Jos tämän viestin jälkeen olet halukas meilailemaan kanssani ajatuksia tai jopa ystävystymään niin ota yhteyttä!
Tilanteeni on siis seuraavanlainen: Olen nyt jo varmasti 3 vuoden ajan kärsinyt pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, enkä tarkoita tällä esiintymispelkoa, vaan kokonaisvaltaista elämää rajoittavaa pelkotilaa. Opiskelen yliopistossa ja opintoni ovat kärsineet selvästi siitä, että minun on vaikea mennä luennoille istumaan, puhumattakaan kursseista, joihin sisältyy jokin ryhmätyö tai esitelmä. Harmittaa ihan mielettömästi, sillä olen jättänyt ottamatta tai siirtänyt aina vain tulevaisuuteen kursseja, joille muuten olisin osallistunut. Samoin on vaikeuksia töiden kanssa. Olen jo yhden työpaikan joutunut jättämään, koska sain hirveän punastumiskohtauksen ja sen jälkeen itkukohtauksen siellä ja en vain enää kyennyt tämän jälkeen jatkamaan häpeältäni. Nyt pitäisi hakea kesätyöpaikkaa ja se tuottaa vaikeuksia. Vaikka muuten tietäisin olevani kykynevä tekemään vaikka millaista työtä, mietin kokoajan mihin uskallan hakea, mikä olisi sellainen työyhteisö jossa en jännittäisi, mutta luulen ettei sellaista ole olemassakaan. Samoin olen eristäytynyt niistä vähäisistä hyvistä ystävistäni, joita minulla on. Vaikka osa tietää sosiaalisesta pelostani, tuntuu etteivät he oikein ymmärrä sitä ja heidän seurassaankin minun on toisinaan vaikea olla, puhumattakaan sellaisita kavereista, joita näen harvemmin. Kaikkein huonoin homma on se, että sinkku kun olen ja vaikka löytyisi mielenkiintoisia miehiä, jotka haluaisivat olla kanssani tekemisissä, en uskalla tavata heitä... Olen heittänyt monta hyvää tilaisuutta menemään oman jännitykseni johdosta. Viimeksikin kun minulla oli joku "juttu" erään miehen kanssa otin betasalpaajia, joka kerta kun tapasimme. Muuten minulla ei olisi ollut rohkeutta nähdä. En pystynyt muutenkaan olemaan hänen seurassaan yhtään oma itseni vaan olin kokoajan ihan lukossa. Pelkäsin kai, ettei hän hyväksyisi minua sellaisena kuin olen, joten en uskaltanut kertoa ongelmastani. Olisin halunnut, mutta pelkkä asiasta puhuminen on minulle vaikeaa, sillä saan heti punastumiskohtauksen, joka ei siis ole ihan tavallinen punaistuminen. Kerronpa siitä lisää. Kun olen tilanteessa, jossa paniikinomainen sosiaalinen pelko valtaa minut, tulen täyteen punaisia "läiskiä", jotka ilmaantuvat kasvoille, kaulalle, rinnan alueelle ja käsivarsiin. Ne ovat aika erikoisen ja mielestäni järkyttävän näköisiä. Samalla alan myös hikoilemaan ja tuntuu, että en kykene ottamaan ajatuksistani kiinni. Joudun ihmeelliseen täysin kontrolloimattomaan tilaan ja haluaisin paeta, nopeasti ja kauas koko paikasta. Nyt tilanne onkin mennyt siihen, että pelkään enemmän näiden oireiden ilmaantumista kuin itse tilannetta tavallaan. Noidankehä on siis lähtenyt pyörimään ja tuntuu ettei siitä ole ulospääsyä. Vältän tilanteita, joissa voisin joutua paniikin valtaan tai ainakin murehdin niitä viikkoja etukäteen lamaantuneena. Kaiken tämän johdosta olen myös hirveän masentunut. Minun silmillä katsottuna en näe tulevaisuudessa mitään hyvää. Elämän halu on kaikonnut ja tilalle on tullut surumielisyys, ahdistuneisuus, unettomuus ja elämän ilottomuus. En ole aina ollut "tällainen" vaan todella sosiaalinen ja nauttinut ihmisten seurasta. Ja nautin vieläkin, silloin kun siihen kykenen. Tahtomattani minusta on kuitenkin