mikä yllätti eniten äidiksi tulemisessa?
iskikö baby blues?
-esikon mamma-
iskikö baby blues?
-esikon mamma-
mikä yllätti äitiydessä?
eniten?
462751
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 46
Vanhimmat
3 kk:n ikäinen vauva. Itseäni ei äitiysdessä ole oikein yllättänyt juuri mikään, tämä on ollut aika sellaista kuin olin odottanutkin. Toisaalta olen vuosikausia ollut lastenhoitohommissa ja paljon kokemusta myös vastasyntyneistä, joten siinä mielessä tuttua hommaa.
Synnytyksenaikainen ja jälkeinen tunteiden määrä kuitenkin yllätti. Lähinnä siis se, kuinka suurena asiana pidin sitä, ettei synnytys mennyt haluamallani tavalla. Jouduin siis sektioon ja itkin sitä ainakin kuukauden. Itkin myös siitä lähtien, kun sektiopäätös synnytyssalissa tehtiin, siihen asti, kunnes heräämössä olon jälkeen sain vauvan syliin. Oli siis yllätys, kuinka tärkeä se pelkkä synnytyskokemus oli.
Eli varmaan jonkinlaista baby bluesia oli, kun vauvan syntymän jälkeen pitkään itkeskelin sitä sektioon joutumista. Lisäksi olen aina ollut herkkä, mutta synnytyksen jälkeen olen itkeskellyt jo mainoksistakin jne. Tämä ei toisaalta yllättänyt, osasin odottaa.
Yksi asia, mikä myös yllätti, oli se, kuinka pahalta oman lapsen itku tuntuu. Kuten jo sanoin, olen hoitanut paljon lapsia ja kuullut itkua, eikä se ole koskaan sen kummemmin millekään tuntunut. Tottakai tavallaan pahalta, mutta oman lapsen itku tuntui varsinkin aluksi siltä, kuin joku olisi suunnilleen pyöritellyt puukkoa minun sydämessäni. Usein sain purra hammasta, etten olisi itse itkenyt lapsen kanssa. Hän ei siis edes ollut mitenkään erityisen itkuinen. Nyt, kun vauva on 3 kk, niin tämä asia tuntuu onneksi jo helpommalta.:)
kukaan ei kertonut kuinka ympärivuorokautista ja sitovaa vauvan hoito on.se siis aluksi yllätti.itkeskelin kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen,mikään ei kiinnostanut (siis sellaiset asiat mitkä ennen oli lähellä sydäntä).välillä tuntui että vauva tuli ja "varasti" elämäni...myös parisuhdetta on vaikea pitää yllä niinkuin ennen kun pieni on rinnassa kiinni koko ajan.
pelotti lähteä ulos.."entä jos vauva rupeaa itkemään?"
tupakoin raskaus-aikana 3-5kpl/päivä.synnytyksen jälkeen en ole polttanut yhtäkään.sekin aluksi suututti...kun "jouduin luopumaan rakkaasta rutiinista".täysimetyksellä mennään enkä tosiaan halua vauvan kärsivän enää hetkeäkään tupakoinnistani.
eniten varmaan yllätti se,ettei elämässä ole enää mitään rutiinia,joka aiemmin oli minulle todella tärkeää.
väsymys on myös kova kun vauva ei öisin nuku kun 1-2h pätkiä...päivät menee välillä sumussa.
onneksi rakkaani ei ole itkevää sorttia :)
alkutaipaleella vielä mennään,pieni kohta 1kk.
Rakkaus ehkä yllätti eniten ja se, että nyt ei voi katsoa telkkaria, jos lapsille tapahtuu jotain pahaa. Siis telkkarissa. Niin ja se rakkaus ei tullu ihan heti vauvan syntyessä vaan tässä pikkuhiljaa.
Se yllätti, ettei kaikki ollu niin vaikeaa ja hankalaa. VAuvan nukkui paljon ja silloin pystyi tekemään kaikkea, leipomaan, laittamaan ruokaa jne.
Babyblues ei iskeny, vaik sitä etukäteen vähän pelkäsin. Onhan elämä nyt erilaista ku ennen, mut hyviä puolia on paljon enemmän ku huonoja.
Se ehkä yllätti, et vieläkään ei voi olla varma, että mikä on vikana, kun vauva itkee/huutaa. On vaikea lukea omaa lastansa.
Luin noita muita kommentteja ja täytyy sanoa, et se yllätti, kuinka paljon (rintaruokittu) vauva on kiinni äidissä ja kuinka vähän isä hoitaa vauvaa. Siis isän rakkauden heräämiseen menee ilmeisesti kauemmin kun äidillä (oon muiltakin kuulu samaa).
Mies siis haluaa välillä elää ku ennenki eikä ymmärrä, jos joutuu jotain tapaansa muuttamaan (esim. harrastamista vähentämään). Eikä ymmärrä sitä, kuinka paljon ISOMPI muutos on ollu äidille (esim. jääminen pois työelämästä, sosiaalisen piirin kaventuminen jne).
Tasa-arvosta ei voi puhua, vauvan hoitaminen on naisen työ.
Meillä isä on innokkaasti osallistunut päivärutiineihin, kärsivällisesti kuuntelee minun tunteiden vuoristoradan, tukee ja kannustaa - meidän yhteishenkemme on vain tiivistynyt.
Olen itse vieläkin synnytyksen jäljiltä vähän puolikuntoinen, mutta mieheni hoitaa kauppa-asiat, siivoukset yms. ihan pyytämättä. Polttareita ja juhlia on ollut ja on tulossa, siitä ei ole tarvinnut keskustella, että näissä voi käydä, mutta kotiin tullaan ajoissa ja hyvässä kunnossa.
