Lueskelin tuossa yhtä viestiketjua, jossa monikin sanoi, että eniten hävettää se, että on satuttanut läheisiään ja että on onnellinen siitä, että sai pitää perheensä. Alkoholistin lapsena jäi mietityttämään. Voi kun oma isäni edes kykenisi sanomaan tuollaista ääneen. Siis että on pahoillaan. Edes sen.
Isäni on juonut lähes koko aikuisikänsä. Silloin kun olimme pieniä, oli vielä parempiakin kausia, mutta nyt hän on ollut jo vuosikymmenen verran aivan rappiolla. Me lapset olemme nyt aikuisia ja olemme etääntyneet hänestä, sillä jopa hänen persoonansa on muuttunut. Tai no, vaikea edes sanoa, minkälainen hänen oikea persoonansa nykyään on, kun hän on lähes koko ajan kännissä. Varsinkin minä olen niin uupunut häneen, etten enää ole halunnut nähdä häntä. Hänellä on nykyään tapana purkaa pahaa oloaan suorastaan sadistiseen kiusaamiseen: Hän vähättelee ja piikittelee meitä, omia lapsiaan, eikä ole koskaan tyytyväinen mihinkään, mitä olemme elämässämme saavuttaneet. Se todella sattuu. Meistä on molemmista kasvanut huonoista olosuhteista huolimatta ihan kunnon kansalaisia, joilla on koulutus ja hyvät elintavat, mutta hänelle ei kelpaa mikään. Siskoani isä panetteli yksissä sukujuhlissa kovaan ääneen siitä, että tämä on sinkku. Hän toitotti, että siskoni on ”vähän tollanen vanhapiika”, jolla ei ole menestystä miesrintamalla. Sisko on vasta 25 eli nuori nainen vielä. Surkuhupaisinta on, että olen joskus miettinyt, että siskoni pitkä sinkkuus saattaa johtua osittain nimenomaan isästä: Hänellä vaikuttaa olevan vähän jonkinlaista hylätyksi tulemisen pelkoa, joka vaikeuttaa sitoutumista. Ne hylätyksi tulemisen pelot puolestaan voivat hyvinkin liittyä lapsuuteen alkkisperheessä. Isähän nimenomaan hylkäsi meidät viinan takia. Minä puolestani olen saanut kuulla, ettei koulutuksellani ja työlläni ole mitään arvoa. Pitäisi olla vähintään diplomi-insinööri, lääkäri tai juristi, että kelpaisi. Kaikki muu, varsinkin perinteiset ”naisten alat” ovat hänestä paskaa.
Tunnen vihaa isääni kohtaan. Kerran sanoin siskolle, että toisinaan toivoisin, että hän vain kuolisi. Eipähän tarvitsisi sitten enää miettiä. Siskoni järkyttyi ja alkoi itkeä, että miten minä voin sanoa noin. Mutta pitääkö sitä hävetä, että tuntee näitä vihan tunteita? Minusta se on ymmärrettävä reaktio. Toivoisin, etten vihaisi. Toivoisin, etten tuntisi enää mitään häntä kohtaan, en edes vihaa, ja voisin vain jatkaa omaa elämääni.