tullut pelokas kotihiiri ja se saa olon tuntumaan hyvin huonolta. Vaikka sanoin olevani kotihiiri, tykkään käydä baareissa bilettämässä ja käynkin. Alkoholi helpottaa sinne menemistä, mutta aloitteluseurani valitsen tarkkaan, sillä kunnes olen juonut "tarpeeksi", olen hyvin jännittynyt ja oireet sananmukaisesti nousevat pintaan. Oli miten oli, elämän laatuni on huonontunut niin, että tuntuu ettei millään ole merkitystä, vähiten minulla tässä kovassa maailmassa. Vuorotellen säälin ja vihaan itseäni tämän vuoksi. Ja mietin mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän. Ja älkää käskekö minun mennä psykologille/psykiatrille.... Olen jo käynyt siellä useamman kerran, mutta tuntuu ettei siitä ole ollut tipan tippaa apua. Tosin pitkäaikaisessa terapiassa en ole vielä ollut ja aionkin nyt hakea itselleni psykoterapeutin jos vaan saan KELAlta tukea. Täytyy vielä mainita, että aika hyvin ilmeisesti olen pystynyt tämän asian kanssa "skarppaamaan", sillä ystäväni eivät pidä minua mitenkään onnettomana, päinvastoin, naisena joka omaa vahvan itsetunnon. Ilmeisesti yritän käyttäytyä juuri päinvastoin kuin mitä oikeasti olen. Mutta minä tiedän, että olen hukassa itseni kanssa, todella hukassa. Mutta, olisi sikakivaa saada joku hengenheimolainen, jonka kanssa voisi jakaa pahan päivän tunteet meilitse tai kasvokkain tai vaikka lähteä bilettämään ravintolaan, niin ettei tarvitse miettiä hyväksyykö toinen minut vaan tietää heikkouteni ja osaa nauttia seurastani silti. Ottakaa rohkeasti yhteyttä! Ja kiitos kun luitte tämän. Kirjoittaminen helpotti hetkellisesti oloa =)
Tilanteeni on siis seuraavanlainen: Olen nyt jo varmasti 3 vuoden ajan kärsinyt pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, enkä tarkoita tällä esiintymispelkoa, vaan kokonaisvaltaista elämää rajoittavaa pelkotilaa. Opiskelen yliopistossa ja opintoni ovat kärsineet selvästi siitä, että minun on vaikea mennä luennoille istumaan, puhumattakaan kursseista, joihin sisältyy jokin ryhmätyö tai esitelmä. Harmittaa ihan mielettömästi, sillä olen jättänyt ottamatta tai siirtänyt aina vain tulevaisuuteen kursseja, joille muuten olisin osallistunut. Samoin on vaikeuksia töiden kanssa. Olen jo yhden työpaikan joutunut jättämään, koska sain hirveän punastumiskohtauksen ja sen jälkeen itkukohtauksen siellä ja en vain enää kyennyt tämän jälkeen jatkamaan häpeältäni. Nyt pitäisi hakea kesätyöpaikkaa ja se tuottaa vaikeuksia. Vaikka muuten tietäisin olevani kykynevä tekemään vaikka millaista työtä, mietin kokoajan mihin uskallan hakea, mikä olisi sellainen työyhteisö jossa en jännittäisi, mutta luulen ettei sellaista ole olemassakaan. Samoin olen eristäytynyt niistä vähäisistä hyvistä ystävistäni, joita minulla on. Vaikka osa tietää sosiaalisesta pelostani, tuntuu etteivät he oikein ymmärrä sitä ja heidän seurassaankin minun on toisinaan vaikea olla, puhumattakaan sellaisita kavereista, joita näen harvemmin. Kaikkein huonoin homma on se, että sinkku kun olen ja vaikka löytyisi mielenkiintoisia miehiä, jotka haluaisivat olla kanssani tekemisissä, en uskalla tavata heitä... Olen heittänyt monta hyvää tilaisuutta menemään oman jännitykseni johdosta. Viimeksikin kun minulla oli joku "juttu" erään miehen kanssa otin betasalpaajia, joka kerta kun tapasimme. Muuten minulla ei olisi ollut rohkeutta nähdä. En pystynyt muutenkaan olemaan hänen