää ajattele sitä, että teinköhän jotain väärin kun hän yhtäkkiä muuttui. Se kuluttaa minua paljon, miksi miksi miksi-kysymyksien esittäminen omassa päässä.
- Yritän olla vahva hänen edessään. En saa näyttää odotuksen ja pettymyksen tunteita hänen edessään. Minun on oltava esimerkillinen, tukeva ja läsnä vaikka omassa päässä tuntuisi että haluaisin olla tiuskiva, tiukka ja "kostava". Tämä vaatii sen, että minun on otettava etäisyyttä häneen kun hänellä on erakkokausi, ja otettava läheisyyttä häneen kun hänellä on hyvä kausi.
- Minun pitää hyväksyä hänet ja ymmärtää että yllä mainittu käytös kuuluu masentuneisuuteen ja sen toipumisprosessiin. Pitää myös hyväksyä tosiasiat, eli en voi paljon omalla toiminnallani vaikuttaa hänen käytökseensä, paranemisen nopeuteen, tai hänen tunteisiin minuun ystävänä.
Tilanne on vaikea. Älä ota sitä itseesi.
Ymmärrän tunteesi. Olet luvannut auttaa, mutta koet tilanteen jokseenkin ylivoimaiseksi.
Älä anna ystäväsi eristäytyä. Mikäli hän peruu tapaamisen, niin tuppaudu kylään. Voit aina selitellä, että haluat kertoa hänelle jotain kasvotusten.
Älä heitä "hanskoja tiskiin"; kyseessä on tietyt käyttäytymismallit, jotka aktivoituvat kun ihminen tunteen itsensä arvottomaksi. Ei kannata välittää selityksistä, ja mitä enemmän kestät kaikenlaisia hyökkäyksiä jne, sitä parempi.
Tuppaudu seuraan. Sitten vaan keksitä hyviä selityksiä. Toisin sanoen, älä anna ystäväsi eristäytyä. Vaikka mikä tulisi. Älä anna hänen ajaa sinua luotaan, taistele. Come what may, pysy hänen rinnallaan - yritä olla tuomitsematta. (se ei johda mihinkään.) Toivottavasti ystäväsi saa apua.
Kiitos, toi oli oikein asiallinen vastaus! Eristäytyminen on luultavasti tahaton teko häneltä, mutta hänen mieleensä toimii niin tällä hetkellä. Minua vielä arvelluttaa, että uskallanko tuppautua kylään - voihan se olla että hän suuttuu minulle. Toisaalta, en voi vastausta tietää koska tällaisiin tilanteisiin ei ole käsikirjaa olemassa.
Nwofrl, oletko itse joskus ollut vastaavassa tilanteessa?
Minun mieheni on sairastanut jo 6vuotta masennuksesta, mikään ei kiinnosta eikä huvita istuu hiljaa itsekseen tai nukkuu. Mikään mitä ehdottaa että tehtäisiin niin hän ei jaksa eikä häntä huvita. Rupeaa minullakin olemaan pinna kireällä ja tekis mieli lyödä hanskat tiskiin! Pelottaa vaan miten hänen sitten käy jos niin teen. TOIVOTONTA EN JAKSA ENÄÄN!
KOETA KESTÄÄ JOSPA SE AURINKO PAISTAA VIELÄ TEILLEKIN ! TOIVON SYDÄMESTÄNI NIIN.
... tai olisi ainakin mukava jutella samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa. Jos joku on kiinnostunut juttelemaan, niin kannattaa jättää viestin tähän viestiketjuun jotta voisin antaa sähköpostiosoitteeni.
sekä sairastuneille, että heidän läheisilleen.
Suosittelen oikeasti kaikille mt-potilaille ja heidän läheisilleen pyrkivän etsimään itselleen vertaistukea.
MT-sairauksia kun ei voida hoitaa kuteen esim. luunmurtumia niin kaikki oppi on hyvästä vaikka kaikki hyväkään oppi ei tehoa kaikkiin.
