Surullista faktaa.. Oon 48-vuotias mies ja oon ollut avioliitossa jo yli 25 vuotta. Kun menin naimisiin, vaimoni oli normaalipainoinen. Huolehti itsestään. Liikkui paljon ja muutenkin hoiti kuntoaan. Nyt siis tänä päivänä vaimoni painaa 162 kiloa, siis sairaalloisen lihava. Itselläni ei ole yhtään ylipainoa..olen normaalipainoinen. Vaimoni lihoamiseen on ollut syynä kaikenmaailman kakkujen ja karkkien syöminen. Kiloja on jo niin paljon, että esim. liikkuminen kaupoissa ei onnistu. Hän hengästyy jo muutaman kymmenen metrin kävelyllä. Niin varmaan ihmettelette, että kuka niitä herkkuja kotiin kantaa ja siihen on syypää vaimon kaksi siskoa ja muutama nuoruuden ystävä.
Ja nyt on mittani tullut täyteen. Oma elämäni on mennyt pilalle. Tuntuu kuin olisin sidottuna naiseen, joka istuu vain kotona. Jos pitäisi mennä esim. matkoille, se ei onnistu. Jos pitäisi mennä kyläilemään, se ei onnistu. Jos haluaisi yhteisiä harrastuksia, se ei onnistu. Niin ja seksielämä on tyystin loppunut. Ei edes tee mieli olla 162 kilon massan kanssa niissä hommissa.
Niin ja tietysti sanotte, että pitää kannustaa laihduttamaan. Mutta kaikki on yritetty ja aivan turhaan.
Vaimoni siis söi ulos tästä avioliitosta.
Ja nyt on mittani tullut täyteen. Oma elämäni on mennyt pilalle. Tuntuu kuin olisin sidottuna naiseen, joka istuu vain kotona. Jos pitäisi mennä esim. matkoille, se ei onnistu. Jos pitäisi mennä kyläilemään, se ei onnistu. Jos haluaisi yhteisiä harrastuksia, se ei onnistu. Niin ja seksielämä on tyystin loppunut. Ei edes tee mieli olla 162 kilon massan kanssa niissä hommissa.
Niin ja tietysti sanotte, että pitää kannustaa laihduttamaan. Mutta kaikki on yritetty ja aivan turhaan.
Vaimoni siis söi ulos tästä avioliitosta.
Vastaukset 40
Vanhimmat
hyvä yritys kuitenkin.
Luuletko että tuo aloittajan kertomus on jostain satukirjasta?
Kyllä tämä on kuule karua todellisuutta nykypäivänä.
Taisi nainen luulla, että ei tarvitse enää pitää huolta itsestään kun löytyi mies, mutta tuskimpa kukaan mies (tai nainen) jaksaa katsoa kumppaninsa rappeutumista. On toisen kunnioitusta parisuhteessa pitää huolta itsestään.
Saapa nyt nainen miettiä, että mikä tässä nyt meni vikaan.
Rakkaus on ikuista, vain kohde vaihtuu. Toisaalta vaimollasi on turvaverkko joka huolehtii hänen energiatasapainostaan joten joutavat siskot asumaan hänen kanssaan enemmän ja huolehtimaan ettei yllätä pieni mutta kiusallinen nälkä.
Mikäli ei ole provo niin on aivan tätäpäivää eli ei se ole miehen etuoikeus olla laiska ja ylipainoinen kotona, femakot nostivat aikoinaan kauhean äläkän kun media uutisoi että vaimo lyö...
Ota mahdollisimman äkkiä! Vaimosi on varmasti kärsinyt vuosikausia sinun idiootista seurasta ja syönyt suruunsa, kun on joutunut tuollaisen kylmäkallen kanssa elämään. Ota äkkiä se ero, että vaimosi pääseen eroon sinusta.
Läskiperse antaa palaa! ;D
Varmasti kirjoitit tuota vastaustasi kanankoipi toisessa kädessä, ja rasva valui pitkin suupieliä!
Lohduttajaako täältä haet?
No, huono provohan se oli.
Ota se ero äläkä tänne valita.
Toistakymmentä vuotta olen ollut naimisissa. Jos vaimon paino nousisi yli kuudenkymmenen kilon seuraavan kymmenen vuoden aikana, erottaisi varmasti. Ei ole edes lyhyt vaimo. Jos on itsekin timmissä kunnossa, voi vaatia puolisolta samaa.
160kg keräämiseen on täytynyt kulua vuosia. On käsittämätöntä uskollisuutta että joku on ollut pitkään naimisissa niin painavan kanssa (jos ei ole jotain sairasta läskifetissiä).
