En juurikaan tiennyt lesboudesta mitään, en edes halunnut, kunnes se tuotiin eteeni.
Lapsi, jonka olin kasvattanut niinkuin olen osannut sen taidoillani tehdä, ilmoitti olevansa bi-seksuaali. Hän ei pyytänyt hyväksyntääni eikä ymmärrärrystä, totesi vain näin olevan.
Mitäpä siinä voi muuta tehdä kuin yrittää ymmärtää ja sopeutua tilanteeseen vaikka ei pystyisi sitä hyväksymään.
En ole ollut pettynyt lapseeni, en ole vihainen, olen hämilläni. Vuosia olen yrittänyt hyväksyä kaiken. Olen pitänyt hänen kumppaniaan perheen jäsenenä, ketään ei ole hylätty. Mutta oma sisimpäni on kääriytynyt tuskaan, äidin tuskaan, siitä ei voi kenellekkään puhua. Vaikka maailma on muuttunut, tietoisuus lisääntynyt ja suvaitsevuus kasvanut, ei se silti ole tehnyt sitä riittävästi.
Nyt vuosien kuluttua huomaan toisenkin lapsistani olevan lesbo. Hän ei ole salannut sitä vaikka asiasta ei juuri puhuta. Se on minulle liian raskasta ja se on raskasta lapselleni, joka ei haluaisi tuottaa minulle huolta tai surua. Elän ja olen niinkuin en välittäisi, kuin minulle olisi aivan sama kunhan lapsi itse on onnellinen. Todellisuudessa, omassa pienessä hiljaisuudessa huudan tuskasta, sillä en tiedä missä olen tehnyt väärin ja ketä kohtaan.
Tiedän tai ainakin luulen tietäväni, että osaansa ei voi valita. Kukaan tuskin pyytää tai toivoo olevansa muuta kuin hetero koska näin olisi helpompaa. Se mitä sitten on, se vain tulee ja sen kanssa on elettävä.
Valitsinko itse osani, en ainakaan tietoisesti.
Lapsi, jonka olin kasvattanut niinkuin olen osannut sen taidoillani tehdä, ilmoitti olevansa bi-seksuaali. Hän ei pyytänyt hyväksyntääni eikä ymmärrärrystä, totesi vain näin olevan.
Mitäpä siinä voi muuta tehdä kuin yrittää ymmärtää ja sopeutua tilanteeseen vaikka ei pystyisi sitä hyväksymään.
En ole ollut pettynyt lapseeni, en ole vihainen, olen hämilläni. Vuosia olen yrittänyt hyväksyä kaiken. Olen pitänyt hänen kumppaniaan perheen jäsenenä, ketään ei ole hylätty. Mutta oma sisimpäni on kääriytynyt tuskaan, äidin tuskaan, siitä ei voi kenellekkään puhua. Vaikka maailma on muuttunut, tietoisuus lisääntynyt ja suvaitsevuus kasvanut, ei se silti ole tehnyt sitä riittävästi.
Nyt vuosien kuluttua huomaan toisenkin lapsistani olevan lesbo. Hän ei ole salannut sitä vaikka asiasta ei juuri puhuta. Se on minulle liian raskasta ja se on raskasta lapselleni, joka ei haluaisi tuottaa minulle huolta tai surua. Elän ja olen niinkuin en välittäisi, kuin minulle olisi aivan sama kunhan lapsi itse on onnellinen. Todellisuudessa, omassa pienessä hiljaisuudessa huudan tuskasta, sillä en tiedä missä olen tehnyt väärin ja ketä kohtaan.
Tiedän tai ainakin luulen tietäväni, että osaansa ei voi valita. Kukaan tuskin pyytää tai toivoo olevansa muuta kuin hetero koska näin olisi helpompaa. Se mitä sitten on, se vain tulee ja sen kanssa on elettävä.
Valitsinko itse osani, en ainakaan tietoisesti.
Vastaukset 19
Vanhimmat
että lapsesi kärsii siitä, että hän on lesbo, ja hänen on vaikea olla? Ja siitä huolimatta säälit vain itseäsi. Miksi?