Isäni on juonut lähes koko aikuisikänsä. Silloin kun olimme pieniä, oli vielä parempiakin kausia, mutta nyt hän on ollut jo vuosikymmenen verran aivan rappiolla. Me lapset olemme nyt aikuisia ja olemme etääntyneet hänestä, sillä jopa hänen persoonansa on muuttunut. Tai no, vaikea edes sanoa, minkälainen hänen oikea persoonansa nykyään on, kun hän on lähes koko ajan kännissä. Varsinkin minä olen niin uupunut häneen, etten enää ole halunnut nähdä häntä. Hänellä on nykyään tapana purkaa pahaa oloaan suorastaan sadistiseen kiusaamiseen: Hän vähättelee ja piikittelee meitä, omia lapsiaan, eikä ole koskaan tyytyväinen mihinkään, mitä olemme elämässämme saavuttaneet. Se todella sattuu. Meistä on molemmista kasvanut huonoista olosuhteista huolimatta ihan kunnon kansalaisia, joilla on koulutus ja hyvät elintavat, mutta hänelle ei kelpaa mikään. Siskoani isä panetteli yksissä sukujuhlissa kovaan ääneen siitä, että tämä on sinkku. Hän toitotti, että siskoni on ”vähän tollanen vanhapiika”, jolla ei ole menestystä miesrintamalla. Sisko on vasta 25 eli nuori nainen vielä. Surkuhupaisinta on, että olen joskus miettinyt, että siskoni pitkä sinkkuus saattaa johtua osittain nimenomaan isästä: Hänellä vaikuttaa olevan vähän jonkinlaista hylätyksi tulemisen pelkoa, joka vaikeuttaa sitoutumista. Ne hylätyksi tulemisen pelot puolestaan voivat hyvinkin liittyä lapsuuteen alkkisperheessä. Isähän nimenomaan hylkäsi meidät viinan takia. Minä puolestani olen saanut kuulla, ettei koulutuksellani ja työlläni ole mitään arvoa. Pitäisi olla vähintään diplomi-insinööri, lääkäri tai juristi, että kelpaisi. Kaikki muu, varsinkin perinteiset ”naisten alat” ovat hänestä paskaa.
Tunnen vihaa isääni kohtaan. Kerran sanoin siskolle, että toisinaan toivoisin, että hän vain kuolisi. Eipähän tarvitsisi sitten enää miettiä. Siskoni järkyttyi ja alkoi itkeä, että miten minä voin sanoa noin. Mutta pitääkö sitä hävetä, että tuntee näitä vihan tunteita? Minusta se on ymmärrettävä reaktio. Toivoisin, etten vihaisi. Toivoisin, etten tuntisi enää mitään häntä kohtaan, en edes vihaa, ja voisin vain jatkaa omaa elämääni.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tässä käänteinen tarina.
Molemmat vanhempani olivat raittiita.
Isä oli tyyneyden perikuva, joka puhui kuin kysyttiin. Pohdiskelijatyyppi, joka kirjoitti romaaninkin, mutta ei saanut sitä julkaistua. Oli meidän neljän lapsen elämässä läsnä, ei juuri muuta, ja jäi kaukaiseksi.
Äiti oli räjähtelevä ruutitynnyri, kiivas, äkkipikainen ja ajoittain väkivaltainen.
Pienenä pelkäsin omaa äitiä, että milloin taas lyö? Ei nähnyt koskaan missään mitään hyvää, kärkevästi arvosteli kaikkia aina ja kaikesta. Erikoisala oli riidan kylväminen lähipiiriin ja ulkopuolellekin. Alunperin hänellä oli muutama näennäisystävä, mutta myöhemmin ei ainuttakaan. Nujersi henkisesti jatkuvalla vähättelevällä aliarvioinnilla kaikki kulloisetkin kohteensa.
Sinusta tuli alkoholitaustaisessa perheessä traumatisoutunut kunnon kansalainen.
Minusta tuli raittiissa perheessä traumatisoitunut juoppo pysyvä huono maine mukanaan.
Ja kumpikaan ei pääse muistoistaan eroon.
Joku haluaa sanoa minulle, että juopot haluavat aina löytää syyn juomiseen muualta, kuin itsestään. Se on osatotuus juopon kieltovaiheessa.
Taustalla on aina jotain muuta.
Vuoden ollut juomatta, ja en pääse lapsuusiän monista karkumatkoista eroon.
Kukaan ei halua tulla hakatuksi.
Vihaan äitiäni vielä hänen kuolemansa jälkeenkin.
Viha ei ole rakkauden vastakohta, vaikka yleisesti niin luullaan. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys. Välinpitämättömyys sattuu eniten.