Hankkiudu nopeasti eroon siitä ihrapallerosta ja hanki parempi nainen tilalle. 48-vuotias mies ehtii hyvin hankkimaan uuden kevyemmän vaimon.
Missä vaiheessa vaimon on sanottu keränneen 160 kiloa? Mielestäni normaalipainoinen nainen painaa hyvinkin 50-70 kiloa, joten sillä välillä on tuonkin vaimon alkuperäinen paino luultavasti ollut. Liikapainoa on tullut siis n. 100 kiloa. Ihminen lihoo helpostikin 20-30 kiloa vuodessa, joten ei sataan kiloon välttämättä mene kuin muutamia vuosia.
Aika pinnallista touhua on tuokin, jos parisuhteessa kytätään jotain tiettyä painorajaa. Ei ole todellista rakkautta siinä, sori vaan.
"Todellista rakkautta"? Ja sekö on sen vaimon puolelta "todellista rakkautta" että on syönyt itsensä 160 kg painavaksi? Sekö on todellista rakkautta puolisoa kohtaan, että juo kossupullon päivässä? Se, että rajoittaa tahallaan toista?
Voi herraisä sentään. Minusta on ihan toisen peruskunnioitusta, jota siihen ns. todelliseen rakkauteen pitäisi kuulua, ettei nyt syö itseään niin lihavaksi, ettei pääse karsinasta - anteeksi, asunnosta - ulos.
Ap kirjoittaja on tuskin kytännyt tiettyä painorajaa, mutta mitä kaikkea ihmisen pitää sietää? Pitääkö rakkauden nimissä sietää ihan mitä tahansa? Syömistä / juomista / pettämistä / henkistä väkivaltaa / fyysistä väkivaltaa? Vai voisiko olla niin, että pitäisi yrittää olla hyvä toiselle? Jos oikeasti alkaa olla ongelmia vaikka syömisen kanssa, niin kunnioittaisi puolisoa sen verran että hakee apua eikä mätä kermavaahtoa sokervoikuorrutuksella kiloa iltapalaksi? Kukaan ei liho sataa kiloa tuosta vaan ja huomaamatta, 20 kg voi ehkä tulla ennen kun tajuaa että joku ei nyt toimi.
Miksi ihmeessä kenenkään pitäisi olla ihmisen kanssa, joka on syönyt itsensä niin isoksi, ettei voi edes lomamatkalle lähteä? Ei pidä. Tuo syöjä on itse vastuussa siitä, että hakisi apua. Ilmeisesti ap on tehnyt kaikkensa, tarjonnut apua ym., mutta jos ei kiinnosta niin sitten vaimo on kyllä ihan itse aiheuttanut tilanteen!
Ja olen nainen eikä vartaloni ole ns. täydellinen, BMI on juuri ja juuri normaalipainon ylärajalla! Mutta jokin raja! Minun kanssani voi matkustaa, olen aktiivinen ja kunnioitan puolisoa. Niin paljon, että nämäkin tämän suhteen aikana tulleet vajaat kymmenen kiloa aion tiputtaa, ja osan olenkin tiputtanut.
Terve mielipide asiaan!
Jotain rajaa tosiaan pitäisi olla. Ei voi ahtaa ruokaa määrättömästi. Vaatekaappi täyttyy, elämä rajoittuu kaikin tavoin. Sairaslomia, lääkärireissuja, ennenaikainen kuolema.
Kukaan ei tarvitse ollakaan täydellinen, mutta kohtuus kaikessa!
Ero, ei tuollaista ole pakko katsella, eikä kuunnella. Itse olen ihmetellyt monet kerrat, kun naiset lihovat heti kun löytyy vähänkään vakituisempi kaveri, sitten kun ero tulee laihdutaan taas vähäksi aikaa. Itse olen pysynyt hoikkana, vaikka lapsia on tehty, mies joutaisi laihduttamaan. Kyllä tuossa iässä vielä löytää niitä samanhenkisiä, itse tunnen paljon hoikkia neljänkympin ylittäneitä naisia, tosin asuvat yksin.
Miehesi kun on ylipainoinen.
Tuollainen syöminen on selvä oire jostakin. Kenties riippuvuusongelma, joka ilmenee herkutteluna? Voi olla, että jos vaimosi olisi hoikka, niin syömisen sijaan hän ryyppäisi itseään hengiltä. Juuri katselin jotain ohjelmaa, jossa laihdutusleikkauksen avulla reilusti laihtunut oli nykyisin timmissä kunnossa, mutta olikin alkanut juomaan ja oli siis ruuan sijaan viinaan koukussa...
