Minulla on ongelma. Ongelmani on se, että jatkuvasti suhtaudun väärin kumppanini hulluihin puheisiin. Hänellä on ahdistuneisuushäiriö ja pakkoajatuksia. Hän keksii aina ihan ihme pelkotiloja joista tässä pari esimerkkiä:
-Pelkää, että voin olla raskaana, koska hänen on koskenut penikseensä vessassa ja myöhemmin koskettanut minua vaikkapa olkapäähän, josta seuraavana minä olen voinut sitten koskea myös itseäni olkapäähän ja esimerkiksi vessassa pyyhkiessäni näin ollen saada spermaa sisääni (WTF???)
-Lainasi pinsettejäni nyppiäkseen joitain karvoja, eikä palauttanut niitä toistuvista pyynnöistä huolimatta. Lopulta palautti, mutta kertoi, ettei halunnut palauttaa, koska epäilee niissä olevan bakteereja. Millaisia, ei osannut sanoa. Pesi pinsetit, mutta paniikinomaisesti pyysi minua vakuuttamaan, että ne ovat nyt puhtaat, enkä saa mitään sairautta häneltä. (MITÄ VITUN SAIRAUTTA!!?)
-Pelkää, että hänet jäljitetään ja hän saa rikosrekisterin, ehkä jopa joutuu vankilaan, koska useita vuosia sitten löysi lompakon, jossa oli paljon rahaa, ja osti itselleen kaljan niillä rahoilla löytöpalkkioksi ennen lompakon palauttamista. Pelkää, että rikosrekisterin takia hänelle ei tulla koskaan myöntämään esim lainaa pankista, ja näin ollen ei tule saamaan omaa asuntoa, eikä ehkä työtäkään. (VOI HELVETTI TÄLLÄSTÄKIN)
Tuossa nyt pari viime ajoilta olevaa esimerkkiä. Kumppanini pelkää siis ihan sanalla sanoen HULLUJA asioita, ja se, mikä saa hänet sitten omien sanojensa mukaan vielä hullummaksi, on se, että minä hermostun häneen, kun hän kaipaisi vakuuttelua, että "ei, en ole raskaana ja et saa rikosrekisteriä" jne.
Minulle on kuitenkin tässä vaiheessa äärimmäisen vaikeaa suhtautua lempeästi. Reaktioni ovat (pääni sisällä) tuota luokkaa, miten kommentoin esimerkkejäni. Nuo hänen juttunsahan ovat aivan sairaita, enkä voi mitenkään kerta toisensa jälkeen ottaa niitä tosissaan ja myötätuntoisesti, ikään kuin ne olisivat oikeita ongelmia. Uuden ongelman ilmetessä jaksan kyllä aluksi kärsivällisesti vakuuttaa, että pelko ei ole aiheellinen, eikä ongelmaa ole. Hän ei kuitenkaan usko, ja vakuutteluja saisi jatkaa viikkokausia. Asioihin palataan aina uudestaan, niitä käydään läpi analyyttisesti ("mitkä ovat mahdollsiuudet siihen, että ihan oikeasti joku päättäisi jäljittää minut sen lompakon lainaamisen takia. Silloinhan jonkun olisi täytynyt nähdä tilanne jo silloin, ja..." jne)
ja voin kertoa, että en jaksa. En vain pysty suhtautumaan niin, että ottaisin asiat todesta, kun mitään oikeaa ongelmaa ei ole. Sitten käy niin, että tiuskaisen "voi etkö tajua että tuo on täysin turhaa ja sairasta!!" jonka jälkeen kumppanini hampaat alkavat kalista, ja hän alkaa puhua nopeasti ja paria sanaa hokien, että en saa huutaa hänelle, ei saa huutaa, on otettava tosissaan koska muuten nämä asiat alkavat todella vaivata. Hän myös sanoo, että olen sanonut häntä hulluksi ja mielipuoleksi (itse asiassa olen sanonut hänen juttujaan hulluiksi ja mielipuolisiksi) ja hän ikään kuin hellii sitä ajatusta, että minä pidän häntä hulluna. Hän sanoo usein suuttuessaan ihan voitonriemuisesti, että minä haukun häntä siitä, että hänellä on mielenterveysongelmia. Hän toistelee sitä marttyyrimaisesti, ja jos haluaisin puhua aiheesta ja oikaista hänen käsityksensä, hän vain huutaa, ettei halua puhua ja laittaa kuulokkeet korville/ottaa kirjan, tai muulla tavoin osoittaa silkkaa välinpitämättömyyttä minua kohtaan.