Lapsen kanssa isä voi halutessaan tehdä ihan kaiken muun paitsi imetyksen.
Ja minusta on mahtavaa, kun se isän mielestä on itsestäänselvyys ja hän tekee kaikkea mielellään! :)
on äidin hommaa se imetys,ja olla sydän kylmänä pienestäkin asiasta.mies ei sellaista tunnekuohua käy koskaan vaikka kuinka rakastaa ja lasta haluaa.se nyt vaan on totuus. mies ei voi synnyttää ja saada samaa sidettä lapseen kuin äiti. isänä varmasti täydellinen,en epäile,mutta koskaan ei se vastuu ja hoito ole ollut iseille niin vakavaa kuin äidille. jos isä ottaa muutaman olue päivän aikana,se on normia,tekispä äiti saman..
Väsymys. Toki olin varautunut valvomiseen ja tiesin että väsynyt tulen olemaan, mutta kun se hetki on siinä niin sitten vasta sen tajusin miten väsynyt ihminen oikein voi ollakaan. Esikoisen kohdalla iski pienimuotoinen baby blues kun jouduttiin olemaan viikko sairaalassa. Itkin viikon ja olisin voinut jättää vauvan sinne ja lähteä itse kotiin jos olisi onnistunut... En siis yleensä itke kenenkään nähden ja se oli jotain aivan kamalaa kun itku ei vaan loppunutkaan. Myös se yllätti, että rakkauden tunne vauvaan kasvoi vasta ajan myötä parissa viikossa, se ei iskenyt heti. Kakkosen kohdalla olin jo äiti ja tiesin mitä tulee olemaan niin silloin tunne iski paljon nopeammin. Mutta vaikka ikäeroa ei ole kun 1,5v niin väsymys se vaan yllätti tämän äidin taas... Esikoinen nyt 2v ja kuopus kohta 6kk ja alkuväsymyksestä jo on toivuttun vaikka vieläkin väsyneenä mennään...:)
Yllätti se, miten sitovaa vauvan/lapsenhoito on ja miten paljosta joutuu luopumaan, kuten oma aika, yöunet.. Jonkunlaista babybluesia varmaan oli kuukausia, kun koko ajan oli itku herkässä ja mieli maassa, ja miehen kanssa meni koko ajan sukset ristiin, kun se ei tajunnut, kuinka olisin apua häneltä tarvinut. Sen sijaan pahoitti mieltäni vain enemmän uhkailemalla heti erolla, jos itkemistä ja valitusta lopeta....ja lapsi oli silloin 7 vkoa.
Miehen asenne elämään ei paljoa ole muuttunut, kuvittelin, että perheessä molemmat vanhemmat pitävät tasapuolisesti huolta lapsesta, mutta näköjään se jääkin täysin äidin harteille kun isi hoitaa omia juttujaan kuin ennenkin.
Heti lapsi oli rakas ja sitä halusi suojella, mutta yli puoli vuotta meni odotellessa sitä ihmeellistä tunnetta, jota äidinrakkaudeksi ja onneksi kutsutaan. Kaikki päivittäiset toimet meni melkein kuin velvollisuudesta vaan ja huomasin, että nautin tosissani lapsesta kun minulla oli seuraa, esim äitini tai muita sukulaisia.
Luulen, että helpommalla olisin päässyt, jos olisin heti alussa saanut edes hieman enemmän apua ja sympatiaa mieheltäni, mutta kun ei.
Myös kärsivällisyyttä lapsi on opettanut, mutta nyt sitä ei enää sitten riitäkään muille kuin lapselle. Myös se syvä huoli lapsen turvallisuudesta ja tulevaisuudesta yllätti. Ja se, että vesihanat aukeaa aina, kun lapselle telkkarissa tapahtuu jotain pahaa, tai lukee lehdesta jotain todella ikävää liittyen lapsiin.
Lapsi on miehelleni myös rakas, mutta eipä tuo näin ensimmäisen puolentoistavuoden aikana näytä kunnon/hyväksi isäksi vielä muuttuneen...aviomiehenkin taidot näyttävät olevan ruosteessa.
että vauvanhoidon sitovuus yllätti, niin mitä sitten odotitte? En siis todellakaan kysy millään pahalla, vaan ihan oikeasti haluaisin tietää. Luulitteko, että vauva nukkuu yönsä heti kättelyssä tai olisi mielellään itsekseen pitkiä aikoja vai mitä? Minulla on täysimetetty vauva, eikä ole siis pulloa koskaan nähnytkään. Kuitenkaan en ole yhtään yllättynyt siitä, kuinka sitovaa tämä on, koska mielestäni se oli itsestäänselvää jo etukäteen. Jos jotain, niin olen yllättynyt siitä, että se ei olekaan niin sitovaa, kuin voisi luulla.
vauvan hoidon sitovuuteen olin toki varautunut,mutta en siihen että oma entinen elämä on toistaiseksi mennyttä.sitä ainakin minä tarkoitin...
mulle kun kaikki hoki raskausaikana että "ei sen elämän tarvitse vauvan tulon myötä muuttua..." mutta muuttuuhan se!kääntyy aivan päälaelleen :) ainakin toistaiseksi...
olin varautunut myös yöheräilyihin,mutta en ikimaailmassa osannut arvata miten väsynyt ihminen voi olla!päivistäkään ei täysillä osaa nauttia/lähteä vauvan kanssa mihinkään kun ei yksinkertaisesti jaksa.silmät ristissä mennään päivät ja yöt...vauva nukku max 2h putkeen joten itse en ole kerennyt vaipua syvään uneen kertaakaan vauvan saavuttua taloon.
mutta rakas hän minulle on XXXXX
tuo, kun jotkut sanovat, etteivät halua, että elämä muuttu vauvan tultua. Jos elämä oikeasti ei muutu vauvan tultua, niin sitten jotain on vialla.:)
Tässä ketjussa on jo paljon tullut samoja asioita, jotka itseäkin yllätti.
