MITEN sinä olet pudonnut kuiluun, ilman elämän tarkoitusta? MITEN olet löytänyt elämällesi uuden tarkoituksen?
Onko tämä keski-iän kriisi vai mitä? Olen 44-vuotias nainen. Tuntuu että en sekoita perhesuhteita tähän kirjoitukseen, koska minusta syy kriisiin on syvemmällä. Mietin, että onko tämä tyypillistä keski-iän kriisiä? Olen (ollut?) vaikealla taidealalla, tähän asti oli hirveä draivi vaikeissakin olosuhteissa. Nyt olen luopunut draivistani, aikansa kutakin. Ihmisiä kuolee ympärillä, lähellä ja kaukaa, ja omaan elämäänkin ja aikakauteen liittyen. Michael Jacksonin elämä sai (jo vuosia sitten ilmeisesti) surullisen käänteen. Mies ei osannut jättää entistä minäkuvaansa, ja huonosti kävi, elämä kävi liian raskaaksi kun ei pystynyt päästämään irti vanhasta Michaelista. Tuntuu että jotain luonnollista isoa muutosta, kriisiä jopa, ajoittuu tähän ikään. En tiedä enää mikä antaisi tarkoituksen elämälle? Onko tämä ehkä vain välikausi, pimeää ennen aamunkoittoa? Mikään ei enää tunnu miltään. Tuntu, että näkee asioissa niin syvälle, että on tullut kriisi koko elämän kanssa. Tajuaa, että nyt jo täytyy alkaa luopumaan elämästään, tässä ei ole mitään ihmeitä enää luvassa, ellei itse kekkaa jotain mielekästä elämäänsä. Se hyvä puoli tässä on, että tajuaa että mielekkyys on arjessa, eikä ihmejutuissa. Vanha ammatti ei enää jaksa kiinnostaa, uusi on periaatteessa tulolla, opiskelenkin. Tavallaan ongelma taitaa olla siinä, että kaikki vanha on sortunut alta pois, ei ole mitään. Tuntuu vaikealta lähteä tästä etsimään tarkoitusta elämälleen, tässä iässä, rakentaa tyhjälle. Näkee mitä ikä tekee ihmiselle, periaatteessa pitäisi kai keskittyä vain ulkoilemaan ja terveeseen ravintoon, ettei ihan rapautuisi ennätysvauhtia. Tajuaa, että tässä on kuin vanha auto, jossa on jo paljon kilsoja ajettuna. Olen yleensä tosi iloinen ja positiivinen. Harvoin nykyään olen näin ymmälläni, tarkoitusta ihmettelemässä elämässäni. Kalaöljyä tarvii ilmeisesti ostaa uusi pullo, vaikuttaa mielenlaatuun. Tämä alkaa mielestäni olla jo masennuksen puolella.
Onko tämä keski-iän kriisi vai mitä? Olen 44-vuotias nainen. Tuntuu että en sekoita perhesuhteita tähän kirjoitukseen, koska minusta syy kriisiin on syvemmällä. Mietin, että onko tämä tyypillistä keski-iän kriisiä? Olen (ollut?) vaikealla taidealalla, tähän asti oli hirveä draivi vaikeissakin olosuhteissa. Nyt olen luopunut draivistani, aikansa kutakin. Ihmisiä kuolee ympärillä, lähellä ja kaukaa, ja omaan elämäänkin ja aikakauteen liittyen. Michael Jacksonin elämä sai (jo vuosia sitten ilmeisesti) surullisen käänteen. Mies ei osannut jättää entistä minäkuvaansa, ja huonosti kävi, elämä kävi liian raskaaksi kun ei pystynyt päästämään irti vanhasta Michaelista. Tuntuu että jotain luonnollista isoa muutosta, kriisiä jopa, ajoittuu tähän ikään. En tiedä enää mikä antaisi tarkoituksen elämälle? Onko tämä ehkä vain välikausi, pimeää ennen aamunkoittoa? Mikään ei enää tunnu miltään. Tuntu, että näkee asioissa niin syvälle, että on tullut kriisi koko elämän kanssa. Tajuaa, että nyt jo täytyy alkaa luopumaan elämästään, tässä ei ole mitään ihmeitä enää luvassa, ellei itse kekkaa jotain mielekästä elämäänsä. Se hyvä puoli tässä on, että tajuaa että mielekkyys on arjessa, eikä ihmejutuissa. Vanha ammatti ei enää jaksa kiinnostaa, uusi on periaatteessa tulolla, opiskelenkin. Tavallaan ongelma taitaa olla siinä, että kaikki vanha on sortunut alta pois, ei ole mitään. Tuntuu vaikealta lähteä tästä etsimään tarkoitusta elämälleen, tässä iässä, rakentaa tyhjälle. Näkee mitä ikä tekee ihmiselle, periaatteessa pitäisi kai keskittyä vain ulkoilemaan ja terveeseen ravintoon, ettei ihan rapautuisi ennätysvauhtia. Tajuaa, että tässä on kuin vanha auto, jossa on jo paljon kilsoja ajettuna. Olen yleensä tosi iloinen ja positiivinen. Harvoin nykyään olen näin ymmälläni, tarkoitusta ihmettelemässä elämässäni. Kalaöljyä tarvii ilmeisesti ostaa uusi pullo, vaikuttaa mielenlaatuun. Tämä alkaa mielestäni olla jo masennuksen puolella.