En usko, että lapseni kärsii lesboudestaan, vaan siitä, että näkee minun tuskani läpi. Siitä en tiedä onko hänen vaikeaa olla. Ainakin annan hänen olla sellainen kuin hän on, en vaadi muuttumaan itseni takia tai kenenkään muunkaan.
En tunnistanut oloani itsesääliksi, mutta kaipa se on sitäkin paljolti. Pohjimmiltaan suren meidän kaikkien erilaista ja vaikeaa elämää. Kaikilla eritavalla vaikeaa, uskon että lapseni ovat sinut itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa, minä en ole. Tämän minkä kirjoitin, tein sen omasta näkökulmastani, toisenlaisen olisin kirjoittanut katsomalla lasteni kannalta. Nyt valitsin näin.
Tämä on vaikuttanut minun elämääni ja muuttanut sitä kovasti. Jos olin vahva, en ole sitä enää. En tiedä haluanko sitä edes. Luulin, että ajan myötä helpottaa mutta niin ei ole käynyt. Aika ajoin kohtaan tilanteen jossa äitiyteni kahden lesbotytön äitinä on ihmisyyteni mitta. Eikä se ole aina hyvä.
Jos minun suruni ja tuskani on aiheetonta ja väärää miksi se ei tunnu siltä. Miksi tuntuu kuin sisälläni on painava lasti josta en pääse irti. Pystyn unohtamaan sen hetkeksi ja pystyn elämään elämääni mutta se on siellä eikä lähde, halusin tai en.
Mikä asia sitten sinua surettaa/ahdistaa siinä että lapsesi ei olekkaan heteroita? Jos he itse ovat sinut sen kanssa. Sekö ettet ehkä saakaan lapsenlapsia? Tai jotka eivät välttämättä ole biologisia lapsenlapsiasi? Tai että lapsesi ei saa kirkkohäitä? Tai että lapsesi ehkä joutuu koko elämänsä ajan kohtaamaan epäoikeudenmukaisuutta eri tahoilta? Tai että sukulaiset/tuttavat katsovat kieroon ei-heteroelämää ja ei-heteron lapsen vanhempia että he ovat muka epäonnistuneet kasvatuksessa? Minua kiinnostaa suuresti että mikä se syy on miksi koet tuskaa siitä että lapsesi on homoseksuaali? Minusta homoseksuaalisuus ei ole jotain mikä voisi olla vanhemmista tai kasvatuksesta kiinni. Ympäristö tietenkin vaikuttaa lapsen elämään mutta mielestäni homoseksuaalisuus on ja pysyy syntymästä asti.
että sä pystyt tunnustamaan omat tuntees vaikkakin netissä niin edes itselles. Voisit ajatella sitä lahjana, jonka oma tyttäres on saanu ja antaa samalla teille omille läheisilleen. Ja auttaa myös sinua, omaa äitiään, kasvamaan vanhempana ja ihmisenä. Sun tyttäsres tuo sunkin elämään haastetta, mutta kun sä näet vaan sen haasteen niin se ei oo oikein. Sun pitäis ajatella, että vaikka hänen kumppaninsa ei ehkä ole se kenet siihen rinnalle kuvittelit kun katselit hänen pienenä nukkuvan, mutta jos siinä olis mies, ei hänestä ikinä voisi tulla onnellista eikä hän tuntisi ikinä olevansa kotona.
Mun oma äiti sanoi tuntevansa sääliä ja että se on ainoa asia minkä takia, hän vieroksui ajatusta musta lesbona, koska mun elämä tulis olemaan niin hankalaa.
Mutta kun toin tyttöystäväni äidin luo kahville niin se sanoi jälkeenpäin, että älä ikinä päästä tuota tyttöä menemään, koska ei ollut ikinä nähny mua niin onnellisena, tyytyväisenä ja ylpeänä. Se vaa ottaa oman aikansa tottua ajatukseen. Uskon myös että sun tyttärelle on kaikista täreintä se, että se voi silti luottaa sun tukeen ja turvaan niinkun ennenkin ja säkin voisit ryhdistäytyä , koska se on semmonen asia minkä kans sun on vaan elettävä ja jos märehsit sitä niin sä et tuu ikinä olemaan sinut sen asian kans.
ja se riittää. Se sukupuolinen suuntautuminen on henkilökohtainen asia. Sitä ei tartte hävetä eikä pahoitella. Riittää kun ovat muuten kunnon ihmisiä. Kyllä kaikki järkevät ihmiset sen tietää. Ajattele joitain kuuluisuuksiakin esm. Jari Sillanpäätä, Markoa jne. Miten ihania ihmisiä, haittaako ketään? Elä pahoita mieltäsi ajattelemalla muuta kuin myönteistä! Kaikkea hyvää perheellesi! tv. toinen äiti.