Mutta pääasiassa juuri tuo vauvanhoidon ja etenkin imetyksen sitovuus minutkin alussa yllätti. Olen saanut imetysohjaajan koulutuksen ja minun PITÄISI tietää mitä se on, mutta oman kanssa homma ei sitten olekaan niin helppoa. Jos kaikki menisi suitsait siitä vain niin luulen, ettei se olisi ollutkaan yllättävää. Imetys voisi jopa olla mukavaa.
Maitoni ei kuitenkaan riitä (tai ehkä riittäisi jos jaksaisi 24h istua lapsi tississä huutavana roikkuen) Minulla oli monia "meillä tehdään näin" ajatuksia raskausaikana, kuten ei lisämaitoa, ei tuttia jne. Mutta sitten, kun se lapsi on siinä ja nälkäänsä epätoivossa huutaa niin ei minun mieli kestä sitä nälissään tissille pakottaa. Yllätys oli siis se imetyksen hankaluus ja sen vaatima työmäärä, kun kaikki ei menekään hyvin.
Minua yllätti myös se oman lapsen itkun kuuleminen. Jos neiti itkee mahavaivojaan niin siinä on äitiltäkin tippa tulla linssiin, kun tuntuu niin pahalle. Ja pelkkä vauvan rähmivä silmä saa äidin omatunnon kolkuttamaan "olenpa huono äiti, kun vauvan silmä rähmii/ taipeet on vähän hautuneet...)
Ja sekin oli hassua, että kasvatusneuvoja on helppo antaa jos ei ole omaa lasta. Eipä se olekaan niin helppoa totutella lasta olemaan yksikseen ja "annahan vain sen itkeä, kyllä se pärjää". Myös nuo lapsiuutiset yms. saa tipan heti linssiin ja mielen ärtymään.
Eli ei sitä ihan tiennyt mitä tuleman pitää :)
Jos ei ennestään ole vauvoja hoitanut niin varmaan unen vähyys ym.yllättää vaikka siihen varautuisikin tai tietäisi.
tarvitsekaan/saakaan totella: "Eipä se olekaan niin helppoa totutella lasta olemaan yksikseen ja "annahan vain sen itkeä, kyllä se pärjää"."
Pienen lapsen itkuun aina vastattava heti tai heti kun pystyy. Ei vauvaa mitenkään "totuteta" kestämään pahaa oloa.
se miten väsynyt sitä voi ihminen olla. Miten vaikeaa on touhuta kun tekisi mieli lupata silmät kiinni ja nukkua vaan kun ei voi kun pikkuinen vaatii välitöntä huomiota. En odottanut helppoa lasta,niitä ei meidän suvussa olekaan joten omani on vieläpä helpoimmasta päästä vaikka nukkuu huonosti ja on todella huomionkipeä. Terve lapsi kuitenkin. Silti äitinä olen lopen uupunut kiitos lapsen isän joka ei pätkääkään ymmärrä miksi mammaa väsyttää ja mikä merkitys olisi jos edes tunnin katsoisi lasta päivässä. auttaisi kotitöissä tms. 4kk nyt on mamma valvonut eikä ole apua saanut kun satunnaisesti anopilta. Lapsen isästä teksi mieli jo erota koska ei auta yhtään lapsen kanssa mutta ei oikeastaan ole aikaa edes miettiä erojuttuja. Sitä vaan menee itsekseen päivästä toiseen. Ei jaksa riidellä miehenkään kanssa kun tämä ei lapseen edes päivittäin koske.
Hei vaan, itsenikin kohdalla tämä sitovuus yllätti melkolailla!!!
Yhtenä syynä pidän sitä, että lähipiirillä ei ole yhtään pientä lasta ja omat lastenhoito kokemukset ovat vasta 1vuoden ikäisistä lapsista. Eli ennen omaa lasta ei ollut tarkkaa käsitystä siitä kuinka rankaa pienen vauvan hoitaminen on.
Kyllähän sitä ennen lapsen syntymää ajatteli että hoitamisesta selviää kun tuolloin sai vielä nukkua yöt läpi ja mieliala pysyi tasaisena. Olisi pitänyt pari viikkoa kokeilla pätkittäisiä yöunia niin olisi saanut jonkinlaisen käsityksen siitä mihin arki on muuttumassa. Ja tämän päälle vielä mielialojen vaihtelu mikä oli jotain aivan käsittämätöntä synnytysen jälkeen. Ja vielä lopuksi haluan sanoa, että yllätyin älyttömästi siitä kuinka pahalta oman lapsen itku voi tuntua!!! aivan kuten joku kirjoittajista kirjoittikin.. Muutaman kerran on täytynyt mennä omaan huoneeseen itsekin itkemään kun lapsen itku tuntui niin PAHALTA! Mutta nyt jälkeenpäin voin sanoa että kaikesta on selvitty ja vauva-arki näyttää parhaat puolensa. Ei muuta kuin jaksamisia kaikille ja muistakaa että kaikilla tunteillanne on oikeus oli ne sitten kuinka älyttömiä tahansa.
