Puhutaampa muutama sana mielenterveydenhoidossa käytetyistä lääkkeistä.
Haluaisin ensinnäkin saada faktatietoa siitä, että miten lääkäri valitsee potilalle syötetyn lääkkeen? Miten oire voidaan diegnosoida oikeaksi ja mikä on riittävä peruste alkaa lääkitsemään potilasta? Miten lääkäri voi konkreettisesti todeta lääkkeen toimivuuden ja säilyykö ruumillisen koskemattomuuden raja pakkolääkityksessä?
Käsittääkseni lääkkeet eivät voi parantaa mitään, koska sairauksien olemassaoloakaan ei ole koskaan pystytty osoittamaan oikeiksi. Mikäli lääkärillä ei ole mitään sellaista todistetta sairauden olomassaolosta joita voisi nähdä, kuulla, haistaa, maistaa taikka mitata, niin silloinhan sairaudet ovat yhtä totta kuin joulupukin lentävät porot. Kuka tahansa voi esittää joulupukkia, mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt porojen lentävän. Kyseessä on siis satuhahmo.
Käsittääkseni suureltaosin lääkkeiden teho on niinkin vähäpätöinen, että potilas tuskin koskaan tulisi huomaamaan lumelääkkeen ja oikean eroa. Mikäli potilas nyt oikeaa lääkettä kuitekin syö, eikä koe maatamulistavaa tervehtymistä ja kokeekin lääkkeidensyönnin tarpeettomaksi, niin eikös perusteet lääkitykselle ole jo alunperinkin olleet vääriä?
On olemassa myös vahvoja lääkkeitä ja haluaisinkin kyseinalaistaa perusteet joilla vahvoja lääkkeitä määrätään. Sehän on aivan varmaa, että jos potilaalla alkaa sivuoireina esiintymään kuolanvalumista, pakkoliikkeitä taikka suun kuivumista, niin sivuoire on selkeästi havaittavissa. Ihmettelenkin, että mitä ihmisen pitäisi konkreettisesti tehdä jotta moisen lääkityksen saisi, miten lääkäri todistaa väitteensä oireista vilpittömästi olemassaolevaksi. Onko kohtuullista syöttää lääkettä jonka sivuvaikutus on suurempi kuin väitetyn sairauden oireet?
Puhutaan hoitomenetelmistä.
Ensikontakti mielenterveyden hoitoon on joillekkin ihmisille puhtaasti se, että viedään lujaa ja matalalla poliisisaattueessa tarkkailuun. Tilanne on voinut kehkeytyä jonkin lähimmäisen vaatimuksesta.
Ihmettelenkin, että miksi lääkärit eivät osaa taikka halua ottaa henkilöön yhteyttä ennen kuin käyttävät pakko ja voimakeinoja. Olisihan se kovasti helpompaa, että soittaisivat, jättäisivät vastaajaan viestin, lähettäisivät kirjeen, sähköpostin taikka faxin. Lääkäri voi todeta ettei saa kiinni, mutta mikäli kännykkään ei ole tullut yhtään vieraasta numerosta soitettua puhelua taikka vastaajassa ei ole viestiä. Postissa ei ole tullut kirjettä ja ensimmäinen kontakti tulee poliisilta, niin eihän yhetydenottoyritystä ole ollut olemassakaan. Onhan se kummaa, että lehtimyyjä tietää puhelinnumerosi, mutta poliisi taikka lääkäri ei sitä tekemälläkään saa selvitettyä. Vaikuttanee siis kovasti siltä, että koko asian perusta onkin siinä ettei asianosaista haluta edes varoittaa koko jutusta ja hoitokoneistolla säilyisi yllätyksen etu.
Toinen merkittävä seikka on, että jos potilas on oikeasti sairas, niin eikös hän tuntisi oloaan hunoksi taikka oirehtisi niinkin paljon, että jopa ne ihmiset jotka eivät ole jäävejä voisi tunnistaa oireet potilaan puolesta. Poliisin yllätyshyökkäyksessä onkin aina epävarmaa, että tavoitetaanko potilas, jos tavoitetaan, niin oirehtiiko hän niinkin paljon, että on perusteltua riistää vapaus?
Sitten kun lähdemme käytännön hoitoon, niin miten te kuvittelette, että vapaudenriisto taikka laitoselämällä olisi parantavaa vaikutusta ihmiseen joka alunalkaen koko hoidon ajan on vastustanut tapojensa vastaista kohtelua? Laitoslääkityksessä voidaan tietenkin pakottaa potilas lääkkeisiin, mutta niinpitkään kun lääkkeillä ei ole vaikutusta taikka vaikutus on vähäinen jopa kestoajaltaan, niin eihän sillä ole mitään merkitystä että lääkitäänkö potilasta pakolla joitakin viikkoja taikka ei, kun lääkityksen aikana ei olla parannettu mitään sairautta ja kotiutuessaan potilas voi joka tapauksessa tehdä itse sen päätöksen, että jatkaako lääkitystä vai ei. Lääkkeen teho lakkaa, mitään sairautta taikka oiretta ei olla parannettu eikä potilas ei koe hoitoa mielekkääksi. Oliko hoito vaivan ja rahan arvoinen?
Tavanomaisessa terapiassa potilasta jututetaan ja kun ei kerta mitään yhteistä jutunaihetta ole niin lääkäri alkaa kyselemään ja tunkeutumaan henkilön ykstyiselämään. Tämä terapia vaikuttaneekin köyhänmiehen puhelinseksiltä jossa lääkäri vedättää puhelintytön tavoin potilastaan aiheesta toiseen ja aina vain yskityiskohtaisemmin. Minähän saan vaikkapa chattipalstalta mielekkäämpää vedätystä, että miksi siis mennä terapiaan?
Puhutaaampa alkoholista.
Enemmän kuin usein ihmiset haluavat yhdistää mielenterveyden ja alkoholinkäytön. Viimeinen uutinen oli joitain päiviä sitten, että mielenterveysalalla ei haluta enää hoitaa alkoholsoituneita, koska alkoholi voi olla oireita aiheuttava tekijä taikka potilaan itselääkitsemistä sumean mielen kirkastajana.
Jälleen törmäämme mielenterveyden alan ammattilaisen sairaanloiseen väitökseen joka perustuu mitä nähtävemmin jälleen kerran satuihin. Missä ovat konreettiset todisteet?
Lääkärihän voi tiedustella hoidossa potilaan alkoholinkäyttöä ja tehdä omat johtopäätöksensä ja epäilynsä, mutta pakkohoidossakin potilaita otetaan verikoe ja sehän kyllä näkyisi näytteessä
mikäli olisi lähiaikoina rajusti ryypiskellyt. Sama asia pätee huumeisiin. Eikö se ole melkoisen turhaa kysellä alkoholi ja huumehistoriaa jos kerta on verikokeen ottanut? Mikäli näytteessä ei ole merkkejä kummastakaan ( potilas tietää ettei ole käyttänyt) ja asiaa kuitenkin tiedustellaan jälkikäteen, niin eikös lääkärin toiminta ole jälleen hieman vinksahtanutta.
Tässäkohtaa joudun karmaisevan lopputuloksen eteen. Lääkäri on esittänyt toistakymmentä väitettä potilaasta, ainuttakaan väitettä hän ei pysty todistamaan oikeaksi. Lääkäri kyselee asioita joihinka hänellä olisi faktatieto käytettävissään verikokeen tuloksilla. Lääkäri on tehnyt näillä tiedoilla vapaudenriistopäätöksen ja loukannut ruumillista koskemattomuutta. Lääkäri on omalla toiminnallaan tehnyt potilaan olosta hankalemman kuin mitä se olisi ollut ilman hoitoa. Onko tämä oikein?
Haluaisin ensinnäkin saada faktatietoa siitä, että miten lääkäri valitsee potilalle syötetyn lääkkeen? Miten oire voidaan diegnosoida oikeaksi ja mikä on riittävä peruste alkaa lääkitsemään potilasta? Miten lääkäri voi konkreettisesti todeta lääkkeen toimivuuden ja säilyykö ruumillisen koskemattomuuden raja pakkolääkityksessä?
Käsittääkseni lääkkeet eivät voi parantaa mitään, koska sairauksien olemassaoloakaan ei ole koskaan pystytty osoittamaan oikeiksi. Mikäli lääkärillä ei ole mitään sellaista todistetta sairauden olomassaolosta joita voisi nähdä, kuulla, haistaa, maistaa taikka mitata, niin silloinhan sairaudet ovat yhtä totta kuin joulupukin lentävät porot. Kuka tahansa voi esittää joulupukkia, mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt porojen lentävän. Kyseessä on siis satuhahmo.
Käsittääkseni suureltaosin lääkkeiden teho on niinkin vähäpätöinen, että potilas tuskin koskaan tulisi huomaamaan lumelääkkeen ja oikean eroa. Mikäli potilas nyt oikeaa lääkettä kuitekin syö, eikä koe maatamulistavaa tervehtymistä ja kokeekin lääkkeidensyönnin tarpeettomaksi, niin eikös perusteet lääkitykselle ole jo alunperinkin olleet vääriä?
On olemassa myös vahvoja lääkkeitä ja haluaisinkin kyseinalaistaa perusteet joilla vahvoja lääkkeitä määrätään. Sehän on aivan varmaa, että jos potilaalla alkaa sivuoireina esiintymään kuolanvalumista, pakkoliikkeitä taikka suun kuivumista, niin sivuoire on selkeästi havaittavissa. Ihmettelenkin, että mitä ihmisen pitäisi konkreettisesti tehdä jotta moisen lääkityksen saisi, miten lääkäri todistaa väitteensä oireista vilpittömästi olemassaolevaksi. Onko kohtuullista syöttää lääkettä jonka sivuvaikutus on suurempi kuin väitetyn sairauden oireet?
Puhutaan hoitomenetelmistä.
Ensikontakti mielenterveyden hoitoon on joillekkin ihmisille puhtaasti se, että viedään lujaa ja matalalla poliisisaattueessa tarkkailuun. Tilanne on voinut kehkeytyä jonkin lähimmäisen vaatimuksesta.
Ihmettelenkin, että miksi lääkärit eivät osaa taikka halua ottaa henkilöön yhteyttä ennen kuin käyttävät pakko ja voimakeinoja. Olisihan se kovasti helpompaa, että soittaisivat, jättäisivät vastaajaan viestin, lähettäisivät kirjeen, sähköpostin taikka faxin. Lääkäri voi todeta ettei saa kiinni, mutta mikäli kännykkään ei ole tullut yhtään vieraasta numerosta soitettua puhelua taikka vastaajassa ei ole viestiä. Postissa ei ole tullut kirjettä ja ensimmäinen kontakti tulee poliisilta, niin eihän yhetydenottoyritystä ole ollut olemassakaan. Onhan se kummaa, että lehtimyyjä tietää puhelinnumerosi, mutta poliisi taikka lääkäri ei sitä tekemälläkään saa selvitettyä. Vaikuttanee siis kovasti siltä, että koko asian perusta onkin siinä ettei asianosaista haluta edes varoittaa koko jutusta ja hoitokoneistolla säilyisi yllätyksen etu.
Toinen merkittävä seikka on, että jos potilas on oikeasti sairas, niin eikös hän tuntisi oloaan hunoksi taikka oirehtisi niinkin paljon, että jopa ne ihmiset jotka eivät ole jäävejä voisi tunnistaa oireet potilaan puolesta. Poliisin yllätyshyökkäyksessä onkin aina epävarmaa, että tavoitetaanko potilas, jos tavoitetaan, niin oirehtiiko hän niinkin paljon, että on perusteltua riistää vapaus?