seurassaan yhtään oma itseni vaan olin kokoajan ihan lukossa. Pelkäsin kai, ettei hän hyväksyisi minua sellaisena kuin olen, joten en uskaltanut kertoa ongelmastani. Olisin halunnut, mutta pelkkä asiasta puhuminen on minulle vaikeaa, sillä saan heti punastumiskohtauksen, joka ei siis ole ihan tavallinen punaistuminen. Kerronpa siitä lisää. Kun olen tilanteessa, jossa paniikinomainen sosiaalinen pelko valtaa minut, tulen täyteen punaisia "läiskiä", jotka ilmaantuvat kasvoille, kaulalle, rinnan alueelle ja käsivarsiin. Ne ovat aika erikoisen ja mielestäni järkyttävän näköisiä. Samalla alan myös hikoilemaan ja tuntuu, että en kykene ottamaan ajatuksistani kiinni. Joudun ihmeelliseen täysin kontrolloimattomaan tilaan ja haluaisin paeta, nopeasti ja kauas koko paikasta. Nyt tilanne onkin mennyt siihen, että pelkään enemmän näiden oireiden ilmaantumista kuin itse tilannetta tavallaan. Noidankehä on siis lähtenyt pyörimään ja tuntuu ettei siitä ole ulospääsyä. Vältän tilanteita, joissa voisin joutua paniikin valtaan tai ainakin murehdin niitä viikkoja etukäteen lamaantuneena. Kaiken tämän johdosta olen myös hirveän masentunut. Minun silmillä katsottuna en näe tulevaisuudessa mitään hyvää. Elämän halu on kaikonnut ja tilalle on tullut surumielisyys, ahdistuneisuus, unettomuus ja elämän ilottomuus. En ole aina ollut "tällainen" vaan todella sosiaalinen ja nauttinut ihmisten seurasta. Ja nautin vieläkin, silloin kun siihen kykenen. Tahtomattani minusta on kuitenkin tullut pelokas kotihiiri ja se saa olon tuntumaan hyvin huonolta. Vaikka sanoin olevani kotihiiri, tykkään käydä baareissa bilettämässä ja käynkin. Alkoholi helpottaa sinne menemistä, mutta aloitteluseurani valitsen tarkkaan, sillä kunnes olen juonut "tarpeeksi", olen hyvin jännittynyt ja oireet sananmukaisesti nousevat pintaan. Oli miten oli, elämän laatuni on huonontunut niin, että tuntuu ettei millään ole merkitystä, vähiten minulla tässä kovassa maailmassa. Vuorotellen säälin ja vihaan itseäni tämän vuoksi. Ja mietin mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän. Ja älkää käskekö minun mennä psykologille/psykiatrille.... Olen jo käynyt siellä useamman kerran, mutta tuntuu ettei siitä ole ollut tipan tippaa apua. Tosin pitkäaikaisessa terapiassa en ole vielä ollut ja aionkin nyt hakea itselleni psykoterapeutin jos vaan saan KELAlta tukea. Täytyy vielä mainita, että aika hyvin ilmeisesti olen pystynyt tämän asian kanssa "skarppaamaan", sillä ystäväni eivät pidä minua mitenkään onnettomana, päinvastoin, naisena joka omaa vahvan itsetunnon. Ilmeisesti yritän käyttäytyä juuri päinvastoin kuin mitä oikeasti olen. Mutta minä tiedän, että olen hukassa itseni kanssa, todella hukassa. Mutta, olisi sikakivaa saada joku hengenheimolainen, jonka kanssa voisi jakaa pahan päivän tunteet meilitse tai kasvokkain tai vaikka lähteä bilettämään ravintolaan, niin ettei tarvitse miettiä hyväksyykö toinen minut vaan tietää heikkouteni ja osaa nauttia seurastani silti. Ottakaa rohkeasti yhteyttä! Ja kiitos kun luitte tämän. Kirjoittaminen helpotti hetkellisesti oloa =)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sähköpostiosoite näköjään ei tullutkaan mukaan, joten se on [email protected]
hei!(ps.ilmoitin asiattomasta viestistä)
sun tilanteesta ja tuntemuksista voi kuntoutua elämään vielä tavallisesti.jos ei vois,en mä tässä kirjoittelis.