Homous/ lesbous ei ole sukupuolinen suuntautuminen, vaan seksuaalinen suuntautuminen.
Tässä maailmassa tuskin pystyy kohtaloaan valitsemaan, itse uskon siihen että meille jokaiselle on jaettu kortit jonka mukaan elämässä pelataan, eikä meistä kukaan voi valita seksuaalista suuntausta sillä se on yksi ominaisuus muiden joukossa, osa ihmisen persoonaa.
Äitinä sinun ei kannata itseäsi millään tapaa syyllistää, tai lähteä etsimään asioita missä olisit tehnyt väärin sillä se johtaa vain loputtomaan suohon josta ei pääse ylös.
Kuitenkin olet kasvattanut lapsesi kunnon kansalaisiksi jotka tietää mikä on oikein ja mikä väärin, ja että ketään ihmistä ei saa vahingoittaa tai halveksia ulkoisen olemuksen, sairauden tai minkään muunkaan johdosta, etkä kuitenkaan voi millään elää lastesi elämää, vaan lapsesi elää itse omaa elämäänsä.
Rakastamalla ja välittämällä lapsiasi sellaisena kuin he ovat teet myös heidän elämänsä onnelliseksi kuin myös oman itsesi elämän, koska silloin lapsesi tietävät että he voivat myös jatkossa saada tuen, turvan ja tunteen että heitä ei olla hylätty, ja että heitä rakastetaan sillä sitä lapsesi myös aikuisenakin tarvitsevat.
Ymmärrän tuskasi. Monikaan äiti ei varmasti erikseen toivo, että lapsesta tulee homo/lesbo, vaikkei asia suurta kriisiä silti aiheuttaisikaan. Ja jos samaan sisaruskatraaseen osuu toinenkin homoseksuaali, epäilemättä sitä alkaa miettiä omaa osuuttaan tähän sattumaan. Ihan erilailla sitä varmaankin miettii, mitä muut asiasta tuumaa... Vaikka itse tietäisikin, ettei ole asiaan vaikuttanut, pelko muiden tuomiosta on suuri. Luulisin. Älä ole liian ankara itsellesi, on ihan ok tuntea surua ja ahdistusta asiasta. Voisi ehkä olla paikallaan vaikka puhua siitä lastesi kanssa? On heidän vuoronsa ymmärtää ja tukea sinua :)
Lapsesi ovat saaneet sen käsityksen, että heidän onnensa on sinulle tärkeintä ja uskaltavat olla omia itsejään edessäsi, sehän on hyvä asia, että viesti on mennyt perille? Usein se oman lapsuudenperheen suhtautuminen on kaikista pelottavin asia, ei kai kukaan haluaisi aiheuttaa ylimääräistä murhetta vanhemmilleen, tuntea pettäneensä perheensä, aiheuttavansa häpeää ja huolta. On mieletön onni, jos omat vanhemmat ovat sinun kaltaisiasi, ehdotta rakastavia, joille ei tarvitse tulla niin sydän ahdistusta täynnä kaapista, vaan joille vain todetaan asia ja hyväksyntä on itsestäänselvyys.
Mutta uskaltaisin väittää, että ihan kovin moni lesbo ei vaihtaisi heterouteen vaikka saisi siihen takuuvarman mahdollisuuden. Ei tämä ole kamalaa ollenkaan, päinvastoin :) Sen äidin tuskan ja suojeluhalun omaa lasta kohtaan voit tämän suuntautumisasian suhteen työntää sivuun, he todennäköisesti nauttivat elämästään täysin rinnoin.
sillä että olet rehellinen itsellesi. Sä haluat uskoa ja sanoa kuinka sulle se on ok ketä lapsesi rakastaa, mutta se mitä sä oikeasti tunnet on jopa häpeää heidän valinnoistaan.
Sä et äidilliseen tapaan osaa päästää irti heistä ja sun perusäidillinen ajatus on että he eläisivät niin kuin sinä olet sen hyväksi ajatellut ja kaikki muu on sulle ja heille vaikeaa.
Sun tuska johtuu vain siitä että sä koitat peittää sitä että sä pelkäät ja olet pettynyt. Opettele puhumaan tunteistasi, tuskin sun tytöt ovat kyvyttömiä keskustelemaan asiasta kanssasi ja ehkä sä näet että se mitä sä nyt kuvittelet päässäsi heidän kohtalokseen koituvan, onkin ihan hyvä kohtalo.
Harva vanhempi on rehellisesti pyyteetön toiveissaan miten lapsi aikuista elämäänsä elää, eikä se ole synti myöntää että kuvitteli sen elämn vähän toisenlaiseksi. Sä edelleen voit saada lapsenlapsesi, hyvän miniän, ja ei sukukaan susta ajattele että et ole osannut kasvattaa ja jne. Sun oma pää kun ottaa sen roolin että alkaa ajatella muiden ajatuksia niitä tietämättä, tulos on kuvailemasi. Joten kissa pöydälle.
"En juurikaan tiennyt lesboudesta mitään…"
Kun synnytit ensimmäisen lapsesi, mitä tiesit synnytyksestä, kivuista, verestä, napanuoran leikkaamisesta, lapsen ensimmäisestä itkusta, kosketuksesta kun painoit hänet rintaasi vasten? Oliko se sinulle kenties pettymys. Eikö lapsi ollutkaan sellainen kun halusit. Oliko hän liian pieni, liian pullea, liian äänekäs, väärän värinen, oliko liian vähän tukkaa, pystyitkö hyväksymään hänet?
"Vuosia olen yrittänyt hyväksyä kaiken…"
Olet yrittänyt hyväksyä lapsesi? Miksi yleensä teit lapsia, vai tulivatko ne vaan jostain? Olet joutunut hyväksymään sen että lapsesi ei ollutkaan hyvä piirtämään, mutta matematiikassa hän oli luokkansa priimus. Häpesitkö koska se oli poikien laji? Lapsesi ei pukenutkaan kevätjuhlaan kukkamekkoa, häpesitkö kun hän iloisesti leikki poikien kanssa? Häpesitkö kun hän leikkasi lettinsä ja oli pihan ainoa lyhytkukkainen tyttö? Häpesitkö kun hän voitti urheilukilpailuissa vaikka olisit halunnut viedä hänet pianotunnille?
Olet pettynyt kun lapsi kasvaessaan aikuiseksi ei täytäkään sinun toiveitasi vaan on oma vapaa itsensä - yksilö, ihminen joka on kaikin puolin riippumaton sinusta. Halusit jotain muuta, halusit että hänestä olisi tullut sinun toiveittesi ja mielikuviesi kaltainen. Miksi et itse toteuttanut toiveitasi ja mielikuviasi omassa elämässäsi, miksi haluat toteuttaa niitä jonkun toisen kautta? Ovatko lapsesi hyväksyneet sinut?
"Todellisuudessa, omassa pienessä hiljaisuudessa huudan tuskasta, sillä en tiedä missä olen tehnyt väärin ja ketä kohtaan."
Mitä olet tehnyt väärin ja ketä kohtaan? Ehkä et ole itse saanut hallita omaa elämääsi ja tehdä vapaasti omia valintojasi. Siksi haluat vaikuttaa lastesi elämään ja heidän valintoihinsa. Haluaisit heidän elävän sen elämän joka sinulta on jäänyt elämättä. Tämän äidintuskasi koet häpeänä ympäristön silmissä kun pelkäät että sinut syyllistetään lastesi valinnoista. Se sama joka esti sinua hallitsemasta omaa elämääsi ja esti tekemästä omia valintojasi syyllistää nyt sinua. Ja sinä haluat hallita jonkun toisen elämää, lastesi elämää, ja estää heitä tekemästä vapaasti omia valintojaan ja elämästä omaa elämäänsä.
