Minulla on ollut kohta 5 vuotta bulimia ja käyn sen takia psykologilla. Siskollani on ollut anoreksian ja bulimian sekatyyppi ja aiemmin epäilin, että äitikin oksentelisi välillä tahalteen kun on syönyt, ja joskus kun olin pienempi hän saattoi olla pävän syömättä ja valitteli huonoa oloa ja sitä kun ei ole syönyt mitään.
Eilen päätin kertoa äidille, että minulla on bulimia ja kertoi sitten itsekkin, että sairasti myös nuorena bulimiaa ja oksentelee välillä edelleen. Eli epäilykseni osui siis oikeaan.
Mietin vain, että kulkeeko tapumus kuinka suvussa (tulevaisuudessa jos saan lapsia niin niitä ajatellen) ja sitä kuinka paljon syytä on ollut meidän oman äidin käytöksessä.
Eli kun olin nuorempi ja oikeastaan ihan lapsesta saakka äiti on ramppaillut peilien edessä, puntarilla ja laskeskellut kaloreita, valitelllut sitä kuinka läski on ja miten ihraa on joka paikassa. Siskoni joka nykyään on laiha ja oli hieman ylipainonen koko lapsuuden ja äiti usein haukkui siskoani lihavaksi tankiksi ja siaksi. Minulle joka olen aina ollut pieni kokoinen on äiti aina kehunut miten laiha olen ja vertaillut muihin ikäisiini ja sanonut sitä kuinka muilla on tommoiset pömppömahat ja mulla ei ONNEKSI mitään.
Eilen päätin kertoa äidille, että minulla on bulimia ja kertoi sitten itsekkin, että sairasti myös nuorena bulimiaa ja oksentelee välillä edelleen. Eli epäilykseni osui siis oikeaan.
Mietin vain, että kulkeeko tapumus kuinka suvussa (tulevaisuudessa jos saan lapsia niin niitä ajatellen) ja sitä kuinka paljon syytä on ollut meidän oman äidin käytöksessä.
Eli kun olin nuorempi ja oikeastaan ihan lapsesta saakka äiti on ramppaillut peilien edessä, puntarilla ja laskeskellut kaloreita, valitelllut sitä kuinka läski on ja miten ihraa on joka paikassa. Siskoni joka nykyään on laiha ja oli hieman ylipainonen koko lapsuuden ja äiti usein haukkui siskoani lihavaksi tankiksi ja siaksi. Minulle joka olen aina ollut pieni kokoinen on äiti aina kehunut miten laiha olen ja vertaillut muihin ikäisiini ja sanonut sitä kuinka muilla on tommoiset pömppömahat ja mulla ei ONNEKSI mitään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ei se missään geeneissä pahemmin kulje. vaan sinä siskos ootte saanu "syömis"mallinne äidiltänne, alitajuisesti vaikka sitten, mutta kuitenkin. ..ei se omena kauas puusta putoa..
Eiköhän se geeneissä kulje.. jostain muistan lukeneenikin sellaista. :oo
Äidilläni oli myös mun iässä anoreksia, mutta senkin sain tietää vasta kun itse olin jo sairastanut.. joten tuskin oon alitajuisestikkaan tätä hankkinu keltäkään..
Mielestäni aivan viimeaikaisissa tutkimuksissa kisaillaan siitä, voisiko jokin geeni/jotkin geenit vaikuttaa syömishäiriöiden syntyyn, ja tutkimustietoa löytyy puolesta ja vastaan. Voidaan kuitenkin sanoa, että syömishäiriöt "kulkevat suvussa", sillä vaikka ne eivät liittyisikään geeneihin, vanhempien ja sisarusten käytös väistämättömästi vaikuttaa kehittyvään lapseen/nuoreen.
Itse olin vasta hyvin nuori, kun seurasin isosiskoni laihdutusta enkä silloin edes tajunnut, kuinka paljon se vaikuttaisikaan minuun. Myöhemmin isäni alkoi verrata minua hoikempiin kavereihini ja sanomaan pulleaksi ja persoksi. Ainut, jolla olisi ollut normaalimpi suhde ruokaan ja kehoon, olisi ollut äitini, mutta hän ei pystynyt olemaan paljon kotona meidän muiden kanssa. Tiedän kyllä, että myös äitini nuorempana lihoi masennuksen seurauksena mutta laihtui tasaisesti ja kummempia yrittämättä heti, kun elämä taas hymyili (kyse oli muutenkin vain muutamasta kilosta). Itse joka tapauksessa laihdutin ensimmäisen kerran 10-11-vuotiaana ja paljon myöhemmin sairastuin anoreksiaan ja vielä paljon myöhemmin bulimiaan. En ole koskaan ollut ylipainoinen enkä oikeastaan edes normaalipainon ylärajoilla, ja lapsempanakin vain kasvoissa ja vatsalla oli hieman pyöreyttä, mutta lapsenahan se on hyvin tavallista ja tervettäkin.
Jos miettii mahdollisia jälkeläisiä, niin omille lapsilleni aion opettaa, että he ovat ihmisinä arvokkaita eikä heidän tarvitse kehuja ja rakkautta saadakseen TEHDÄ mitään, vaan he ovat täydellisiä juuri sellaisina kuin OVAT. On erittäin tärkeää, että oma suhtautuminen painoon, syömisiin, peilailuihin ym. on kunnossa viimeistään silloin, mieluiten toki jo nyt. Vaikutukset eivät näy lapsissa välttämättä heti, ja moni vanhempi voi siksikin luulla, ettei heidän käyttäytymisellään ole mitään merkitystä, mutta kyllä vain on. Muistan olleeni 8-v., kun siskoni aloitti dieettinsä ja olin kuitenkin niin pieni, että muistan vain ihmetelleeni, kuinka siskoni jaksaa keskittyä johonkin niin joutavaan ja turhaan kuin lahdutukseen. En siis itse olisi millään voinut sairastua jo silloin.
Paranemisprosessi on ollut melkoinen mutta onneksi elämä on kuitenkin jo nyt niin paljon parempaa kuin joskus lapsuudessa...
Minä vähän luulen, että se voi kulkea geeneissä. Siitähän tosiaan tapellaan, enkä viitsisi alkaa mitään juupa-jaapa-kinaa, mutta omien kokemusten perusteella näkisin sen geeneissä. Ilmeisesti ensimmäisen (?) suvussani anoreksiaan sairastanut oli äitini äiti. Seuraavaksi sairastui äitini, nyt taas Anorexia Nervosa syö hänen nuorinta tytärtään, eli minua.
Eihän sitä tietenkään voi pelkillä geeneillä perustella, mutta luulisin, että niilläkin on oma lusikkansa tökättynä soppaan.