mua rasittaa anopin ja muiden neuvomiset oman lapseni suhteen, varsinkin nuo anna sen itkeä kommentit. kyllä minä sen verran olen omaani hoitanut että tiedän ettei se itkukaan itekseen lopu jos ei sille mitään tee?! ennenvanhaa kai niitä lapsia sitten huudatettiin tavan takaa, mutta miksi turhaan huudattaa kun helpompaa se on itellekin ottaa syliin kuin kuunnella huutamista... ite en ainakaan kestä itkua juuri lainkaan, se on niin sydäntäsärkevää että tekee kaikkensa että se lakkaisi pian.
no en oo vauvoja aiemmin hoitanut mutta nukkunut oon kyllä mielestäni tosi hyvin.. välillä liikaakin kun kaikki olettaa että vauvan takia sitä pitäis olla nukkumassa koko ajan. toisinaan kyllä yöllä hätkähtänyt hereille vauva sylissä että nukahti pariksi sekunniksi.. ne semmoset hätkähdykset on yllättänyt ja pelottanut. se on ihmetyttänyt miten onnellinen sitä on vaikka on tällänen suloinen pallo nilkassa koko loppuelämän ajan. jonka mukana tulee mies lapsineen, eksineen, sukuineen...
mutta vauvan kanssa kaikki on helppoa unelmaa ja se masennuskin lähti raskautumisen myötä.. kaikki ois täydellistä jos sais vielä seksiä yhtä usein tai ees yhtä pitkään kuin ennen vauvan tuloa.
Minua yllätti se miten kamalan paljon sitä pientä ihmistä rakastaa heti alusta asti. Pari ekaa kuukautta pelkäsin hulluna että jotain tapahtuu. Halusin myös olla taukoamatta lapseni lähellä enkä mielelläni lähtenyt edes kauppaan yksin ja jos lähdin niin tulin kiireellä takaisin.
Myös ikävät tunteet yllättivät. Ensimmäinen nelisen kuukautta meni melko hyvin mutta sitten alkoi seinät kaatumaan päälle ja armoton yksinäisyys ja muukin ahdistus lisääntymään. Tuntui kamalalta jäädä yksin päivästä toiseen moneksi tunniksi hoitamaan lasta vaikka lapsi onkin alusta asti ollut rauhallinen ja "helppo" lapsi. En ollut kuuna päivänä ajatellut että nuo tunteet olisivat vyöryneet päälle kuin myrsky. Onneksi nyt on alkanut helpottaa mutta pari kuukautta meni niin että muuten oli hyvä ja onnellinen olo mutta jos olin lapsen kanssa kotona yksin niin olin itkuinen ja masentunut. Jo sunnuntai iltana aloin jännittämään uutta viikkoa ja miehen töissä olemista.
Se äärimmäinen rakkaus omaa lasta kohtaan. Muutenkin tulin herkemmäksi kaikelle ja samalla myös vahvemmaksi. Tuntuu siltä että pystyy ihan mihinkä vaan lapsen vuoksi ja lasta suojellakseen. Tulin myös ehkä ylisuojelevaiseksi esim. ei tullut mieleenkään jättää ulos yksin nukkumaan! Herkäksi tai herkemmäksi tulin kaikelle vääryydelle mitä yleensäkin maailmassa tapahtuu. En voi enää katsoa niin realistisesti ohjelmia jossa erit. lapset kärsivät. Kuvat kuolleista lapsista tsunamissa tai kiinan maanjäristyksissä teki niiiiin pahaa! Olisin halunnu ottaa lapset syliin ja suojella.
Kuulun onnellisten joukkoon. Ei tullut bluesia, enimmäkseen onnen tunnetta vaikka välillä väsytti.
Mitään et tällä saralla voi tietää, jos sitä ei ole aiemmin kokenut. Eli turhaa täällä moralisoida, että kyllähän sitä etukäteen tietää, että yöheräilyjä on tai imetys on sitovaa tms.
Minä olen yllättynyt siitä, että näin vähillä yöunilla on yllättävän pirteä. Normaalisti olisin puolikuollut. Kyllä se vauva antaa voimia!
Ajattelin myös harrastavani ja tekevän mahdollisimman paljon omia juttujani. Kuitenkaan nyt en henno jättää lasta hoitoon, vaikka siellä varmaan pärjäisikin. Ts. tätä ennen en ollut kotiin jäävää tyyppiä ollenkaan, mutta nyt se on paras paikka.
Myös imetyksen vaikeus yllätti. Luulin tietäväni siitä kaiken ilman opastusta ja neuvolassa kerroinkin sen olevan selvä juttu. Mutta eipä ollutkaan.
"moralisoida". Väitätkö siis, että joku valehtelee, jos sanoo, että ei ole yllättynyt vauvanhoidon sitovuudesta? Ei kaikki ole niinkuin sinä, kyllä jotkut ovat etukäteenkin osanneet odottaa ihan realistisesti, mitä se arki vauvan kanssa on. Terveisin, yksi, joka ei yllättynyt muusta, paitsi imetyksen kivuliaisuudesta. Täysimetyksellä kuitenkin menty syntymästä lähtien kiitos imetysohjaajakoulutuksen. Ilman sitä olisi saanut jo laitoksella lisämaitoa.
