Kaikilla varmaan kokemuksia siitä, miten läheiset ja ystävät suhtautuvat bipoon. Itselläni suurin ongelma puolison kanssa. Tasaisina kausina menee jotenkuten, paitsi että vanhat synnit nousevat silloin tällöin esille. Sairauskausina puoliso tietysti ihan kypsä -- ei jaksa katsella masentunutta ja ärtyisää miestä, vauhtijaksoilla pelkää seurauksia.
Avioero olisi tullut varmaan vuosia sitten, ellei olisi lapsia. Välillä ajattelen itsekin eroa, lähinnä siltä kantilta, etten myrkyttäisi enempää muiden elämää. Tosin minulla on itsetuhoisia taipumuksia, joten yksineläminen on riski.
Puoliso on aika tarkka siitä, että otan lääkkeet ja tietysti huomauttaa, jos alkaa esioireita näkymään. Tarkoittaa hyvää, mutta välillä ärsyttää tuo kaitseminen.
Kokemuksia, vinkkejä jne?
Avioero olisi tullut varmaan vuosia sitten, ellei olisi lapsia. Välillä ajattelen itsekin eroa, lähinnä siltä kantilta, etten myrkyttäisi enempää muiden elämää. Tosin minulla on itsetuhoisia taipumuksia, joten yksineläminen on riski.
Puoliso on aika tarkka siitä, että otan lääkkeet ja tietysti huomauttaa, jos alkaa esioireita näkymään. Tarkoittaa hyvää, mutta välillä ärsyttää tuo kaitseminen.
Kokemuksia, vinkkejä jne?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mulle ero tuli vajaa puoli vuotta sitten, ja nyt tapellaan lasten tapaamisista. En ole varma oliko se oikea ratkaisu, mutta minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa johtuen päihderiippuvuudestani. En olisi pystynyt olemaan selvinpäin sen naisen kanssa, koska hän ei ollut valmis tukemaan raittiuttani
Mielestäni on oikein että puolisosi pelkää vauhtijaksoja, koska ei todellakaan ole helppoo katsella miestä josta tulee pikkupoika (ei päätä eikä häntää). Hienoo tossa on se et sinua muistutetaan lääkkeistä ja esioireista. Itse sitä ei heti/ollenkaan huomaa kun alkaa tapahtuun.
Itse käyn vertaistukiryhmissä ja kerran viikossa sairaanhoitajalla. Päivittäinen itsetutkiskelu auttaa, varsinkin iltasin ennen kun menee nukkuun miettii et missä mennään.
Alko oikeen pelottaan kun luin lääkityksiä mitä ihmiset saa. Hirvittäviä määriä ja riippuvuutta aiheuttavia. Itellä menee deprakine 1500mg ja cymbalta 60mg. Tietysti jokainen ollaan yksilöitä.
VOIMIA KAIKILLE!
Mullakin toi terapia (kognitiivinen) auttaa, lähinnä jo pelkästään keskustelujen osalta. Tuttavien (pääosa tosin entisiä) kanssa ei voi jutella aiheesta, vaimon kanssa jonkin verran. Tosin on paljon sellaista, mistä ei edes halua jutella.
Depiksen tulon huomaa helposti, eikä se minulla ole ollut kovin paha kuin kerran. Maanisen vaiheen huomaa siinävaiheessa, kun joku asiasta huomauttaa (välillä oikein ihmetyttää, että näkyykö se niin selvästi vaikka itsestä tuntuu, että kaikki ideat, euforia tms on vielä vain omassa päässä. vauhtivaiheessa on hyvä, että joku kattoo lääkityksen perään. Kerran jätin pois ja köpelösti kävi. Tosin usein hyvässä olossa tekisi mieli heittää pillerit nurkkaan.
hoito voisin sanoa että hoitoa ei ole ollenkaan.Pelätään pahinta toivotaan parasta päivästä päivään,todella raskaita olleet viime vuodet.