Joku voi myös kyllästyä parisuhteeseen, eikä enää sen takia välitä terveydestään. Saa siis enemmän tyydytystä riippuvuudestaan kuin puolisostaan. Siinä mielessä ero on varmasti hyvä ratkaisu, sillä hyvä puoliso kannustaa lannistamisen sijaan.
Tarinassa on aika outoa se, että joku muu kantaa herkkuja teille. Kenellä oikeasti käy niin usein tutut kylässä, että herkkujen määrä kasvaisi noin suureksi? Kyllä vikaa on siis perheen omissakin ruokailutottumuksissa!
Provo tai ei, mutta epäilen vahvasti että monessa avioliitossa on samantyyppisiä ongelmia nykyään, vaikka siitä ei oikein tohdita ääneen puhua. Alkoholistin puolisolle kyllä löytyy ymmärtäjiä, mutta lihavan aviosiippa joka avaa suunsa saa yleensä kuulla olevansa pinnallinen ja itsekäs ääliö ja sitäpaitsi todennäköisesti syypää puolison syömiseen.
Olen aikasemmin kertonut oman stoorini vastaavassa keskustelussa tällä palstalla, ja ilokseni sain myös ymmärtämystä. Kertaan lyhyesti: Olen ollut yli 20v onnellisesti naimisissa, olen itse himokuntoilija ja uskon että terveet elämäntavat vaikuttavat ratkaisevasti elämänlaatuun etenkin kun vanhenee. Mieheni on ikävä kyllä lihava (n 1,80/110kg) eikä ota välittääkseen mitä syö eikä pidä liikunnasta lainkaan. Asumme maalla ja pidämme veneilystä ja matkustelusta. Kuitenkin mieheni on vaarassa kohta sairastua vakavasti ja/tai menettää osan liikuntakyvystään ellei hän muuta elintapojaan. Se tarkoittaisi, että joutuisimme valitsemaan asumismuotomme ja -alueemme sen mukaan että terveyspalvelut löytyvät läheltä, omakotiasuminen remppahommineen sun muineen ei enää tulisi kysymykseen ja veneilyt ja matkustelut täytyisi unohtaa. Minä olisin kait se henkilö jonka pitäisi huolehtia hänestä.
Yritän olla katkeroitumatta ja katsoa asiaa positiiviselta kantilta: miehessäni on monia hyviä puolia, hän on rakastava ja huomioonottava eikä (luojan kiitos) esim mikään juoppo ja epäluotettava renttu. Kuitenkin minua risoo ettei kaveri saa otettua itseään niskasta kiinni - itse muuten avioliittomme alkuaikoina olin jonkin aikaa aika lihava, mutta innostuin juoksulenkkelystä ja sillä tiellä olen edelleen. Silloin mieheni sanoi suurin piirtein suoraan, ettei pitänyt lihavasta ulkomuodostani ja muisti aina huomauttaa jos/kun söin herkkuja.
En omasta mielestäni "nalkuta" miehelleni vaan yritän kokata mahdollisimman terveellisesti ja houkutella häntä vaikkapa kävelyille yhdessä, ja varon visusti tuputtamasta omaa lempilajiani hänelle. Oletan, että omalla toiminnallani pystyn lähinnä hidastamaan lihomisvauhtia ja vähentämään sairastumisriskiä, mutta välillä on tosi turhauttavaa kun tiedän tasan tarkkaan missä mättää enkä kuitenkaan pysty laihduttamaan ja kuntoilemaan hänen puolestaan.
Meillä ollaan kuljettu yhteistä tietä paljon lyhyemmän aikaa, mutta pääpiirteittäin storyssasi oli yhtesiä piirteitä omaamme aikalailla. Paitsi että mieheni on alkanut tsempata vuosi sitten kun sai lääkäriltä kuulla erinäisiä madonlukuja, ja pudottanut painoaan toistakymmentä kiloa siitä mitä massaa oli enimmillään. Nyt jo jokseenkin normaalipainoinen, mutta herkkusuuna tuppaa saamaan helposti kiloja takaisin. Ja perintötekijät jne on sellaiset, että lihoa ei todellakaan kannattaisi.
Stressaan ehkä hieman liikaakin pienestä jojottelusta, itse olen hyvinkin hoikka, liikun aktiivisesti (ennen olin ns. laiha läski ja sohvaperuna) ja kokkaan terveyssuositusten mukaan. Välillä meillä riidellään painonhallinnasta, mutta toistaiseksi se riitely on ehkä kuitenkin enemmän lopulta kasvattanut ymmärrystä toinen toisemme näkökulmaa kohtaan.