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Huomenta,
luin sinun kirjoituksesi. On hyvä että kirjoitit sen. itsekin olen sillointällöin kirjoitellut paperille jos on ollut mietteitä ...se sinänsä jo tekee hyvää omalle sisimmälle. ymmärrän, että elämässä on kaikenlaisia aikakausia meillä kaikilla. Luin tässä eräästä lehdestä- eräs tunnettu nainene kertoi siinä, että hän pääsi tavallaan oikeuksiinsa niin kehossaa kuin kait sisäisestikin 50 vuotiaana. Ajattele miten paljon nuorempi olet. Varmasti vielä elämääsi tulee jokin kiva "langan pää" josta alat vetää intoa uhkuen, sitä ainakin toivon...
t:mira-ley :)
No joo. Vähän tässä vältellyt aihetta. En nyt oikein tiedä, mikä tilanne, se kehittyy koko ajan, eikä välttämäti parempaan suuntaan noin perinteisesti ajatellen. Mutta jonnekin.
Vähän tuli tilitettyä tuonne aikuisten puolellekkin kun joku vähän uteli samaa, noo kertaus on opintojen äiti. Hahaa.
Itellä ollut kovaakin putkea graafisella- ja mediapuolella. Joo, nuorten ala, ei voi mitään. Tässä pian vuoskymmen mennyt, ettei varsinaisia "oikeita" töitä ole ollut. Milloin mitäkin. harjoitteluja, työllistämistöitä, free-keikkoja jne. Papereihin laitan joko "yrittäjä" tai "freelance". Suurimmanosan ajasta tosin olen jouten, tai siis ei ole tuloja. Muta elossa ollaan, vaikka vittuillakseni ihmisille :D
Mä tein joskus kymmenisen vuotta sitten multumediaprogen aiheesta "elämän tarkoitus". Yhteenvedoksi jäi, että elämän tarkoitus on vain elää, ei mitään muuta. Eipä se nyt niin kovaa filosofiaa vaadi. Sitä syntyy, elää ja kuolee. Synnytty on ajat sitten, nyt eletään ja jossain välissä sitten kuollaan pois ja muututaan lannoitteeksi raatovainiolle. Hassua sinällään, raatovainioilla kasvatetaan raatoja, ei edes porkkanoita. Noin ekologisesti ajatellen aika turhaa touhua.
Joo, on sulla jokin aikuistumiskriisi päällä. Se tulee kun ramppaa hautajaisissa, eikä siis mummojen hautajaisissa vaan itteä nuorempien ja kamujen, ramppaa lekurissa saamassa kummallisia diagnooseja ja muutenkin elo alkaa tuntumaan vittumaiselta. Mutta kaiken ton kans voi kyllä elellä, ei se niin kivaa ole kuin teininä, mutta eloa sekin on. Ja kuuluu elämään. Vaikuttaaha niitä "Hannu Hanhia" olevan heilumassa, joilla aina vaikuttais ulospäin menevän ok. Noh, kaikki on suhteellista. Luitko muuten, että Mikko voidaan ehkä haudata ilman aivoja, kun aivonsa ovat vielä patologilla tutkimuksissa???
Joopajoo.
No, jos olet heilunut taidepiireissä, pitäisi tietää, että kovin katoavaista on ihmisen elo. Taiteella ei rikastu noin taloudellisesti kuin aniharva. Palmullakaan ei tietääkseni ole enää viissatasta mersua eikä galleriaa. Vaan perinnöstään voikin tulla melkoista lööpitystä aikanaan.
Alan vaihto, tai ainakin edelleen kouluttautuminen on aika pakollisia nykyään. Itelle ei kovin paljoa hyötyä opiskelusta noin duunien kannalta ole ollut. Visuaalinen suunnittelija, eihän sellaiselle ole edes ammattinumeroa :DDD Kukaan edes tiedä mitä sellainen tekee. Helppo hakea duuneja....