paniikki tuntemukset voi tulla kenelle vaan,(naisilla yleisempää).
omakohtaista:tuli panikointia,jännittämistä,masennusta...
todella kuluttavaa kun piti aina jännitää sos.tilanteissa.kestin vain yhden päivän eräässä duunissa kun ahdistus kävi ylivoimaiseksi.(kahvitauolla ryhmässä,lounasjonossa yms).
aloitin lääkityksen ja pääsin kahdenvuoden ryhmäterapiaan=).voin elää ominaisuuteni kanssa.
(en paljoa funtsi mitä muut ajattelee,pitäköön vaikka varttihulluna.)tää on mun elämäni.
neuvo: PELOKKAAT.NET
ps. olen nimim. Day pelokkaissa.
Jos mainostaa pelokkaat.NETiä täällä suomi24:ssä niin kannattaa laittaa tuo http://... eli näin
http://www.pelokkaat.net/
niin johan saadaan suora linkki sivustolle. :D
Moi
Olen kärsinyt aivan samanlaisista ongelmista ja sitä jatkui noin 8-10 vuoden ajan.
Tilanne pitkän päälle vain paheni ja elämästä todella hävisi kaikki elämän ilo. Erakoituminen oli tosiasia. Mistään ei enää uskonut saavansa mielihyvää ja minnekään ei uskaltanut mennä.
En nyt tässä sen yksityiskohtaisemmin ala käsitellä vaiheitani, mutta kerron tärkeimmän. Olen päässyt eroon paniikkihäiriöistä ja vielä niiden päälle tulleesta syvästä masennuksestakin.
Mietityttää vain tuo mainintasi, että ei saisi mainita psykiatreista mitään. Kuule, minä luulen, ettet vielä ole käynyt taitavalla psykiatrilla ja siksi kehoitan menemään, vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Psykiatri on mielestäni juuri se henkilö, joka ymmärtää parhaiten tämän kaltaisia vaivoja. Ja rohkaisen sinua myös kokeilemaan lääkehoitoa, sillä nykyään on kyllä erittäin hyviä lääkkeitä juuri paniikkihäiriöihin. Mulla auttoi niihin pieni annos Seronilia. Ja kyllä oli muuten mahtavaa se tunne, kun huomasi yllättäen, että nyt ei tullutkaan paniikkihäiriöitä. Pikkuhiljaa pääsi palaamaan normaalielämään.
Koitin kaikenlaista itsehoitoa ja säännöllisiä rentoutusharjoituksia ja yritin selvittää niitä tilanteita itselleni. Mietin, että ei ollut mitään syytä reagoida tilanteisiin sillä tavalla ja yritin pystyä hallitsemaan itseäni kaikin keinoin. Mikään oma apu vaan ei auttanut, mutta lääke kyllä auttoi vieläpä aika nopeasti.
Mielestäni parhaat psykiatrit löytyvät yksityiseltä puolelta. Minulla kyllä olisi hyviä vinkkejä hyvistä psykiatreista, mutta huonojakin olen tavannut matkan varrella. Tai ei ehkä huonoja, mutta ei siis minulle sopivia. En tosin tiedä, missä päin Suomea asut, mutta voithan sä kirjoitella mulle, jos siltä tuntuu.
Tsemppiä sulle!!!
Tässä osoitteeni: [email protected]
Kyllä täällä on todella hoitoa tarvitsevaa porukkaa kun katteli tuon trikrunarin ns.kommenttia. No,kaikesta joudumme maksamaan,ennemmin tai myöhemmin.
Kiitos kannustavista kommenteista. Tiedän, että vielä on toivoa ja aion tehdä kaikkeni, jotta asiat kääntyisivät parempaan suuntaan! Löysin myös tieni pelokkaat.net:iin, jossa samanhenkisiä riittää. Hyvää kesän odotusta kaikille!!! (paitsi Trikrunarille, tai mikä olikaan.)