Varmasti hyvin, hyvin, HYVIN monessa parisuhtessa on sama ongelma, eli toisen puolison terveydelle käyvä ylipaino, roolijako vain vaihtelee. Koska itse tiedän, millainen huoli siinä takana on puolison terveydestä, yhteisen tulevaisuuden sisällöstä jne, pistää vihaksi kun joku omaan tilanteeseensa lopen kyllästynyt saa kuraa niskaansa kun uskaltaa puhua asiasta avoimesti. Kyllä se oikeasti tuntuu todella pahalle, kun yrittää tukea, kannustaa, tsempata, aivopestä, nalkuttaa, kiukutella, näyttää esimerkkiä ja luoja ties mitä, mutta toinen ei vaan välitä tarttua itseään niskasta kiinni.
"Toinen pitää hyväksyä sellaisena kuin hän on" on ontuva perustelu, koska kumppanin terveydestä välittäminen on rakkautta, välinpitämättömyys ei. Jos toista rakastaa niin kai hänen haluaa pysyvän hengissä ja siinä rinnalla mahdollisimman pitkään, mahdollisimman terveenä?!? Asuuko se ihmisen minuus niissä kiloissa muka, jos liikakiloihin ei saisi rakastava puoliso millään lailla puuttua?
Aloittajakin sanoi yrittäneensä kannustaa, tuloksetta. En voi häntä syyttää, jos hän haluaa lähteä - jos kerran kaikesta kannustuksesta huolimatta muutosta ei tapahdu ja tuntuu että elämä valuu hukkaan.
Ja totean heti alkuun, että olen lihava/ylipainoinen/läski... Kuka nyt milläkin termillä haluaa kutsua. Ja mieheni on myös. Olimme ylipainoisia jo tutustuessamme. Ok, vuosien varrella on varmasti molemmille tullut kiloja lisää, MUTTA nyt niistä on alettu pyrkimään eroon. ;) Olemme herkutelleet, kun on mieli tehnyt. =)
Anoppini on koko mieheni iän laskenut kaloreita, laihduttanut. Välillä tulosellisesti, välillä tuloksettomasti. Nytkin, yli 7-kymppisenä, on suorastaan kauhuissaan, jos verensokeri nousee yli 5... :o/ Ei käytä (valkoista)sokeria, eikä juuri rasvaa. Täytekakutkin tekee hedelmäsokeriin (jokainen voi kokeilla, millainen siitä tulee). Ehkäpä jopa sairaalloista syömisen kyttäämistä.
Nyt tuleekin se kysymys, teille, jotka syötte/elätte terveellisesti: Mitä saavutat sillä? Okei, lisävuosia joo. Nautitko kurinalaisesta elämästä ja ehdottomasta kieltäytymisestä esim. makean suhteen? Nautitko kalorien laskemisesta? Nautitko juoksemisesta verenmaku suussa sykemittaria vahdaten?
Tämä ei ole provo ja kuten jo alussa mainitsin, olen "läski". :) Mutta toisaalta, kukaan ei kuolemattomuutta saavuta ja ainakin itse kuolen mieluummin suorilta jaloilta elämästä nauttineena 65-vuotiaana, kuin vuosia vuodeosastolla letkuissa maaneena vihanneksena, ikänsä kaloreita laskeneena 80-vuotiaana.
Älkää ottako liian kirjaimellisesti tätä, tämä oli tosi karrikoidusti kirjoitettu. Mutta tahtoisin vain tietää. :) Ja kuten mainittu, itselläkin on aikomus "jokunen" kilo tiputtaa - ei terveydellisistä syistä, vaan huvin vuoksi. ;)
Kuten mainitsinkin, stressan itse hieman liikaakin (mieheni) kiloista. Mutta asia ei ole niin mustavalkoinen, että hoikkuus ja terveellinen elämä tarkoittaisi ehdotonta kieltäymystä mistään. Se on sitten jo syömishäiriö sekin. Välillä voi herkutella. Ja terveellinenkin ruoka voi olla herkullista - terveellisyys ei ole sekään niin mustavalkoinen asia että "kaikki rasva ja soekri pois ja pelkkiä kuivia rehuja kitaan". Tiivistäisin eron mässäilyn ja terveen herkuttelun - miksei ihan terveen arkisyömisenkin - välillä seuraavasti:
"Olipa hyvää kakkua / sämpylää / pastaa / paistia / suklaata. Lähdenpä tästä sitten ripustamaan pyykit."
...vai...
"Olipa hyvää kakkua / sämpylää / pastaa / paistia / suklaata. Otanpa vähän lisää. Olipa hyvää, taidan santsata vielä vähän. No jos nyt vielä hieman ottaisi kun oli niin hyvää."