Vaan, monet hakee eloonsa sisältöä lapsenlapsista, leijonista, titteleistä tms. Siis pätemistä ulkopuolisten avulla. Mä sain päteä kun sain grillin tinatuksi valmiiksi. Pirun ruma, mutta pommin kestävä. Riidelköön mamma sitten itekseen kuka sen huolii kun mä oon sitten siellä horsmaa kasvamassa :DDDD
Yks tunnettu julkisuudenhenkilö neuvoi junioreita yksissä ryyppäjäisissä missä joskus olin.:" Juokaa perkeleesti, naikaa minkä jaksatte ja syökää kun saatte ruokaa". Hyvä elämän ohje. Pitäisikkin noudattaa itse sitä tarkemmin. Kerranhan täällä vain ollaan.
=DW=
tuo on, välikausi. Pimeä ennen aamunkoittoa :) Tämä ikä taitaa olla se, missä vanhat haaveet on jo tavoitettu tai murskattu, ja uusia pitäisi asettaa. Tulee väistämättä mieleen miten on elänyt ja mitä on jäljellä. Välitilinpäätös.
Itse luulen että nuorempana tavoittelee liian paljon kaikkea mitä liittyy suorittamiseen ja elämyksiin. Entäs jos se onkin niin ettei elämän tarkoitus ole sitä, vaan että oppisimme kulkemaan aistit avoinna ja nauttien kaikesta? Jos se onkin niin, että elämme niin yltäkylläisessä maailmassa ettemme enää osaa sitä? Pitää aina olla joku isompi tarkoitus, suurempi elämys, sykähdyttävämpi tunne.. Ja toisaalta nautinto tulee niin pienistä asioista. Vedestä kun on kova jano. Saippuan tuoksusta kun kuuman päivän jälkeen saa sukeltaa ammeeseen. Viileästä ruohosta. Kesän ensimmäisistä uusista perunoista. Rypsipellosta. Tuhansista asioista... ja kaikki menee ohi vaan koska haemme jotain vielä parempaa.
Kevään aikana opin myös, että vastoinkäymisistäkin voi olla kiitollinen, koska niistä oppii jotain. Pitäisi olla hyvillään siitä että on saanut tilaisuuden oppia. Kuten sinä nyt, kriisin edessä. Tällä hetkellä tuntuu varmaan tyhmältä sanoa että pitäisi vielä olla kiitollinenkin ;) mutta tuo kestää vaan aikansa, jos jaksat kirjoittaa ja lukea ja miettiä, saat kohta oman vastauksesi, ja olet taas kasvanut ihmisenä. Löytänyt uuden ulottuvuuden, uuden sisällön. Eikö silloin kannattanut käydä se läpi?
Jokainen tavoittaa onnea, ja se kai löytyy mielenrauhasta. Uskon vahvasti että se vaan kasvaa iän myötä, vaikka ulkokuori rapistuukin. Se tuo sitä karismaa mitä vain vanhassa autossa voi olla :)) http://www.ianricho.id.au/E_Type/e_hist.htm
Minulla oli 4 kyppisenä se tilanne että kaikki mureni alta. Se oli minulle voimavara luoda uutta. Ero, koulutus kesken, ero lapsesta, muutto ja tämä kaikki samassa kasassa. Päätin että tässä sauma luoda sitä mitä minä haluan tehdä tulevaisuudessa. Olen ollut hurjan tyytyväinen tähän elämän "hurrikaaniin", se ravisteli ja kieputti. Nyt olen onnellinen 45. vuotias Oululainen, täynä uutta tarmoa tehdä mitä vaan. Rakastan itseäni tälläisena kun nyt olen. Tähän mennessä olen tehnyt niin kuin minulta on odotettu, ei enää. Olen ensimmäistä kertaa elämässä minä, en kukaan muu. Ei elä pelkää tehdä suuria muutoksia, jos siltä tuntuu. Pidä itsesi kanssa palaveri. Erittele mitä haluat muutta tai paranelle. Ennenkaikkea seiso ryhdikäästi päätöksien takana, " tätä minä haluan". Ja ota vastaan mitä muutokset tuo.
Aurinko paistaa risukasaankin.
Mietin syntyjä syviä, elämän tarkoitusta joskus parikymppisenä. Silloin löysin vastauksen joka toimii edelleen: elämän tarkoitus on elää. Elää muita satuttamatta ja vahingoittamatta, itseään unohtamatta. "Puhdas omatunto on paras päänalunen."
