Haluankin olla

yksin... kirjoitti:

Olenhan ollut sitä jo lapsesta asti, kivahan minua oli muiden kiusata koulussa, kun olin erilainen. Kivahan minun on olla yksin, olenhan minä sen ansainnutkin. Yhteiskuntahan rankaisee aina tavallisesta kaavasta poikkeavia yksilöitä tavalla tai toisella. Pitäisi muuttua joksikin muuksi, kuin mitä on, sitäkin on kokeiltu, mutta sitten saa kuulla olevasna teeskentelijä tai epä-aito. Helppoa tämä elämä tuskin on kenellekkään ja kaikista vähiten juuri minulle. En jaksa enää haaveilla mistään, elän vain päivän kerrallaan ja koetan selvitä. Onhan minulla sentään työ ja hyviä ystäviä. Elämänkumppania minä tuskin koskaan löydän, en jaksa enää laittaa itseäni alttiiksi epäonnistumiselle. Pinnallisia ihmisiä riittää joka puolella. Yksin on kiva olla, kun elämä on leikannut unelmiltani siivet poikki. Olisi kiva tietää, mikä merkitys tällä kärsimyksellä oikein on? Jalostuuko minusta kenties parempi ihminen tämän kaiken jälkeen? Mitä hyötyä tästä kärsimisestä oikein on? Elämässä ei saa koskaan toista tilaisuutta, joko jokin asia onnistuu tai sitten ei. Kukaan ei koskaan pyydä anteeksi, eikä anna toista tilaisuutta. Tavallaan elämä on epäreilua, joku onnistuu kerrasta, joku ei koskaan. Iän myöstä ihmisestä tulee viisaampi tai sitten ei. Aivan samanlaiselta tuska tuntuu nyt yli 40-vuotiaana, kuin mitä se tuntui 16-vuotiaanakin.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä