Olen 18v. ja mulla epäillään kaksisuuntasta tai sitten jonkinlaista persoonallisuushäiriötä tai loppuunpalamista (burn-out 18v., jotenki voi vaan nauraa)
ihanaa olla nuori kun kaikki epäilee narkkariks vain ja sääliä kerjääväks paskaks.
muita jotka on samas vaihees?
ihanaa olla nuori kun kaikki epäilee narkkariks vain ja sääliä kerjääväks paskaks.
muita jotka on samas vaihees?
Vastaukset 4
Vanhimmat
psykologit ja lääkäri epäilevät että miulla on kaksisuuntainen, mutta ku kesäaikaan ei ainakaan meilläpäin psykiatrin vastaanotolle ole mahdollista päästä, niin tilannetta joudutaan valvomaan terveyskeskuksen kautta ja kunnon diagnoosia ei pysty antamaan ennen syksyä, jos silloinkaan!
mutta kuiteskin, viimeisimmän pahemman manian aikana sotkin välini, silloiseen poikaystävääni ja koko perheeseeni. vielä kuitenkin kotona asun ja on tosi vaikeaa välillä, sekavassa ja kiihtyneessä masennustilassa kuunnella siskojen ja vanhempien kommentteja siitä, että olen itsekeskeinen teini kiukuttelia, joka hakee huomiota, huoraa ja käyttää huumeita
elämä ehkä omalla kohdalla helpottuisi, jos kertoisin tilastani perheelleni, mutta huonojen välien takia, ei ole tullut vielä puhuttua asiasta, täytyy vaan jaksaa näin:)
minua itseäni auttoi kovasti se kun lopultakin kykenin puhumaan sairaudestani myös ympärilläni oleville ihmisille. Se että he lopultakin saivat "diaknoosin" siitä että mikä on vialla...auttoi suuresti. Luulenpa että sinunkin tilannettasi auttaisi se että puhuisit siitä vanhempiesi kanssa...se auttaa. Sanon näin kokemuksella sillä, oma poikani sairastaa laillani bipoa. Olemma poikani lailla yhtä, mitä tähän sairauteen tulee...se auttaa asenoitumisessa toistemme tilanteeseen. Sairastammehan molemmat bipoa.
Mie sain diagnoosin kesäkuun 10., bipolaari, tyyppi 1. Psykiatrin käynneillä ollaan käyty läpi mun historiaa, ja nyt kun sen tietää niin on ihan ilmiselvää että mulla on ollu bipolaari jo yli 10 vuotta. Masennusjaksoja, maniaa ja hypomaniaa vaihtelevasti, alkoholiongelmaa, huumeita, naisseikkailuita. TUntui todella helpottavalta saada diagnoosi! Ja uudet lääkkeet, söin työterveyslääkärin määräämää Cipralexia, joka aiheutti melkoisen kovaa hypomaniaa. Nyt olo vähän parempi, selkeästi kuitenkin huomaa ettei lääkkeet toimi viellä täydellä teholla, hoitopitoisuutta haetaan. Syön nyt siis Ketipinoria. Henkisesti ollut hieman raskasta sopeutua, ei voi enään palata taksinrattiin jos nykyiset työt loppuvat, ei voi tehdä yövuoroa. Ja muutenkin ajatus siitä että joutuu loppuelämänsä syömään lääkkeitä on jotenkin ahdistava, vaikka olo onkin itsessään helpottunut...
Itse olen 19 ja sain diagnoosiksi tyypin 2 bipolaarisen mielialahäiriön ja vaativan persoonallisuushäiriön tuossa kuukausi sitten. Siihen sitten vaadittiinkin kuuden viikon oleskelu avo-osastolla Muurolassa, kun viimeisin masennuskausi alkoi uhkaamaan liikaa fyysistä terveyttä (syöminen jäi kun lamaannuin niin pahasti etten saanut MITÄÄN aikaiseksi.)
Tuo burn-out on tuttu ilmiö, tuli meinaan tutuksi 16-vuotiaana keväällä kun valoisuus lisääntyi kaamoksen jälkeen ja lääkäri käski lopettaa koneella istumisen kahdeksalta, kun kävin kertomassa etten saa nukutuksi kuin muutaman hassun tunnin yössä.
Ja toi narkkarijuttu... Siitä oon jo päässyt eroon, mutta siitä huolimatta että tiedän lekurin tuntevan tapaukseni ja tietävän etten ole vain laiska paska tuntuu surkealta hakea lisää sairaslomaa kun en edelleenkään ole työ- tai koulukykyinen kun pienikin stressimäärä voisi syöstä minut joko hypomaniaan tai masennukseen kun ensimmäistä kertaa vuosiin olen tasapainossa. Ja raskauden takia kun ei haluaisi aloittaa mitään lääkitystäkään, niin on aika veitsenterällä tasapainoilua... Sitten nöyränä suurinpiirtein hattu kourassa käydä pyytämässä lekurilta saikkua -.-'
Mut hei! Luin just viestis tarkemmin, enkä voi sanoa kuin että oon itse tainnut saada jättipotin kun on leimana otsassa noi kaikki, mitä sulla on vaihtoehtoina :D
(Saa sitä huumoria jostain repiä.)