Sanallisesti varmaan kaikki tietää, mitä tuleman pitää ja mihin on ryhtynyt. Konkreettisesti sen vasta tietää, kun sitä on kokenut. Odotukset ja mitä se sitten todellisuudessa on, voivat poiketa toisistaan. Ja niitä ajatuksiahan tässä keräillään. Tarkoitin, että jos joku väittää, että miten et voinut tietää, mitä esim. imetys on. Ei sitä voi tietää, ennenkuin kokee. Ei täällä kukaan valehtele, ehkä meidän ymmärrykset eivät menneet yksiin.
Synnytyksen jälkeiset 7 viikkoa oli täyttä helvettiä, hirvee väsymys & vauvalla koliikkia kesti 8 viikon ikään, itselle tuli myös Baby Blues & ahdistus, jotka onneksi meni ohi kun koliikki loppui. Imetys oli aluksi tosi vaikeaa ja piti antaa lisämaitoa, täysimetykseen päästiin vasta 2 kk iässä. Nyt 3 kk iässä vauva-aika on ihanaa!
Tiesin kyllä että vauvassa on kiinni 24/7, joten se ei sinänsä yllättänyt, mutta ehkä se yllätti kun ei voinut mitään tehdä. Siis en oikeasti ymmärrä miten selvisin niistä ekoista kuukausista. Ajattelin että lapsihan nukkuu suurimman osan vuorokaudesta ja voin sillä aikaa tehdä niitä juttuja kuin ennenkin. Mutta ei se ihan niin mennyt. En pystynyt kunnolla syödä enkä nukkua, en mitään. Olin vain, mietin miten tästä selvitään.. Jonkunlainen baby blues oli mutta se meni onneksi ohi parin kuukauden jälkeen.
Yllätyin -ja pelästyin- myös niitä raivon tunteita joita itkevä vauva sai aikaan. Enää ei sellaisia ole, kun vauva on jo lähemmäs vuoden, mutta alussa tuli välillä niin suuria raivon tunteita että ihan pahalta tuntui.
Myös se, että rakkaus lapseen ei heti herännyt, yllätti. Ekat viikon hoidin lasta vain mekaanisesti, koska se oli velvollisuutena. Tuntui kamalalta, että vauva joutui olemaan kanssani, sillä en tuntenut rakkautta häntä kohtaan. Välitin toki ja hoidin ja juttelin, mutta en tuntenut sellaista rakkautta jota kuuluu tuntea. Mutta sekin asia korjaantui, nyt lapsi on luonnollisesti rakkainta elämässä.:)
Oikeastaan sekin yllätti, että osaan olla äiti.:D En ole koskaan pitänyt itseäni äidillisenä ihmisenä ja ajattelin että minusta tulee varmasti tosi omituinen äiskä. En usko että niin on käynyt kuitenkaan...=)
Olen hoitanut lapsia työkseni ja nuorempana huvikseni ja koen oman lapsen hoidon samanlaiseksi kuin hoitolasten. Jokainen hoitamani lapsi on ollut rakas, kuten tämä omani.=)
Olin aluksi kai varovainen tunteiden suhteen, luulenpa että pelkäsin sitä että vauvalle sattuu jotain enkä selviäisi siitä jos tunteet päästäisi valloilleen. Ahdistuin siitä että imetin koko ajan ja oman jaksamisen vuoksi siirryttiin korvikkeeseen jotta isäkin voisi osallistua paremmin vauvan hoitoon. Isä on aina mielellään vauvaa hoitanutkin. Luulenpa etten vieläkään reilussa puolessa vuodessa voi sanoa että aivan täysillä uskaltaisin vauvaani rakastaa, vaikka hän sekä isänsä ovat koko maailmani.
Eniten on yllättänyt se, etten aina tiedä mitä vauvan kanssa tekisin. Hän viihtyy melko paljon lattialla liikuskellen ja tutkiskellen ympäristöä. Välillä taas kaipaa jotain muuta, mutta minä ammatti-ihmisenä en osaakaan aina keksiä miten sitä jotain antaisin. Meille odotetaan toista lasta ja pelottaa miten jaksaa, mutta lapsia haluamme enemmän kuin yhden ja pienellä ikäerolla. Ja tämä alun tiivis symbioosi ei loputtomiin kestä, nauttia siitä pitäisi eikä ahdistua. =)
Tästä tekstistä heijastuu selvästi tämänpäiväinen mieliala..väsyttää ja harmittaa oman lapsen puolesta kun hampaiden puhkeaminen aiheuttaa kipua ja ärtymystä. Pelottaa tuleva ja ahdistaa se kun itse on niin yksinäinen.
nyt odotan jo kolmatta mutta ...
ei minua oikeen yllättänyt mikään erikoinen. se sit varmaan eniten että meillä esikoinen oli niin helppo lapsi. sairaalsta päästiin heti seuraavana päivänä kotiin, poika painoi 4000g niin en herätellyt mitenkään yöllä syömään, nukkui ja söi. heti viikon ikäisenä alkoi nukkumaan 6-7 h putkeen yöllä. sain nukkua itsekkin koko sen ajan niin mitään väsymystä ei ollut. päivällä söikin sit vähän tiheämpään. jo 3kk iässä syötin illalla 20-21 aikoihin ja heräsi sit syömään vasta aamulla 7-8 maissa. nukkui tosi hyvin.
mutta kakkonen ei ollutkaan ihan samanlainen nukkuja.
päästiin kotiin taas seuraavana päivänä, tyttö söi yötä päivää 1-2h välein sen ekan 1kk. olin ihan poikki. mutta sekin sit tasottui ja 4kk iässä nukkui koko yöt. olin aatellut et kyllähän tämä toinenkin antaa nukkua yöt, mut se ei ollutkaan ihan niin :).
nyt siis kolmatta odotan ja katotaan miten hän nukkuu, syö jne. lapset ovat niin erinlaisia.
mua yllätti varmaankin enimmäkseen se esikoisessa et sain nukkua kunnolla et jaksoin sit päivällä olla ja seurustella hänen kans kunnolla.