Itsekkään en tiedä mitä tehdä. Hyvä ystäväni on jo toista vuotta sairastanu masennusta. Hän pitää blogia jossa kertoo kuulumisiaan.
www.masennustavastaan.vuodatus.net
Kovin samalta ne tarinat tuntuu joka puolella olevan :(
Mitä läheisempi ihminen, sitä enemmän se sattuu omaiseen. Itselläni on erittäin hyvä ystävä sairastunut, ja se on välillä melko haasteellista saada hänet innostumaan asioista. Hänen masennuksensa on tosin vaan jatkunut 4 kk, joten jatkosta en voi tietää. Toivottavasti hän toipuisi siitä pian, mutta jos niin ei mene niin olen valmistautunut että siihen menee aikaa. Samalla mietin (mitä ei saisi miettiä, ainakaan minun mielestäni) että pitäisikö minun osa-aikaisesti vetäytyä vai ei? Olen saanut neuvoja ettei kannata jättää masentunutta ystävää oman onnensa varaan, mutta joskus tuntuu siltä että minun on otettava etäisyyttä jotta jaksaisin paremmin olla hänen seurassaan. Muuten joudun imaistuksi mukaan apaattisuuteen ja eristäytyneisyyteen, ja huomaan että minusta tulee siinä vaiheessa alakuloinen ja ärtynyt itsekin. Lähinnä minua hermostuttaa hänen tunnekylmyytensä kun on erakkokausi päällä, ja yritän kaikin voimin saada hänestä edes jonkinnäköistä reaktiota merkiksi siitä, että ystävyytemme todellakin merkitsee hänelle jotain. Vaikka luulen, että se merkitsee vaikkei hän aina sitä pysty näyttämäänkään.
Kun ihminen masentuu, hänen koko elämänkuvansa muuttuu täysin. Se oma persoona katoaa, käytös muuttuu ja väistämättä läheiset kärsivät. Masentuneelle on apua tarjolla, ohjeita ja neuvoja..juttuja lehtien palsoilla, mitä on masennus jne..
Olen väliin täysin neuvoton miten toimia masentuneen ystävän suhteen ja varmaan meitä on monia. Olis hyvä jos siitä puhuttaisiin enemmän..kuinka suht. ja tuen masentunutta?? Koska se on erittäin tärkeää masentuneen kannalta kuinka häneen suhtaudutaan. Niin tutulta kuulosti..tuo tunnekylmyys..kuin ystävyytemme ei merkitsisi mitään jne. Se on vaikeinta...uskoa joka hetki ystävyyteen ja siihen että olen tärkeä masentuneelle vaikkei sitä mistään huomaa. Tavallaan pitää ohittaa kaikki negatiiviset tunteet mitä masentunut ystävä aiheuttaa ja pitää päällimmäisenä mielessä että hän tarvii nyt kaiken tuen ja ymmärryksen. Kun ei väliin tiedä....??..laitanko viestin,soitanko..ei kumminkaan vastaa, kerronko miten välitän..voipi sekin pian ahistaa, olis iloista kerrottavaa...jos sekin vain lisää apattisuutta, omiakin pettymyksiä..en voi nyt ystävääni kuormittaa niillä. Eli vaikeaa on!
Mä kuvittelisin ainakin että masentuneen olis tärkeää saada jutella ja keventää sisintään.... Onko se sitten hyvä vai huono...jos sitä aivankuin joutuu kaivelemaan et saa jotain ulos masentuneen sisimmästä?? kysymyksiä kysymysten perään! Sen tiedän ettei yksin saa jättää masentunutta...vaik kuinka se "erakkovaihe" on päällä ja olo itellä ettei mua tarvita. Sitä haluais auttaa ja olla tukena mutta aina ei tiedä miten olis hyvä ja oikein?!?