Ja sitten myös se, että tuleeko niitä herkuttelutilanteita harrastettua päivittäin vai viikottain?
Vastauksena siihen, nautinko sykemittarin vahtaamisesta - kyllä. Näen todisteita siitä, miten kuntoni kohoaa, peili kertoo miten keho kiinteytyy, ja liikunnan jälkeen tulee hyvä olo -olet varmaan kuullut endorfiineista? Veren maku suussa ei pidä pinkoa, se käy enemmän haitaksi. Mutta kun on oman maksimisykkeensä selvittänyt ja eri sykealueiden rajat (peruskestävyys, vauhtikestävyys, maksimikestävyys), voi trenata niin että se tuntuu oikeasti hyvältä ja tuloksia tulee.
Lisäksi, voin kokemuksesta kertoa, jaksaminen ja elämästä nauttiminen on huomattavasti helpompaa nyt urheilullisena kuin silloin, kun laahustin konttorilta kotiin sohvalle makaamaan ilta toisensa jälkeen. Hyväkuntoisena jaksaa nauttia elämästään muutenkin kuin makaamalla sohvalla herkkuja mussuttaen. Usein pullukat käytävät tuota "elämästä nauttimista" argumenttinaan, mutta mielestäni on hieman yksiulotteista rajata elämästä nauttiminen vain siihen mitä kurkustaan alas lappaa. Minä ainakin nautin elämässäni myös monista muista asioista kuin syömisestä.
Tässä hiukan lisää omaa taustaani: Tätini (äidin sisko) oli sairaalloisen lihava ja kuoli sydänkohtaukseen 50 vuotiaana. Oma äitini oli nelikymppisenä myös hyvää vauhtia tulossa lihavaksi, se oli siihen aikaan kun ensimmäinen hölkkäbuumi rantautui Suomeen. Vanhempani innostuivat hölkästä ja löysivät samanhenkistä lenkkiseuraa. Vuosien saatossa heistä tuli innokkaita maratoonareita, he juoksivat yhdessä yli 20 kisassa ja äidistäni tuli lopulta siihen aikaan maamme toiseksi paras seniori-maratoonari omassa ikäluokassaan (tuohon aikaan ei tietty kovinkaan moni iäkkäämpi nainen juossut, joten ajat eivät olleet kovin kummoisia). Nyt he ovat lopettaneet, mutta 80-kymppisinä ovat edelleen aktiivisia ja omatoimisia. He pystyvät olemaan mökillä kahdestaan, isäni käy seniori-jumpassa ja äiti vetää tanssikursseja senioreille.
Monet vanhempani ikäluokkaan kuuluvat ovat jo kuolleet tai makaavat pitkäaikaispotilaina vuodeosastoilla. Varsinkaan jälkimmäistä kohtaloa en kenellekkään toivoisi. Appiukkoni ei terveisiin elämäntapoihin paljon perustanut, ja sairastui n 60-vuotiaana II-tyypin sokeritautiin. Hänen näkönsä on heikentynyt eivätkä alaraajat enää toimi. Rakkaasta kesämökistään hän joutui luopumaan koska ei enää tullut siellä toimeen. Minua huolestuttaa etenkin, että mieheni myös saattaisi sairastua diabeetekseen.
Tiedän, että moni nautiskelija ja "hyvän ruoan ystävä", joka ei itse välitä liikunnasta, ei voi käsittää että esim kestävyysjuoksu voi olla monin verroin suurempi nautinto kuin minkään maan herkuttelusessio. "Terveet elämäntavat" ei myöskään tarkoita mitään täyskieltäytymistä, mutta moni ei kerta kaikkiaan tajua ettei ne "herkut" enää houkuttele kun niistä on totutellut eroon. Kun itse olin lihava kaipasin jatkuvasti jotain makeaa, ja esim pitsa maistui herkulliselle. Nyt taas makea useimmiten etoo eikä pitsat ja vastaavat oikein uppoa. Kyse ei siis ole kieltäytymisestä vaan siitä, ettei enää maistu.
Liikuntaa voi harrastaa monella eri tavalla, joku on kilpailuhenkinen kun joku toinen taas nauttii luonnossa samoilusta, jotkut taas rakastavat tanssia jne. Itse en sykemittaria käytä, mutta joskus innostun osallistumaan kisoihin ja haluan testata millaisiin suorituksiin pystyn, ja silloin tietty treenaan tavoitteellisesti ja kyttään aikoja jne. Joskus taas haluan ottaa iisimmin ja vaan lönkyttelen itsekseni ja nautin maisemista.
Nimim. kauhean akan taustasta tuli mieleen itsekin lisätä sen verran, että omassa lähipiirissäni olen myös nähnyt esimerkkejä monenlaisesta elämäntyylistä ja niiden vaikutuksesta, samaan tyyliin kuin hänkin.
Oma äitini on ollut hieman ylipainoinen ja epäliikunnallinen koko aikuisikänsä, ja nyt kuusikymppisenä hänellä on nivel- ja kulumavaivoja, monenlaista pientä kremppaa. Hänen äitinsä sitävastoin on tehnyt ikänsä ruumiillistä työtä, syönyt niukasti (ennenvanhaan sanottiin että 'kuten köyhät', nykyään on todettu varsin terveelliseksi ruokavalioksi, ruista, täysjyväviljaa, marjoja, juureksia, kalaa, lihaa ja rasvaa sekä sokeria niukasti / kohtuudella. Hän on yhä ylil 90-vuotiaana itsenäinen, asuu itsekseen, siivoaa, käy kaupassa, jumppaa säännöllisesti, viettää joka kesä pitkät ajat suvun kesämökillä, jossa esim pilkkoo polttopuita, kantaa vettä, huolehtii kasvimaasta...
Ei sitä "nauttimista" herkutellen ja laiskotellen enää kaipaa, ihan oikeasti, kun elimistö tottuu muuhun. Se ei ole enää "pakko", kun sen omaksuu.
Kaloreita laskenut, en ole lihava, verensokeri ei heittele, herkuttelen jne. Mutta en ole laiska, vaan touhuan paljon kun en vaan jaksa makoilla sohvalla, kun on vain pari ohjelmaa mitä katson telkkarista, en ole laiska. Työnikin on raskasta, konepajalla, vaikka nainen olen. Minusta vaan on kiva touhuta ja olla hoikka, silti en usko geenieni takia elävän kovin vanhaksi (sydän- ja verenkiertosairauksia syöpä, kummallakin vanhemmallani). Mutta omasta mielestäni elämäni on hyvää ja mukavaa ja joskus rentoudun ihan täysin eli heittäydyn kirjan kanssa makoileen, kun oikein kunnon kirjan nokan eteen otan, menee pari päivää siihen, en tee mitään muuta ja napostelen sipsejä ja suklaata samalla.
En minäkään ainakaan omasta mielestäni ole mikään terveysfasisti enkä missään nimessä vaadi tai edes odota, että mieheni ryhtyisi samanlaiseksi "kuntoiluhörhöksi" kuin mitä itse olen.
Minustakin välillä tuntuu, että ehkä huolehdin mieheni terveydestä liikaa, ja yritän pitää mielessä että monien tutkimusten mukaan ylipaino ei välttämättä ole terveyshaitta jos muuten liikkuu ainakin jonkin verran ja syö edes jotenkuten terveellisesti. Kuitenkin välillä iskee stressi ja angsti, mietin mitä helevattaa pitäisi keksiä ettei aikuinen mies ostelisi karkkia kuin sokeririippuvainen viisivuotias, ja ottaa päähän ettei toinen tahdo jaksaa edes kävellä ylämäkeä reippaasti ja saa lihaksensa kipeäksi pienestäkin rasituksesta.... Eipä sekään ole 50-vuotiaalla mikään hyvän terveyden ja yleiskunnon merkki, mutta olisi helposti korjattavissa jos vaan tahtoa löytyisi.
Kaiken kaikkiaan, asiat voisi olla huonomminkin, mutta ymmärrän täysin jos joku Ap:n tilanteessa päättää lopullisesti heittää pyyhkeet kehiin. Ei voi edellyttää, että parisuhde pysyy kasassa jos toinen ei itseaiheutettujen terveysvaurioiden takia enää pysty tekemään yhtään mitään muuta kuin istumaan kotona.
http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Vähän syövät apinat elävät pidempään/1135247581266
tuskin tämäkään saa ketään havahtumaan jos oma tahto terveempään elämään puuttuu, mutta lähetinpä kuitenkin.
jos jonkinlaisista kommenteista.. eropaperit nyt vetämässä. kävin ne hoitamassa tänään.