Minua ahdistaa se, ettei hän tunnu antavan mitään arvoa sille, miten paljon olen yrittänyt auttaa häntä. En osaa suhtautua häneen kuin hoitohenkilökunta suhtautuisi, mutta yritän silti parhaani. Minusta on äärimmäisen raskasta tajuta, että hän kokee mielessään minun vain haukkuvan häntä ja tekevän hänen elämästään entistä vaikeampaa. Ihan oikeasti, kuinka hän voi sanoa, että minä haukun häntä hänen sairaudestaan? Ei tuo ole totta, ja minua loukkaa tuollaiset väitteet tosi paljon. On niin raskasta olla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei anna arvoa sille mitä kestän ja jaksan ja yritän, vaan sen sijaan väittää että haukun häntä sairaudestaan ja kutsun häntä mielipuoleksi.
Loppuun vielä infoa, eli hänellä ei ole lääkitystä eikä mitään kunnollista diagnoosiakaan tietääkseni, mutta ahdistuneisuushäiriöstä terapiassa oli kai puhuttu. Tällä hetkellä hän ei käy missään terapiassa, se jatkuu syksyllä. Olemme 20 ja olleet 4 vuotta yhdessä. Jo ensimmäisenä syksynä hän oireili tähän suuntaan, mutta sitä ei silloin tajunnut isomman ongelman alkunäytökseksi.
En minä tässä juuri muuta osaa kysyä, kuin että onko kohtalontovereita ja mitäs sanotte? Neuvoja minulle?
-Pelkää, että voin olla raskaana, koska hänen on koskenut penikseensä vessassa ja myöhemmin koskettanut minua vaikkapa olkapäähän, josta seuraavana minä olen voinut sitten koskea myös itseäni olkapäähän ja esimerkiksi vessassa pyyhkiessäni näin ollen saada spermaa sisääni (WTF???)
-Lainasi pinsettejäni nyppiäkseen joitain karvoja, eikä palauttanut niitä toistuvista pyynnöistä huolimatta. Lopulta palautti, mutta kertoi, ettei halunnut palauttaa, koska epäilee niissä olevan bakteereja. Millaisia, ei osannut sanoa. Pesi pinsetit, mutta paniikinomaisesti pyysi minua vakuuttamaan, että ne ovat nyt puhtaat, enkä saa mitään sairautta häneltä. (MITÄ VITUN SAIRAUTTA!!?)
-Pelkää, että hänet jäljitetään ja hän saa rikosrekisterin, ehkä jopa joutuu vankilaan, koska useita vuosia sitten löysi lompakon, jossa oli paljon rahaa, ja osti itselleen kaljan niillä rahoilla löytöpalkkioksi ennen lompakon palauttamista. Pelkää, että rikosrekisterin takia hänelle ei tulla koskaan myöntämään esim lainaa pankista, ja näin ollen ei tule saamaan omaa asuntoa, eikä ehkä työtäkään. (VOI HELVETTI TÄLLÄSTÄKIN)
Tuossa nyt pari viime ajoilta olevaa esimerkkiä. Kumppanini pelkää siis ihan sanalla sanoen HULLUJA asioita, ja se, mikä saa hänet sitten omien sanojensa mukaan vielä hullummaksi, on se, että minä hermostun häneen, kun hän kaipaisi vakuuttelua, että "ei, en ole raskaana ja et saa rikosrekisteriä" jne.