Ihanaa, että jollakin masentuneella ihmisellä on kaltaisesi kultainen ihminen ystävänä! Olet ainutlaatuisen hieno ihminen ja ystävä. Olen liikuttunut ja kirjoitan tätä kyynelet silmissä.
Luetkohan enää tätä viestiketjua? Haluaisin kertoa silti omasta kokemuksestani itse masennuksen sairastaneena ja sitä kokemusta vasten peilaten, mitä oletan ystävästi toivovan.
Olen itse sairastanut pitkän ja vaikean masennuksen, mutta minulla ei ollut noin hyvää ystävää, joka sen olisi jaksanut. Jäin ihan yksin. Ilmeisesti ystävyytemme ei ollutkaan ihan aitoa ja syvää, tyyliin "mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän...". Ei ollut oikeita ystäviä. He eivät tukeneet vaan muuttuivat kiukkuisen vaativiksi ja nyt masennuksesta toivuttuani, eivät myöskään enää kelpuuta minua joukkoonsa. Olen jotenkin pettänyt heidän odotuksensa.
Mitä jos menisit hänen luokseen ja menisitte vaikka kävelylle tai uimaan? Ei kannata odottaa selityksiä masennukseen; vaikeasti masentuneena ei voi selittää. Se olisi sama, kuin vaatisit halvaantunutta osallistumaan maratooniin.
Olisin kaivannut, että joku olisi ollut läsnä. Ilman selityksiä ja vaatimuksia, ilman paineita puoleen tai toiseen.
Itse en ole koskaan vaatinut sen kummempaa tukea keneltäkään. Läsnäolo olisi riittänyt. Tunne siitä, että kelpaa toiselle myös rikkinäisenä. Kyllä hänellä tunteet on, mutta hän ei saa niihin kosketusta. Itse olisin kaivannut sellaista rauhallista läsnäoloa, jossa olisin voinut luottaa, ettei minua jätetä masennuksen vuoksi. Olisin toivonut, että yhteys olisi voinut säilyä siihen asti, kunnes toivun. Kyllä toipumisenkin aika tulee.
Suosittelen suhtautumaan asiaan rauhallisesti, ota silloin tällöin yhteyttä oman jaksamisesi mukaan. Vaali myös muita ihmissuhteita.
Mistä en olisi pitänyt:
- en olisin tykännyt että tilannettani kauhistellaan ja voivotellaan, varsinkaan selkäni takana.
-masennuksesta syyllistäminen ahdisti aivan kauheasti ja pahensi oloani sekä hidasti toipumista
- masentunut on aika hidas kaikessa, hoputtaminen ja vaatiminen piristymään tuntui pahalta
- käytin jonkin aikaa mielialalääkkeitä, jonka vuoksi silloinen poikaystäväni alkoi nimitellä minua narkkariksi. Hän myös yritti "auttaa minua ryhdistäytymään" moittimalla laiskaksi ja avuttomaksi ämmäksi, joka luulee olevansa jotenkin etuoikeutettu sairastamaan masennusta. Se tuntui lamaannuttavan kauhealta, sellaista en suosittele.
Tärkeintä olisi ollut tieto ja varmuus, että saan tulla "takaisin" ystävyyteen toivuttuani. Olisin toivonut, että masennus ei olisi vähentänyt minun arvoani läheisteni silmissä ihmisenä.
Omat ihmissuhteeni olivat ilmeisesti perustuneet pitkälti siihen, että minä olen se voimakas ja järkkymätön kallio. Auttelin ja kuuntelin muita. Muutos oli sitten suuri, kun tukipilari olikin yhtäkkiä raunioina.
Tsemppiä sinulle! Ole ystävä myös itsellesi, pidä huolta jaksamisestasi.
Anna aikaa ystävällesi. Hän tulee aikanaan takaisin sieltä syövereistä, usko pois.
Hienoa, että olet noin huolehtivainen - olet arvokas aarre ystävällesi.
lääkettä.Oletettavasti masennuslääkettä eli ssri-sellaista.