...mitäpä vaimo tuumasi asiasta?
kyllä hän on ollut tietoinen asiasta jo pitkän aikaa. olemmehan keskustelleet asiasta. olen jo monet kerrat ja kaikkeni yrittänyt, että hän arvostaisi sen verran tätä liittoa, että edes huolehtisi itsestään. nyt hän on hyväksynyt eroaikomukseni.
minulla on täysi oikeus ottaa ero, koska ottavathan monet naisetkin eron juovasta miehestä. minä otan eron syöpöstä vaimosta.
en tiedä jatkossa, miten sitten ex-vaimoni pärjää. luultavasti huonosti, koska on jo monet vuodet syönyt jotakin psyykkeenlääkkeitä, mutta eihän se minun vikani ole. jokainen on vastuussan omasta itsestään.
pärjätä hienostikin kun ei ole ketään moittimassa ja hönkimässä niskaan. Ehkä ne mielenterveysongelmatkin katoavat.
syödä suruun kahta kauheammin. näin ainaskin juopot tekee. kun vaimo ottaa hatkat, mies juo hautaan itsensä.
Ilmeisesti kumpikaan teistä ei ole ollut onnellinen ja tyytyväinen liittoonne enää pitkän aikaan. Mikä sitten on syy tai seuraus mistäkin, tai mitä kaikkea asiaan liittyy, sitä me ulkopuoliset emme voi tietää. Toivottavasti tulette jatkossa molemmat onnellisiksi tahoillanne.
Ymmärrän pointtisi siitä, että joillakin todellakin menee yli tuo ruoan kyttääminen ja mikä pahinta joskus myös muiden ruuan kyttääminen, eli paheksutaan jopa vieraiden ihmisten syömistä jne. Itse olen aina jonkin verran laskenut mitä syön ja kalorimääriä ja tavallaan "jatkuvasti vähän laihduttanut".
Syynä se että nautin liikunnasta, kauniista vaatteista, flirttailusta jne. Nautin myös hyvästä ruuasta ja tykään joskus (useinkin) jopa mässäillä, siis syödä niin paljon napa vetää. Eli pyrin nauttimaan elämästä kokonaisvaltaisesti. Jos suvussani ei olisi taipumusta lihomiseen, en tarkkailisi painoani, mutta tiedän lihovani herkästi ja siksi on pakko välillä pidättäytyä.
Eli toisin sanoen syömisen nautinnon vuoksi en ole valmis uhraamaan noita muita mainittuja nautintoja, jotka ylipainoisena kävisivät mahdottomiksi (itselleni asettamaan vaatimustasoon nähden). Tästä syystä en myöskään haluaisi ylipainoista puolisoa, koska esim. liikuntaa on kiva harrastaa yhdessä. Jos molemmat ovat samanhenkisiä, eli eivät kovin kiinnostuneita urheilusta tai vaatteista tai aktiivimatkailusta yms. on minusta ainakin ihan ok, että joku valitsee syömisen nautinnon kalorien laskeskelun sijaan. Sitä en ymmärrä että tuomitaan toisten elämäntapa, jos se ei omaan elämään vaikuta. Sellaisilla ihmisillä on yleensä itsellä paha olla ja sitä sitten puretaan muihin (esim. haukutaan lihavia/laihoja tai eri rotuisia).
En naisena itsekään pystyisi olemaan lihavan miehen kanssa. En vaan koe sitä puoleensavetävänä ja parisuhteessa pitäisi kuitenkin mielestäni olla sekä fyysinen että henkinen yhteys. Turhaan kuitenkaan vaimoasi haukut, jokainen on niin kuin on, ja jokainen tekee päätöksensä siitä kenen kanssa on. Siitä tulee sitä paitsi vaan itselle paha olo.
Takuuvarmasti on huonompiakin syitä erota, alkoholismi on ihan hyvä vertaus, sekin on itseaiheutettu "sairaus" aivan kuten sairaalloinen ylipainokin. Ihan ihmeellistä haukkua toista kylmäksi, jos ei halua olla sairaalloisen lihavan kanssa parisuhteessa, tuskin samat ihmiset haukkuisivat henkilöä joka haluaisi erota juoposta tai narkkarista, mutta kyse ihan rinnastettavasta asiasta joka rajoittaa yhtä lailla puolison elämää. Muutama ylikilo on ihan eri asia kuin 160 kiloa.
Kun kerran kaikki on yritetty ja mikään ei auta, ota ero. Olet vielä nuori mies jolla on halua reissata, rakastaa ja rakastella. :) Ala nauttia elämästä. Et ole vastuussa vaimostasi enää tässä vaiheessa. Hän on aikuinen ihminen joka on valinnut eri tien elämässä kuin sinä. Et ole hänelle mitään velkaa. Äläkä vaan anna kenenkään syyllistää itseäsi, kun ero halu tulee esiin. Rohkeutta ratkaisun tekemiseen ja nautinnollisia hetkiä tulevaisuudelle. :)
Tosin minä olen 57 vuotias, vaimo on 51 vuotias.
