Olen sairastanut syömishäiriötä n. 5 vuotta, sen lisäksi masennusta ( varmaan jotain muutakin..en tiedä onko tämä kaikki masennusta..)
Jokapäivä on samallainen tunne kun herää: Taas aamu, pitäs alottaa kaikki samat asiat kuin edellispäivänä..aina sama kierre..
Mulla on yksi taaperoikäinen lapsi ja olen naimisissa.. Olen 21-vuotias..Minulla ei ole täällä oikeastaan ollenkaan kavereita, muutenkin vain pari hyvää ystävää, ketkä asuvat kamalan kaukana, eli en näe heitä paljon koskaan..
Lukiosta olen ehtinyt valmistua, ennenkuin sain lapsen, jatko-opiskelupaikka on, mutta liian kaukana joten sinne on käytännössä mahdoton muuttaa, enkä tässä kevään haussa päässytkään minnekään. Harmittin ihan sietämättömästi, jotenkin tuli sellainen olo, että taas epäonnistuin elämässäni..
2 vuotta olen viettänyt kotona nyt, ja tuntuu kuin toimittaisin tyhjää kokoajan vaikka lapsen olen kuulemma hyvin hoitanut..niin hyvin kuin suinkin jaksan.. Omaa aikaa ei juurikaan ole, ja jos on niin en ees tiedä mit' sillä ajalla tekisin..En tiedä edes haluanko tehdä mtn ja kiinnostaako mua mikään! Kaikki ajat, kun en ole lasta hoitamassa lepään vain sohvalla tai sängyssä enkä tee mitään..joskus luen.
Olen aina kotona, vihaan tätä naapurustoa ja kämppää.. En ole tottunut näin pieneen asuntoon ja pieneen pihaan, missä ei ees voi tehdä lapsen kanssa mtn..
Päässä on aina sama tunne: kuin joku musta pilvi otsasta ylöspäin, jonka läpi ei näe mitään..en koskaan iloitse mistään.. Joskus on ollut ihan mukavia päiviä, mutta silti en ole koskaan iloinen! Aina tuntuu kuin olisi samaa paskaa.. Ja ahdistaa maailman tilannekin.. En jaksa, en tiedä mihin suuntaan tää elämä on menossa..
Jokapäivä on samallainen tunne kun herää: Taas aamu, pitäs alottaa kaikki samat asiat kuin edellispäivänä..aina sama kierre..
Mulla on yksi taaperoikäinen lapsi ja olen naimisissa.. Olen 21-vuotias..Minulla ei ole täällä oikeastaan ollenkaan kavereita, muutenkin vain pari hyvää ystävää, ketkä asuvat kamalan kaukana, eli en näe heitä paljon koskaan..
Lukiosta olen ehtinyt valmistua, ennenkuin sain lapsen, jatko-opiskelupaikka on, mutta liian kaukana joten sinne on käytännössä mahdoton muuttaa, enkä tässä kevään haussa päässytkään minnekään. Harmittin ihan sietämättömästi, jotenkin tuli sellainen olo, että taas epäonnistuin elämässäni..
2 vuotta olen viettänyt kotona nyt, ja tuntuu kuin toimittaisin tyhjää kokoajan vaikka lapsen olen kuulemma hyvin hoitanut..niin hyvin kuin suinkin jaksan.. Omaa aikaa ei juurikaan ole, ja jos on niin en ees tiedä mit' sillä ajalla tekisin..En tiedä edes haluanko tehdä mtn ja kiinnostaako mua mikään! Kaikki ajat, kun en ole lasta hoitamassa lepään vain sohvalla tai sängyssä enkä tee mitään..joskus luen.
Olen aina kotona, vihaan tätä naapurustoa ja kämppää.. En ole tottunut näin pieneen asuntoon ja pieneen pihaan, missä ei ees voi tehdä lapsen kanssa mtn..