On joku muukin samoja asioita miettinyt ja pohtinut. Paljon oli totta tuo edellinen kirjoitus, sitä en kiellä. Myönnän, että suurin tuskani tulee omasta epävarmuudesta ja syyllisyydestä, siitä olenko omalla olemassaolollani ´´tuhonnut´´ kaksi orastavaa elämänalkua. Ja tiedän ainakin nuoremman surevan sitä, ettei ole sellainen kuin minä olisin halunnut hänen olevan. Tietää minun syyllistävän itseäni ja sille tunteelle en voi mitään.
Voin puhua vain omasta puolestani ja minulle tämän kaiken ymmärtäminen ja hyväksyminen on ollut vaikeaa. Kuten edellinen kirjoittaja kirjoitti syyt löytyvät osittain sieltä, osittain muualta. Ensimmäinen oli helpompi tämä toinen on ollut sitäkin vaikeampaa. Minulla on vain kaksi lasta, kaksi tyttöä.
Kierit edelleen itsesäälissäsi. Pelkäät edelleenkin omasta puolestasi että sinut syyllistetään. Olet kiinnostunut vain siitä miten sinuun suhtaudutaan lasten äitinä. Oletko tullut ajatelleeksi että syyllistäjäsi juuri pakenevat vastuuta ja tekevät sinusta sijaiskärsijän. Ja sinä suostut tähän kaikkeen. Syyllistät lapsesi ja teet heistä itsesi sijaiskärsijöitä.
Etkö ole ajatellut että voisit olla ylpeä siitä että lapsesi tekevät omat ratkaisunsa. Voisitko ajatella että annat heille vapauden päättää omista valinnoistaan. Miltä mahtaisi tuntua jos heittäisit tuon syyllisyyden ja syyllistämisen kivirepun selästäsi ja tekisit sitä mitä sinulta jäi tekemättä ja mitä aina olet sisimmässäsi halunnut tehdä. Voisitko sinä olla vapaa ja tuntea vapautta edes hetken, vaikka salaa.
Kun lesbonainen saa lapsen hänellä ei ole ennakko-odotuksia lapsensa seksuaalisuuden suhteen. Olettamus on että lapsesta tulee ehkä hetero, mutta jos lapsi on homo tai lesbo se tuskin haittaa häntä. Seksuaalisuus liittyy aikuisuuteen, joten lapsi silloin tekee itse omat valintansa ja määrittelee itsensä ympäristön suhteen. Se ei ole äidin asia eikä hänen vastuullaan. Jos äiti ei voi olla ylpeä lapsestaan se on äidin ongelma ei lapsen.
Olen tullut tuntemaan lesboja joiden äidit pitävät heitä kahleissaan vielä aikuisinakin. He eivät ehkä syyllistä, mutta ovat muka huolehtivaisia ja näin rajoittavat lastensa elämää. Arvatkaa ovatko he tasapainoisia ja vastuuntuntoisia. Arvatkaa ovatko he menestyjiä, napsivatko mielialalääkkeitä eivätkä pysty kantamaan täyttä vastuuta itsestään.
Äiti voi sairastuttaa lapsen liialla huolehtivaisuudella rajoittamalla lapsen vapautta. Aivan samoin kuin lapsen hylkääminen voi johtaa vakaviin mielialahäiriöihin. Kummalla tavalla sinä aiot "tuhota" lapsesi elämän itsesäälissäsi kieriskelle?
Minun äitini on kohdellut minua kuin minä olisin hänen omaisuuttaan ja hän on pettynyt minuun kun minä en ole käyttäytynyt hänen toivomallaan tavalla. Sinä taidat olla samanlainen määräilijä. Lapsi voi syntyä kakku kainalossaan, mutta lapsi syö sen kakun. Oletko lainkaan ajatellut etukäteen, haluavatko lapset elää tässä maailmassa, olivat he epäheteroita tai heteroita. Ei ole lapsen valinta syntyä, siksi lapsi ei ole omille vanhemmilleen mitään velkaa.
Alkuperäisestä kirjoituksestasi paistaa läpi se, kuinka ajattelet nykymaailman suhtautuvan meihin. Miten nykyaikainen todellisuudessa olet? Oletko keskustellut tyttäriesi kanssa siitä, miten heihin on suhtauduttu koulussa, opiskeluissa, töissä, kaveripiirissä? Vai oletko muodostanut käsityksesi nykymaailmasta sen perusteella, mitä olet kuullut naapureilta tai niiden räikeiden juorujen perusteella, joita voi silloin tällöin nähdä roskalehdissä?
