kun lapsi näkee vanhemman itkevän

Kyllä minusta perhe-elämään saa kuulua niin iloiset kuin surulliset tunteetkin. Ei siinä ole mitään pahaa. Tunne se on siinä missä ilokin. Ja jälkeen päin voi hyvin kertoa lapselle, että äitillä oli vähän paha mieli tms. Ymmärrän tietenkin, että sinulla on siitä kammottavat muistot, ja varmasti suuttuminen on lisännyt pahaa oloa. Ehkä sen takia pelkäät tunteiden näyttämistä oman lapsesi nähden, kun pelkäät hänestä tuntuvan yhtä pahalta kuin sinusta silloin pienenä.

Meillä taas kotona oli vähän päinvastainen tilanne. Kukaan ei koskaan (ainakaan sen jälkeen kun me lapset olimme kasvaneet) itkenyt kenenkään nähden eikä yleensäkään puhunut surullisista tunteista. Eikä myöskään mitään hellyyttäkään näyttänyt. Meillä ei halailtu, ei vanhemmat lapsiaan eikä vanhemmat edes toisiaan. Tunne-elämämme oli siis aika jäyhää ja "kylmää". Olen itsekin sen takia hävennyt ihan järjettömästi kaikkia tunteitani ja on ollut vaikea osoittaa kenellekään välittämistä tai päästä fyysisesti lähelleen.

Olen yrittänyt oppia nyt itse pois tuollaisesta tunnekylmyydestä ja ainakin toivoisin saavani aikaan sellaista tunneilmapiiriä, että kaikki tunteet on sallittu ja ne ovat luonnollisia.

Ihailen lapsia näissä tunneasioissa. He ovat niin luonnollisia. Jos tulee tarhassa paha mieli, niin itkun tirauttamisen jälkeen kaikki on taas hyvin. Jos suututtaa, niin vähän polkee jalkaa ja huutaa, niin sitten kohta helpottaa. Voisi tehdä itsellekin hyvää joskus vaikka töissä päästää kunnolla höyryjä ulos. Tuntuu, ettei aikuisen ole soveliasta näyttää muita tunteita kuin iloa. Kaikki pitää tehdä salassa. Jos on koko päivän ahdistava mieli, niin itkua pitää säästää iltaan asti, että yksin itkee salassa. Ja kun yleensä itku helpottaa oloa, niin tunteiden avoin näyttäminen helpottaisi oloa jo päivällä.

Tietysti siitä kannattaa puhua. Kyllähän lapsesta se tuntuu pahalta, mutta kun asiaa käsittelee juttelemalla siitä niin uskoisin lapsen oppivan myös itse käsittelemään negatiivisia tunteita.

Minun lapsuudessani äiti lähti toiseen huoneeseen itkemään ja jätti meidät lapset hädissämme ihmettelemään, että teimmekö jotain väärin. Asiasta ei puhuttu jälkeenpäin. Jossain vaiheessa muistan, että äidin itkeskelemään lähteminen tuntui vastenmieliseltä. Se suututti. Eli ei ihan hyvä niinkään.

Oma mielipiteeni asiaan on että aikuisen ihmisen tulee hallita tunteensa ja olla kaatamatta niitä lastensa syliin. Negatiiviset tunteet tietenkin. En ala syyttä suotta riehumaankaan niin miksi alkaisin itkemään. Lapsille taas suon ilomielin nämä tunteet ja luotan siihen että esimerkistä ja iän myötä tasaantuvat ja oppivat niitä näyttämään hallitusti. Se että ei itke, ei tarkoita etteikö tunteita olisi. Tietynlainen itsehillintä vain parantaa lähipiirin ja oman itsen elämänlaatua.

Minusta itkemistä pitää hiukan hillitä lasten nähden. Itse jos olen itkenyt niin että lapsi näkee, niin olen selittänyt sen jälkeen että äidillä oli paha mieli ja silloin tulee itku. Mutta nyt on kaikki hyvin eikä ole enää pahaa mieltä. Että lapsellakin on välillä paha mieli ja itku tulee. Lapseni ovat vasta pieniä (vanhin 2,5v) eli en osaa sanoa miten hiukan vanhempien kohdalla tekisin/sanoisin.