Sitten kun lähdemme käytännön hoitoon, niin miten te kuvittelette, että vapaudenriisto taikka laitoselämällä olisi parantavaa vaikutusta ihmiseen joka alunalkaen koko hoidon ajan on vastustanut tapojensa vastaista kohtelua? Laitoslääkityksessä voidaan tietenkin pakottaa potilas lääkkeisiin, mutta niinpitkään kun lääkkeillä ei ole vaikutusta taikka vaikutus on vähäinen jopa kestoajaltaan, niin eihän sillä ole mitään merkitystä että lääkitäänkö potilasta pakolla joitakin viikkoja taikka ei, kun lääkityksen aikana ei olla parannettu mitään sairautta ja kotiutuessaan potilas voi joka tapauksessa tehdä itse sen päätöksen, että jatkaako lääkitystä vai ei. Lääkkeen teho lakkaa, mitään sairautta taikka oiretta ei olla parannettu eikä potilas ei koe hoitoa mielekkääksi. Oliko hoito vaivan ja rahan arvoinen?
Tavanomaisessa terapiassa potilasta jututetaan ja kun ei kerta mitään yhteistä jutunaihetta ole niin lääkäri alkaa kyselemään ja tunkeutumaan henkilön ykstyiselämään. Tämä terapia vaikuttaneekin köyhänmiehen puhelinseksiltä jossa lääkäri vedättää puhelintytön tavoin potilastaan aiheesta toiseen ja aina vain yskityiskohtaisemmin. Minähän saan vaikkapa chattipalstalta mielekkäämpää vedätystä, että miksi siis mennä terapiaan?
Puhutaaampa alkoholista.
Enemmän kuin usein ihmiset haluavat yhdistää mielenterveyden ja alkoholinkäytön. Viimeinen uutinen oli joitain päiviä sitten, että mielenterveysalalla ei haluta enää hoitaa alkoholsoituneita, koska alkoholi voi olla oireita aiheuttava tekijä taikka potilaan itselääkitsemistä sumean mielen kirkastajana.
Jälleen törmäämme mielenterveyden alan ammattilaisen sairaanloiseen väitökseen joka perustuu mitä nähtävemmin jälleen kerran satuihin. Missä ovat konreettiset todisteet?
Lääkärihän voi tiedustella hoidossa potilaan alkoholinkäyttöä ja tehdä omat johtopäätöksensä ja epäilynsä, mutta pakkohoidossakin potilaita otetaan verikoe ja sehän kyllä näkyisi näytteessä
mikäli olisi lähiaikoina rajusti ryypiskellyt. Sama asia pätee huumeisiin. Eikö se ole melkoisen turhaa kysellä alkoholi ja huumehistoriaa jos kerta on verikokeen ottanut? Mikäli näytteessä ei ole merkkejä kummastakaan ( potilas tietää ettei ole käyttänyt) ja asiaa kuitenkin tiedustellaan jälkikäteen, niin eikös lääkärin toiminta ole jälleen hieman vinksahtanutta.
Tässäkohtaa joudun karmaisevan lopputuloksen eteen. Lääkäri on esittänyt toistakymmentä väitettä potilaasta, ainuttakaan väitettä hän ei pysty todistamaan oikeaksi. Lääkäri kyselee asioita joihinka hänellä olisi faktatieto käytettävissään verikokeen tuloksilla. Lääkäri on tehnyt näillä tiedoilla vapaudenriistopäätöksen ja loukannut ruumillista koskemattomuutta. Lääkäri on omalla toiminnallaan tehnyt potilaan olosta hankalemman kuin mitä se olisi ollut ilman hoitoa. Onko tämä oikein?
Vastaukset 4
Vanhimmat
luuleks et tuon joku vaivautuu lukemaan.... opettele tiivistämään pointtisi.
Mielenterveyden hoitajat ovat sairaita, hoitomenetelmät vääriä sekä ihmisoikeuksien vastaista.
Salaliitossa potilaita kohden. Oikeasti halonen on planeetalta xcvf12
En niinkään salaliittoteoriaan perusta vaan siihen, että ihminen jolla on tarve loukata toisen koskemattomuutta ja vapautta, vaatien samalla itselleen ansiotuloja, voidaan verrastaa väkivaltarikolliseen joka ei pärjää omassa elämässä henkisesti taikka rahallisesti muutoin kuin toista ihmistä voimakeinoja käyttäen alistamalla.
Laintekijä on osasyyllinen antaessaan tämän mahdollisuuden. Voihan laintekijä olla myös sairas.