Ekaks tehdään lapsi ja sit ihmetellään et "ai, pitääks tätä hoitaakin ja vielä 24/7"!!????!?
Just joo.
Ihme äiti, ei yllättänyt mikään. Kai se nyt lapsissasi joku yllätti. Enpä usko, että elämäsi joka tapauksessa on ennallaan, vaikka nukkuvatkin yönsä hyvin jne. Iloitse vaikka siitä että ovat syntyneet ja asiat ovat hyvin tai että onpas sitä joskus vaikea uhma, mutta siitä selvitään. Mutta ei mitään tunteita, ihme touhua.
tunteita?? Ei kai edellinen niin sanonut, vaan että mikään ei varsinaisesti YLLÄTTÄNYT. Yllätys ei ole synonyymi sanalle tunne.
Minuakaan ei yllättänyt äitiydessä oikein mikään. Kaikki oli/on suunnilleen sellaista, kuin olin kuvitellutkin.
Mulla on kaksi lasta ja kolmas tulossa. Mua yllätti äitiydessä se, että se rakkaus lapseen tuli kyllä heti enkä kokenyt huonommuutta olipa synnytys sektio tai alakautta (molemmat kokenut) vaan että kunhan lapsella kaikki hyvin ja on terve. Tässä kun on eri-ikäisiä jo ja kokemusta, niin eniten minua yllättää se kuinka riippuvaisia lapset ovat äidistä, toki myös minä heistä. Ikävä on jos jossain on pidempään. Ei raski olla. Toki on muutakin elämää kuin lapsenhoito, en sillä. Mutta se on yllättävää, että kuinka vauvan hoito on helppoa verrattuna vaativaan 10 kk:n ikäiseen, kun se se vasta on lahkeessa kiinni ja itkee, kun äiti katoaa talossa nurkan taa tms. Se oma rauha lukea lehteä tai tehdä jotain on niin aikataulutettua, vaikka mies osallistuu samalla tavalla kotiaskareisiin ja lastenhoitoon, mutta se todellinen oma aika on tosiaan vasta kun lapset ovat päiväunilla tai yöunilla, tai suostuvat leikkimään keskenään tappelematta. Näin se vain on. Ainainen vahtiminen ja varulla olo myös yllätti. Mutta kaikenkaikkiaan onneksi näyttää vielä olevan lapset helpommasta päästä.
Kaksi lasta, kolmas tulossa. Ei masennusta. En tiedä yllättikö se, siihen kuitenkin varautui. Oma aika on kortilla ja miten paljon ne lapset pyöriin helmoissa ihan oikeesti. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois, iän myötä helpottaa. Yöt ovat kuitenkin nukkuneet hyvin jne. helppoja lapsia muuten. Kaikki on nyt suunniteltava.
mutta ei bababluesia!
siis ihan kaikki yllätti. edellä mainittuja on se rakauden määrä, halu suojella pientä (ja pienen isää ja itseä), se sitovuus (ei sillä etteikö olisi tienny että vauvan kanssa pitää olla ja hoitaa, vaan se että jatkuvasti on korvat höröllä ja kuuntelee sen jokaista tuhahdusta ja havahtuu yöllä pelkkiin kääntyilyihin ja vaikka on hoitaja paikalla joskus, niin silti sitä kuuntelee ja on jatkuvasti valmiustilassa ja jos itse lähtee jonnekin käymässä, pieni on silti jatkuvasti mielessä. mistä oonki todennu että ei ne yöheräilyt väsytä vaan juurikin tuo jatkuva ylitarkkaavaisuustila).
sitten yllätti se. että alta nelikuiselle riittää kantoliina, muutama vaatekerta, pari tuttipulloa (jos mennään korvikkeella), vaippoja, pari helistintä, turvakaukalo ja sänky. (ei vaunuja, ammetta, ripakopallista leluja, ym...) ja kuinka helppoa vauvan kanssa on liikkua.
katsotaan mitä tulevat kuukaudet tuo tullessaan.. mistä vielä tulee yllätyksiä!
Olin varautunut siihen, että vauvalle varmaan iskee heti kaukhea koliikki (miehen kanssa meillä molemmilla ollut) ja että vauvanhoito on kauhean rankkaa ja vaikeaa, eikä saa koskaan enää nukkua eikä ehdi minnekään. Ja että imetys on tuskien taival ja vaikeaa sekä vaivalloista.
Niin yllätti sitten se, kuinka luontevaa ja helppoa kaikki onkin ollut. Pojalla ei ollut koliikista tietoakaan, nukkui laitokselta asti 6h yössä puitkeen syöden kerran ja nukahtaen tissille uudelleen nukkuen aamuun saakka. Imetys on sujunut kuin tanssi, luovutin sitä jopa keskolaan, koska sitä tulvi yli äyräidensä. Yllätyin siitä, miten helppoa on tulkita vauvaa, miten sen ääntelystä tietää onko nälkä, vai väsyitkua, miten sitä muutenkin vain tajuaa mitä vauva tarkoittaa. Täyskestoilen, ja poika oppi puolivahingossa itsestään potalle 5,5kk iässä, johtuen kai juuri tästä samalla aaltopituudella olosta.