Päässä on aina sama tunne: kuin joku musta pilvi otsasta ylöspäin, jonka läpi ei näe mitään..en koskaan iloitse mistään.. Joskus on ollut ihan mukavia päiviä, mutta silti en ole koskaan iloinen! Aina tuntuu kuin olisi samaa paskaa.. Ja ahdistaa maailman tilannekin.. En jaksa, en tiedä mihin suuntaan tää elämä on menossa..
Vastaukset 4
Vanhimmat
disgnosoitu depressio?
suosittelen ammattiapua, ja mahdollista lääkitystä :) Et varmasti ole hullu tai epäpätevä, enkä minä ole lääkäri, mutta uskon ammattiavun auttavan. Ethän sinä siinä ainakaan mitään häviä?
Tukeeko miehesi sinua mitenkään? jos koittaisit puhua hänelle...
vaikea täältä käsin auttaa tai neuvoa, mutta voimia sinulle
Kuitenkin selviät lapsen hoidosta. Ja kuten kirjoitit, joskus on ollut ihan mukavia päiviä. Eli ei mitään ylitsepääsemättömän kamalaa jos ei nyt ihanan iloistakaan.
Ajatuksistasi kylläkin kuvastuu masentuneisuus. Olisi lapsenkin kannalta hyvä, jos saisit tukea tai hoitoa. Harmi, kun ei ole muita pienten lasten äitejä siellä joiden kanssa voisit jutella. Vai onko?
Ja 21-vuotiashan on vielä hyvin nuori. Ei aikaakaan, kun taapero on itsenäisempi ja sinulla mahdollisuuksia vaikka mihin. Kannattaa pyrkiä hoitamaan masennusta mahdollisimman varhain, ei jäädä siihen lillumaan.
Sussa on sekin hyvä puoli, että tiedostat tuntemuksesi ja osaat kertoa niistä.
Rupea vaikka pitämään päiväkirjaa! Kirjaa siihen kaikki, mitä on tullut tehtyä! Kiinnitä huomiosi siihen, mitä olet saanut aikaan, siihen, mikä on hyvin, mistä olet selvinnyt, mitä taaperon kanssa olet tehnyt - ihan pieneenkin, täysin arkipäiväiseen ja tavalliseen. Suosittelen!
Itse olen potenut masennusta vuosikymmenet. Kyllä sen kanssa voi elää (tarvitsen itse jatkuvan lääkityksen, pari kertaa olen lopettanut ja sairastunut pahasti) ja kertomasi kuvastaa minunkin tuntemuksia. Mutta tiedän, että paljon huonomminkin voi olla. Tuollainen kertomasi tasainen "aina samaa paskaa" elämä merkitsee minulle sitä, kun menee paremmin - ei kriisiä, ei varsinaista hätää.
Toivotan sulle jaksamista ja hyvää kesän jatkoa!
Kiitos molemmille vastanneille paljon!
Mä en tiedä itseasiassa mikä mulle on ees diagnosoitu, vaiko onko mikään.
Pari vuotta oon käynyt ammattiauttajalla, mutta en ole saanut siitä mitään irti, lääkkeitäkin kokeilin hetkenaikaa..(ehkä olivat väärät, kun tuntui, ettei ole vaikutusta ollenkaan).
Jotenkin sitten keväällä tympäännyin terapiaan ja lopetin..en jaksanut enää ees käydä siellä..
Taaperolle on hyvä, kun ollaan järjestetty virikehoito, eli näkee ainakin muita lapsia joskus! (kun minä en jaksa käydä paljon missään, leikkipuistossa tosin, mutta täällä en ole törmännyt vielä oikeen kehenkään..)
Eli kavereistakin on iso puute..
Syömishäiriöllä on myös iso osa elämässä, kun jaksan aina masentua läskeistäni ja sitten en jaksa lähteä ulos tai kestää pari tuntia ennen kuin pääsen ulos lähtemään.
Mies on tukena, silloin kuin jaksaa, on kyllästynyt paljolti tähän mun tilanteeseen ja "samaan paskaan"..
-