Vaimo on lihonut mahdottomaksi juuri makean syömisen vuoksi.
En voi nukkua samassa huoneessa kuorsaamisen vuoksi. En voi mennä hänen kanssaan lenkille, koska hänen alaraajojen nivelet on sököt. Emme voi mennä tanssimaan, eikä juuri matkoillekaan. Hän ei jaksa ajaa autoa, eikä olla juuri edes auton kyydissä, kun jalkoja särkee. Seksiä ei ole.
Ei minulla ole sentään elämä mennyt pilalle, onhan minulla kolme lasta ja kaksi lastenlasta. Mutta vaimoni loppuelämä taitaa olla piloilla. Pyörätuoli, rollaattori tai nivelten vaihto odottaa.
Olen ehdottanut mahalaukun pienennysleikkausta, ei siihen enää muu taida auttaa. Liikuntaa ei voi harrastaa.
Varmaan minun pitää sitten työnnellä häntä pyörätuolissa eläkepäivilläni. Siinä sitä tulevaisuutta onkin.
Juurikin tuonkaltaisen tulevaisuuden pelossa koitan vaikuttaa asioihin niin, ettei minun tarvitsisi kirjoittaa samankaltaista kertomusta parinkymmenen vuoden päästä. Joku ehkä sitten kutsuu sitä nipottamiseksi... Mutta eiköhän kuitenkin ole helpompi ehkäistä ennalta kuin koittaa siinä vaiheessa vasta muuttaa niitä pinttyneitä tapoja ja karistaa kymmeniä kiloja kun terveysongelmat ovat jo täyttä totta.
Juuri tuota minäkin pelkään. Nuorena lihavuus on lähinnä kosmeettinen haitta ja ikääntyminen ja terveyden menetys tuntuu hyvin kaukaiselta ja abstraktilta. Parikymppisen on helppo sanoa, että elämästä pitää nauttia (eli syödä mitä huvittaa ja välttää epämukavaa liikuntaa) ja että kuusikymppisenä jo joutaa kuollakin... Mutta asia alkaa näyttää hyvin erilaiselta viimeistään viidenkympin kieppeillä. Hyvä terveys ei enää ole itsestäänselvyys, ja "heikko terveys" merkitsee käytännössä jatkuvia kipuja ja kremppoja, lääkitystä sivuvaikutuksineen ja elämän järjestämistä sen mukaan mitä fyysiseti kykenee/ei kykene tekemään.
olen sanonut omallekin vaimolleni, että jos lihot läskikasaksi niin ero tulee. No niin sano eukkokin, joten tod.näk ei tarvii erota.
Mutta, jos ukko on ottanut hyväkroppaisen akan ja akka pilaa itsensä syömällä (ei sairaus) niin ei muuta kuin valas uudelleen mereen ja toivoa (akan puolesta), että jonkun verkot kestää raahata se sieltä ylös.
ja Jumalan edessä avioliitostaan. Pitää myös muistaa kunnioittaa toisen kaikkia rajoja, fyysiset mukaan lukien. En koe, että esimerkiksi itse olisin kenellekään vastuussa rasvaprosentistani. En haikaile hoikkia ihannoivien miesten perään, joskaan en muidenkaan. ;)
Kyllä se vain on juurikin noin, että vaikka pystyisikin rakastamaan toista ihmisenä, niin ulkonäöllä on yhtä paljon merkitystä. Seksielämä kuolee, jos toinen, tai molemmat, luovuttaa kroppansa suhteen. Loppujen lopuksi melko yksinkertainen yhtälö pitää kilot kurissa aikuisena säännöllisen liikunnan lisäksi: ei ylimääräisiä herkkuja eikä iltasyömistä. Paljon vettä. Aina vain vettä silloin kun tekee mieli nassuttaa kaloreita. Moni luulee noudattavansa tällaista, mutta ei noudata.
"moni luulee noudattavansa, muttei noudata." Siinäpä se. Käsitys annoskoosta ja normaalista syömisestä on vääristynyt - todella monilla. TV:n ääressä muka kuuluu aina pupeltaa jotain, illalla jääkaapilla piipahdellaan vähän väliä hakemassa "jotain", ihan pientä vaan... Mutta ei herranjestas meillä herkutella eikä syödä epäterveellisesti, ei, ihan vaan normaali säännöllinen ruokavalio... Jep jep, säännöllinen iltanapostelu kaiken sen muun päälle, ja on se tottavie kumma miksi lihotaan. Varmaan geeneissä tai kilpirauhasessa vika, mutta ei meidän tapauksessa ainakaan missään liikasyömisessä.
Ja se oli sarkasmia jollei joku tajunnut... :)