Kotityöt olen ehtinyt tehdä, miehestä on ollut myös suuri apu. Mistään ei oikeastaan ole tarvinnut luopua, lenkeille ja jumppaan kerkeän vieläkin, sekä katsoa lempi telkkuohjelmani, koska mieheni hoitaa imetystä lukuunottamatta saman verran poikaa kuin itsekin, plus pojalla on hyvät unenlahjat :D
Vauva on tuonut korvaamattoman paljon iloa ja ennenkaikkea sisältöä elämään!
Yllätti myös se, ettei vauvakuume kadonnut yhtään minnekään, vaan tahdon lisää tuollaisia ihanuuksia!
että tuollaisia on olemassa :) mutta harvoin lottovoitto osuu samalle tapaukselle kahta kertaa... en halua pelotella, mutta ettehäm liiaksi turvaudu siihen että seuraava on yhtä helppo. Mutta hyvää jatkoa teille :)
Itseä taas yllätti eniten pyykin määrä. Meidän vauva on megapuklaaja ja pahimmillaan bodeja saa vaihtaa 4 tunnissa! Ja siis en puhu pikkupukluista vaan niistä jotka menee kuolalapun yli jopa valuu housuille asti ja likomärässä vaatteessa ei tientenkään olla.
Samoin kuten toistakin äitiä täällä itseä pelotti se oman raivon tunne kun vauva huutaa ja karjuu. Sitten taas sellainen pienempi ääninen itku tai käninä aiheuttaa minusa vain suunnatonta hellyyttä . eli kaikki muut vauvan itkut (Ja ettei kukaan ihmettele meillä ei huudateta vauvaa mutta silti itkua mahtuu elämään vaihteleva määrä :(
Se taas yllätti postitiivisesti, että ainakin tämän vauvan kanssa voi mennä moneen paikkaan (itku karjumiset on ollut nukkumaanmeno aikaan jolloin ollaan jo kotona. Mutta ei onneksi kovin usein noita karjumisia )
Esikoisen vauva-ajasta jo niin pitkä aika, että unohtanut paljon. Nyt kuopuksen kanssa yllätti se kuinka ihanaa tämä on:) En muistanut kuinka mahtavaa aikaa vauvan kanssa on olla. Vaikkakin öisin joutuu heräilemään edelleenkin lukuisia kertoja. Vauva nyt 4 kk.
imetys yllätti.. luulin että vauva syö silloin tällöin eikä asu tissillä...
ja joku täälä marisee kun porukka ei tajua että se tenava sitoo. totta helvetissä se sitoo, mutta kuinka paljon! en arvannut että se sitoo myös nukkuessaankin. ja että itte herää pienimpäänkin tuhahdukseen ensimmäiset 6kk. ja että jatkuvasti on korvat pitkällä jos toinen on päikkäreillä. se sitoo. ja ettei voi tehdä normi kotitöitä ettei muksu herää. ja se turhautuneisuuden tunne kun illalla toteaa että viikontakaiset tiskit on vielä pöydällä vaikka on tiskikonekin. (meillä oli päivät pelkkää huutoa aluksi. siis pahin 6 tuntia putkeen. eikä neuvolantätikään sille mitään mahtanut vaikka kävikin useamman kerran katsomassa) sekin yllätti, ettei omia aivoja saisi käyttää, vaan pitäisi muka mennä kaiken maailman oppaiden mukaan. pah. myös se oli ihme, että kun 3kk oli mennyt, niin poika lakkasi huutamisen ja nytkin kohta 9kk on yhtä hymyä. ja miten paljon tuntemattomilta tulee kommentteja. niin joo, ja mieheltä ei kannata liikoja odottaa :)
niin pahalta kun se kuulostaakin niin minut yllätti se kun pitkään toivottu lapsi tuntuikin ihan vieraalta. Alkuun tuntui etten rakasta lastani enkä jaksaisi hoitaa sitä.Tuota kesti melkein pari kuukautta kun olin väsynyt,paniikissa ja yksinäinen..Kun lapsi alkoi nukkumaan pidempiä yöunia,ahdistuskin alkoi hellittämään ja rakkaus lapseen kasvamaan. Nyt lapsi 8kk ja itkuherkkyyttä sekä pientä ahdistusta on vieläkin. Ehkä hormonit vielä hiukan sekaisin...?
että lapsi oli pitkään odotettu. En tiedä taustojasi sen tarkemmin, mutta olikohan teillä taustalla lapsettomuutta tai hoitoja tms? Silloin ei ole harvinaista, että käy niin, että lapsi onkin ns "liian" toivottu. Ehkä lapseen ei uskalla kiintyä, koska pelkää menetystä niin kovasti? Tai esim. jos on keskenmenoja taustalla, ei raskausaikana normaalisti kehittyvää tunnetta vauvaan aina synnykään. Sinuna puhuisin asiasta neuvolassa, jos itkuherkkyys ym. ei häviä pian ja vaikka hetikin, jos se sinua häiritsee.
Takana 10v. lapsettomuus. Olen ollut paljon lasten kanssa, hoitanut sukulaisia ja työssäni lapsia. Montakin asiaa yllätti, ehkä eniten se kuinka hyvin olen nukkunut. Meille siunaantui todella hyvä nukkuja, vain hajanaisia ja harvoja "valvottuja" öitä. (Joskus yllättää näinkin päin..)
Mutta edellisestä kirjoituksesta haluaisin kommentoida että kiintymyssuhteen luominen otti aikansa. En todella uskaltanut kiintyä, koko ajan odotin, että joku tulee hakemaan vauvaa pois eikä se oikeasti olekaan meidän. Tiesin kyllä paremmin, mutta tunnetila taustalla oli.. hämmentävä vähintäänkin.