Elämä kaikkine mutkineen, ylä- ja alamäkineen, sivupolkuineen - se on kaikki, mitä minulla on. Ihmiset ympäriltä voivat haihtua, tavara kadota... ja elämäkin sitten aikanaan. Mutta nyt elän, olen ja hengitän. Onnellisena kaikista niistä pienistä asioista ja ihmeistä, joita päivän aikana kohtaan.
Elämän tarkoitus- juhlava ilmaisu, jota en ole enää vuosiin ajatellut. Se on jotakin, minkä miellän ahkeraan pakerrukseen, tavoitteisiin, kunnianhimoon, vakuuttamiseen että minä olen minä ja josta aikaa myöten tulee elämää rajoittava formaatti, muotti, jonka reunat eivät enää taivu elämän mukana.
Sitten sitä voi romahtaa ja väsähtää ja vaipua kunnon masennukseen, koska tarkoitus on täytetty ja kaikkea on saatu. Itseään ei vain ole löytynyt ja aikansa harmaudessa lusittua muuttuu melko nöyräksi kuin myös avoimeksi antautumaan elämän virran vietäväksi. Ei niin kuin lastu lainehilla, vaan opettelemalla takaisin siihen millä elämän on aloittanut: luottamalla vaistoihin, tunteisiin ja kyllä, kuuntelemalla sydäntään.
Juu, totta kai vastustuksen kuoro on rankka, miten aikuinen kunnon ihminen lopettaa olemasta kunnollinen. Siinä on oma taistonsa jaksaa luottaa parempaan huomiseen ja etsiä elon merkkejä pienestäkin valon heijastumasta oman elämän risukasassa. Mutta odottaminen palkitaan! Elämän ilo ja elämisen tahto ovat kuin hiljainen tanssiin kutsu, jossa ensin ei edes kuule musiikkia ja seuraa vain elämän käsivarsilla kompuroiden perässä.
Mikä hulluinta ne "tarkoitukset" seuraavat mukana monessakin muodossa, mutta joskus erilaisina kuin olisi kuvitellutkaan. Muuttuminen on iso prosessi, jossa yllätyksiä tupsahtaa eteen ja se ei tarkoita pelkästään ikäviä yllätyksiä. Nauraa vaan, että kappas täälläkö sitä nyt ollaan ja oli aika, jolloin ei olisi tullut kuuloonkaan.
Ihmisen on surtava ja masennuttava jättääkseen vanhalle hyvästit. Jokainen kuulee ja näkee suruunsa ja masennukseensa sen, mitä niitä ruokkiakseen tarvitsee ja joilla se tunne sitten tunnetaan kunnolla. Elämää se vaan on! Ihmisen iällä kun ei ole pätkääkään väliä, milloin sen aloittaa taas uudelleen ja vain minä olen esteenä, jos mitään ei enää tapahdu.
mutta jotenkin me vaan tuon vaimon kanssa "löysimme" toisemme uudestaan ja tässä sitä mennä porskutellaan ja mukavalta kyyti maistuu. Välillä tuo suhde pääsi jotenkin väljähtämään ja jossakin vaiheessa tuntu jopa yhdentekevältä, ollanko yhdessä vai ei.
Nyt ollaan kuin kaksi teinipentua ja meikä on ainakin tyytyväinen.
Onnea "nuorelleparille". Itse olen matkalla tuohon samaan ihanuuteen. Mieheni on kiva ja yritän rakastua uudelleen, vaikka olen ollut nyt vähän kuutamolla, itseltäni hukassa. Voi olla, että tämä johtuu juuri siitä iän tuomasta mietinnästä, mutta toivon, että saan itseni kasaan.
se uudelleen rakastuminen on oikeestaan aika helppoa. Mut molempien pitää kyllä olla hommassa mukana ja pikkuinen määrä sitä nuoruuden hulluutta jos vielä löytyy, niin siitä on apua.
Sen olen ainakin huomannut, että tekstarilla saa suhteeseen sopivasti vipinää. Myös yhteinen aika on mielettömän tärkeää. Ei auta jos itse olen illat koneella ja toinen tuijottaa telkkaria, se ei rakenna suhdetta paremmaksi. Innostuin kirjoittamastasi aiheesta, kiitos!
Meillä on vielä 11v lapsi, joka rajoittaa sitä yhteistä aikaa, mutta mepä hommataan aika ajoin joku hoitamaan sitä ja painutaan kaksistaan johonkin toiseen kaupunkiin ja otetaan sieltä hotellihuone ja vietetään ilta kaupungilla ja yö hotellissa ihan kahdestaan.
Menkää yhdessä vaikka johonkin kesätapahtumaan, festareille tai tehkää jotakin erilaista.