Totta kai me kaikki kohtaamme ennakkoluuloja. Ainakin minä kohtaan, ainakin silloin tällöin. Mutta vaikka asun pohjoisessa Suomessa pienessä kaupungissa ja olen ulkoiselta olemukseltani maskuliininen, en ole joutunut kohtaamaan mitään erityistä. Opiskelijana minuun on suhtauduttu normaalisti niin muiden opiskelijoiden, kuin myös opettajien taholta. Työpaikallani keski-ikäiset työkaverini, jotka ovat tuskin koskaan edes tunteneet ketään muuta homoseksuaalia, ovat ottaneet minut hyvin vastaan. He olivat erityisen hermostuneita Korhosen tapauksesta, joka leimasi kaikki meidät pohjoisen ihmiset suvaitsemattomiksi. Harrastuksissani en ole koskaan kohdannut ongelmia. Kun kävelen kaupungilla käsikädessä tai pysähdyn suutelemaan avovaimoni kanssa, saan olla rauhassa. Vuokranantajat ovat kohdanneet meidät positiivisesti. Kaupoissa meihin suhtaudutaan kuin keihin tahansa muihinkin asiakkaisiin. Mennessäni ostamaan vaatteita minulle saatetaan esitellä myös miesten puolen vaatteita, mikäli niiden katsotaan sopivan minulle paremmin.
Kaiken kaikkiaan, elämäni ei ole sen kummallisempaa kuin keskivertoheteronkaan. Myös keskivertoheteroilla on omat ongelmansa. Kaikki me kohtaamme elämässämme erilaisia vastoinkäymisiä. Lesbous itsessään ei ole vastoinkäyminen. Itse ajattelen, etten kenties olisi valinnut tällaista elämää, jos lesbous olisi valintakysymys. Toisaalta, pidän lesboutta suurena lahjana. Se on opettanut ja antanut minulle paljon, avannut ympäristöni silmiä, kasvattanut minua henkisesti ja ennen kaikkea antanut upean lahjan: elämäni naisen. En vaihtaisi elämääni mihinkään, en edes keskivertoheteroelämään. Olen onnellinen.
Tälle palstalle näyttää laskeutuneet alkukristillinen avaruusalus jonka uumenista putkahti esiin pohtija, sitten hiippaili perässä äiti ja tytärkin taitaa olla jo ovella.
Tulette samasta osoitteesta, luterilaisesta kaappiyhteiskunnasta, jossa lisääntyminen ja maan täyttäminen perustuu omaisuuden perimisjärjestyksen takaaviin järkiavioliittoihin. Rakkaus on teille pelkkä sana ilman sisältöä. Rakkautenne voi ansaita täyttämällä teidän toiveenne ja odotuksenne. Se perustuu samaiseen luterilaiseen periytymiskaavaan kuin maallinen omaisuus. Ansaitse rakkautta ja pääset taivaaseen kun olet kiltti :)
Koska ette itse ole voineet elää vapaina täyttäen omia toiveitanne ja odotuksianne elämältä, tulee lastenne täyttää teidän toiveenne ja odotuksenne. Lapsi on teille tavallaan kuin pankkitalletus jonka odotetaan kasvavan sitä korkoa joka teiltä jäi elämässänne ansaitsematta.
Isät toivovat lapsistaan poikia jotka toteuttavat ne toiveet joihin he eivät pystyneet ja saavuttavat sen mitä heiltä jäi saavuttamatta. Äidit toivovat tyttäristään täydellisiä vaimoja näille pojille. Järkyttävää että lasten tulee olla vanhempiensa menestyksen mittoja. Lasten onnistuminen lasketaan edelleen vanhempien menestykseksi. Ja sitten kun tulee pakasta jokeri, kaatuu koko sukupolvien mittaan rakennettu korttitalo.
Jokainen on jonkun lapsi jolle asetetaan toisten toiveet ja odotukset täytettäviksi. Moniko edelleen suostuu tähän?