Toinen asia mikä yllätti on se nimeomainen pelko. Välillä valvoin yöt miettien millä suojella tätä pientä ihmettä maailman julmuudelta, ensimmäistä kertaa iski oman kuoleman pelko: mitä jos kaadun ja lyön pääni, ajan kolarin? Mitä jos lapsi joutuukin odottamaan yksin päivän että isi tulee kotiin ja löytää? Miten vauva pärjää ilman äitiään? Ihan hölmöjä ajatuksia, ehkä osittain hormonien takia, ehkä osittain sitä puuttuvan kiintymyssuhteen luomista auttavia asioita. Tai ehkei siinä kiintymyksessä ollut koskaan ongelmaa, en vain uskaltanut ajatella asiaa.
Huoli yllätti. Vauva nyt 3kk ja edelleen herään öisin tarkistelemaan että kaikki hyvin. Tahtomattani herään tarkistamaan. Enää en sentään laita kelloa herättämään, ensimmäisen 3 viikkoa se kikka oli käytössä (neuvolasta sanoivat ettei imetysväli saa missään tapauksessa mennä yli 5h ja vauveli nukkui 6-7h öisin heräämättä). Nyt miettien se oli aika "yliveto" mutta olen valmis antamaan itselleni anteeksi, lapseni parasta ajattelin. :)
Kaikki on tavallaan juuri sitä mitä odotinkin, silti kaikki osasi myös yllättää. Mielialat vaihtelee, erilaisia tunteita tulee mutta tulkoon. Minulla on ihana perhe, täydellinen vauva. En voisi enempää pyytää! :)
lapsi on nyt "jo" 10kk mutta yritin tässä muistella niitä ihan alkuaikoja. Suurin ylläri mikä tulee mieleen on varmaan se miten VAHVA pystyn olemaan, ja sehän on tietysti IHANA ylläri! Kaikki varmaan tietää sen tunteen kun kello herättää aamulla eikä millään jaksais nousta niin painaa vaan sitä torkkua ja jatkaa unia. Mutta sillon kun se oma vaavi herättää itkullaan niin vaikka olis kuinka väsyny, valvonu koko yön, tuntuu että keho painaa sata tonnia ja luomet saman verran, niin jostain sen energian kuitenkin löytää ja nousee ylös, hoitaa rakkaudella pienen ja kun tilanne rauhottuu niin lösähtää kasaan ja huomaa, että taas on yhdestä tilanteesta selvitty, vaikka miten vaikealta tuntui nousta :)
Ja se että se kaikki vaiva on todellakin sen arvoista. vaikka joskus aamulla saattaa mielessä käydä ajatus, että voi kun saisi hetken pidempää nukkua, niin siitä kun nousee ja näkee lapsen hymyilevät kasvot niin kaikki sellaset ajatukset häviää.
Oikeastaan muu ei paljoo yllättäny. Meillä oli avoin mieli, eikä mitään ennakko-odotuksia vauva-arjen suhteen. Ja kaikki tuntukin menevän tosi hyvin. Mutta kyllä täytyy sanoo että ihan uudelainen arvostus on tullu kaikkia maailman äitejä kohtaan. Ja pakko sanoo että oon itekki hemmetin ylpee itestäni ja samoin miehestäni! Vaikka lapsi olis tollanen enkeli niinku meijän, koskaan suunnilleen mistään valita ja aina terve (tähän asti ainakin) niin se pelkkä rakkauden ja huolen määrä voi välillä tuntuu raskaalta, mut samalla tosi ihanalta.
Alkuvaiheessa yllätti tieto siitä että tulokkaita onkin kaksi ja seuraavaksi yllätti se että syntyivät reilusti etuajassa.
Pienenä pettymyksenä on tullut se etten tunne juuri mitään yhteisyyttä muiden tuoreiden vanhempien kanssa. Se että meillä on näitä kaksi ja ovat lisäksi syntyneet keskosina, tekee mun "vauvakokemusmaailmastani" aikalailla erilaisen kuin täysiaikaisten yksösten vanhemmilla.
Myös se on yllättänyt miten leppoisaa kahden vauvan kanssa kotona oleilu lopulta on.
Uusi juttu oli myös se että vanhempainvapaata voi pitää kumpi tahansa vanhemmista. Ei todellakaan uskoisi kun tietää miten harva isä on vanhempainvapaata (niitä muutamia isälle korvamerkittyjä viikkoja lukuunottamatta) pitänyt.
vastailinkin tuonne jo aikaisemmin..Kyllä oli lapsettomuutta ja kaverit siinä sivussa kun yritettiin sai useita lapsia..Ja tosiaan ennen rv 30 en uskaltanut ostaa mitään mikä liittyy vauvaan kun pelkäsin sen tuovan huonoa onnea.Ja alkuun heräilin yöllä tarkistamaan hengittikö vauva jne. Puhuin neuvolassa siitä,ne tarjos lääkkeitä ja sitten vielä toisiakin lääkkeitä jotka pahenti mun oloa.Mutta ajan kanssa ne pelot sun muut on vähentynyt ihan ilman nappuloita.:) Se voi tosiaan olla että oli liian toivottu:) onneks nyt olo on alkanut "normalisoitumaan" mutta vauvakuume alkanut heräämään taas..Toivotaan että edellisestä viisastuneena pystyisi ottaa sitten rauhallisemmin kun/jos sen aika tulee.