Minulle on kuitenkin tässä vaiheessa äärimmäisen vaikeaa suhtautua lempeästi. Reaktioni ovat (pääni sisällä) tuota luokkaa, miten kommentoin esimerkkejäni. Nuo hänen juttunsahan ovat aivan sairaita, enkä voi mitenkään kerta toisensa jälkeen ottaa niitä tosissaan ja myötätuntoisesti, ikään kuin ne olisivat oikeita ongelmia. Uuden ongelman ilmetessä jaksan kyllä aluksi kärsivällisesti vakuuttaa, että pelko ei ole aiheellinen, eikä ongelmaa ole. Hän ei kuitenkaan usko, ja vakuutteluja saisi jatkaa viikkokausia. Asioihin palataan aina uudestaan, niitä käydään läpi analyyttisesti ("mitkä ovat mahdollsiuudet siihen, että ihan oikeasti joku päättäisi jäljittää minut sen lompakon lainaamisen takia. Silloinhan jonkun olisi täytynyt nähdä tilanne jo silloin, ja..." jne)
ja voin kertoa, että en jaksa. En vain pysty suhtautumaan niin, että ottaisin asiat todesta, kun mitään oikeaa ongelmaa ei ole. Sitten käy niin, että tiuskaisen "voi etkö tajua että tuo on täysin turhaa ja sairasta!!" jonka jälkeen kumppanini hampaat alkavat kalista, ja hän alkaa puhua nopeasti ja paria sanaa hokien, että en saa huutaa hänelle, ei saa huutaa, on otettava tosissaan koska muuten nämä asiat alkavat todella vaivata. Hän myös sanoo, että olen sanonut häntä hulluksi ja mielipuoleksi (itse asiassa olen sanonut hänen juttujaan hulluiksi ja mielipuolisiksi) ja hän ikään kuin hellii sitä ajatusta, että minä pidän häntä hulluna. Hän sanoo usein suuttuessaan ihan voitonriemuisesti, että minä haukun häntä siitä, että hänellä on mielenterveysongelmia. Hän toistelee sitä marttyyrimaisesti, ja jos haluaisin puhua aiheesta ja oikaista hänen käsityksensä, hän vain huutaa, ettei halua puhua ja laittaa kuulokkeet korville/ottaa kirjan, tai muulla tavoin osoittaa silkkaa välinpitämättömyyttä minua kohtaan.
Minua ahdistaa se, ettei hän tunnu antavan mitään arvoa sille, miten paljon olen yrittänyt auttaa häntä. En osaa suhtautua häneen kuin hoitohenkilökunta suhtautuisi, mutta yritän silti parhaani. Minusta on äärimmäisen raskasta tajuta, että hän kokee mielessään minun vain haukkuvan häntä ja tekevän hänen elämästään entistä vaikeampaa. Ihan oikeasti, kuinka hän voi sanoa, että minä haukun häntä hänen sairaudestaan? Ei tuo ole totta, ja minua loukkaa tuollaiset väitteet tosi paljon. On niin raskasta olla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei anna arvoa sille mitä kestän ja jaksan ja yritän, vaan sen sijaan väittää että haukun häntä sairaudestaan ja kutsun häntä mielipuoleksi.
Loppuun vielä infoa, eli hänellä ei ole lääkitystä eikä mitään kunnollista diagnoosiakaan tietääkseni, mutta ahdistuneisuushäiriöstä terapiassa oli kai puhuttu. Tällä hetkellä hän ei käy missään terapiassa, se jatkuu syksyllä. Olemme 20 ja olleet 4 vuotta yhdessä. Jo ensimmäisenä syksynä hän oireili tähän suuntaan, mutta sitä ei silloin tajunnut isomman ongelman alkunäytökseksi.
En minä tässä juuri muuta osaa kysyä, kuin että onko kohtalontovereita ja mitäs sanotte? Neuvoja minulle?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Meillä oli ennenkuin aloitin lääkityksen aika lailla samanlainen tilanne. Sen lisäksi meillä oli tosi paljon rajuja riitoja. Sen jälkeen, kun olen aloittanut lääkityksen tilanteemme on rauhoittunut todella paljon. Toki minä vieläkin kaipaan mieheltäni vakuutteluja, mutta perhetilanteemme on kuitenkin rauhallinen ja onnellinen.
Olen monesti ajatellut, että suhteemme on ilmeisesti vahva, kun se kesti niin monen vuoden helvetin. Teillä on varmaan sama asia, että suhteenne on vahva.
Jos uskallat sanoa miehellesi, että kirjoitit tänne, niin sanopa se. Kerro myös minusta, miten meidän tilanteemme on ollut samantyylinen, mutta lääkityksen alottamisen jälkeen tilanteemme on muuttunut dramaattisesti. Toivottavasti miehesi aloittaa lääkityksen. Minä en olisi ainakaan saanut päätäni tasaantumaan ilman lääkettä. Toivottavasti teillä käy yhtä onnellisesti kuin meillä. Olet hieno ihminen, kuten myös mieheni, kun olette jaksaneet olla rinnallamme vaikeina aikoina.
Kiitos todella paljon, vastauksesi antoi toivoa siitä, että tästä voisi vielä päästä kuville. En tosin missään nimessä voi kertoa kumppanilleni tästä kirjoituksesta, olen sataprosenttisen varma että hän suuttuisi. "ai olen niin hullu, että sinun täytyy pyytää apua jostain palstoilta!? "#@&%" ja yleistä raivoamista siitä seuraisi.
Täytyy odottaa, että terapia jatkuu ja puhua hänelle lääkityksestä.