-----------------
Outoa että pohtija ei ole vastannut tähän ketjuun. Hänellähän juuri olisi teoria joka vastaisin äidin kysymyksiin?
maailmassa on nälänhätää ja sä jaksat ruikuttaa lastesi lesboutta?
Mä oli iki onnellinen jos tyttäreni jättäisi pojat.Ei tarvisi murehtia väkivaltaa, alistamista, sukupuolitauteja (juujuu tiedäntiedän että voihan sitä lesboseksissäkin tartuntoja saada, vähäistä kuitenkin) raskautta ja ehkäisyä, sekä kaikkea muuta mitä heterona oleminen tuo tullessaan.
Sinulle näyttää vaan olevan tärkeätä oma statuksesi.Säälittävää mutta en jaksa sääliä sinua vaan tyttäriäsi koska jos he kokevat olevansa pettymyksiä sinulle...tiedät varmaan itse mitkä haavat se heille saataa tuoda eliniäksi.
mikä siinä lesboudessa on sitten niin vaikeata mielestäsi, ei selvinnyt mulle?
Lasteni lesbous ei ole minulle vaikeaa, olen hyväksynyt molemmat lapseni ja rakastan heitä sellaisina kuin he ovat ja he tietävät sen. Luulen, että mikään maailmassa ei tule muuttamaan rakkauttani lapsiini. He ovat minulle edelleen samoja lapsia kuin aina aikaisemminkin. Lapsi itsessään ei ole muuttunut miksikään, kasvanut ehkä aikuiseksi tai on sinne matkalla. He eivät ole rikollisia, huumeidenkäyttäjiä eivätkä epäsosiaalisia vaan kauniita, reippaita nuoria naisia. Elämät kummallakin kohdallaan. Enkä todellakaan pilaa heidän elämäänsä omilla itsesyytöksilläni heidän valintojaan arvostellen. Kunnioitamme toistemme ihmisyyttä ja ihmisarvoa ja he minua äitinä.
Kirjoitin omasta kivustani, sitä on ollut joidenkin vaikeaa ymmärtää. Näitä kirjoituksia lukemalla oloni on helpottunut. Se miksi kannan syyllisyyttä, johtuu tietämättömyydestä ja omasta kasvatuksestani, elämänarvoista joihin minut aikoinaan kasvatettiin. Siinä ajassa ja yhteiskunnassa ei ollut sijaa minkäänlaisille normaalista poikkeaville ihmisille olivatpa he vammaisia, mielenvikaisia tai muita. Ihmisiltä puuttui yksinkertaisesti tietoa mitä nyt on saatavilla. Homous oli luokiteltu sairaudeksi ja vieläkin löytyy jopa terveydenhuollossa opettajia, jotka ajattelevat niin, siihen olen itse törmännyt.
Suru ja kipuilu jota ajoittain koen, ei tule elämästä jota he elävät vaan siitä teinkö minä äitinä omassa elämässäni jotakin sellaista mikä vaikutti tähän suuntaumiseen.
Uskokaa kun sanon, että kykenen lohduttamaan muita sanomalla ettei sitä osaa valita, siihen synnytään, eikä se muuta ihmistä miksikään toiseksi. Tämä on totta, näin minä ajattelen.
Paljon on varmasti minunkin sisälläni vieläkin tiedostamattomia asioita, miksi jokin tuntuu siltä jne ja miksi järki ei pysty auttamaan silloin kun tunnetasolla surettaa.
Minulla on hyvä elämä, kaksi tervettä, elämänilosta nuorta neitiä ja heidän ystävänsä, minulla on mies, koti ja kaikki on hyvin. En istu alituiseen itkemässä, en itke juuri koskaan. Mutta toisinaan, varsinkin kun olen ihan yksin tulee kipu johon ei ole olemassa lääkettä.
Suotakoon se minulle ja kaikille muillekin. Sekin on vain tunne. Minä lopetan kirjoittamisen tähän. Kiitos kaikista mielipiteistä, jokaisesta olen jotakin saanut.
Te pilaatte itse palstanne noilla jutuillanne. Olette häiriköitä, kun taas minä heteromies-pohtija kirjoitan vain asiaa.
Selvinpäin tänäänkin.
eihän äidin ongelma ole lapset vaan aviomies.