Olen ollut ylä-asteelta alkaen melko ujo ja hiljainen, mutta en kumminkaan niin ujo että en olisi voinut puhua. Olen tavannut kiinnostavan miehen ja mielessäni mietin kuinka mukava olisi puhua hänelle kaikesta. Mutta kun olen hänen kanssaan en saa sanaakaan suusta, ja silloinkin kun hän kysyy minulta jotain en meinaa pystyä vastaamaan. Oli kysymys kuinka yksinkertainen vain, alan vain hymyillä hermostuneesti ja katsella ympärilleni ja mietin vastaanko kyllä , ei ... en pysty vastaamaan ellen tiedä "juuri sitä oikeaa" vastausta. Yleensä tilanne menee niin että hän katsoo kysyvästi ja kehottaa sano vaan... tai muuta rohkaisevaa.. ja lopulta vastaan kohauttamalla olka päitä ja sanomalla ehkä tai muuta vastaavaa.
Minä menen vain ihan jäihin hänen kanssaan, kun tapaamme valmistaudun; mietin mitä sanon ja aina päätän mielessäni että nyt ryhdistäydyn, mutta kun tapaamme selkeä mieleni romahtaa ja en tiedä mitä käy, olo on kuin minä itse vajoaisin itseni sisään ja vaikka kuinka koitan sanoa jotain en saa ääntä suusta olen kuin aivan eri ihminen. Mielessäni mietin ; sano jotain, sano, mutta ei ei mitään tule mieleen.
Alkuun pystyin edes välillä puhumaan normaalisti hänen kanssaan mutta nyt en tiedä mitä sanoa. En tiedä miten hän jaksaa minua, ja pelkään että hän pitää kohta minua aivan jälkeenjääneenä kun en osaa puhua.
Minun on piti viimeksi sanoa hänelle että; en minä normaalisti näin hiljainen ole, että en vain tiedä mitä sanoa ja minä yritän puhua enemmän, se vain on hankalaa. Mutta siinä vaiheessa kun tervehdin häntä se katosi mielestä, ja taas vajosin avuttomaan tilaan.
En tunne ennen tapaamista olloa erityisen ujoksi tai hermostuneeksi, kaikki ajatukset ovat selkeitä, mutta kaikki vain romahtaa tavatessa. Tunnen oloni niin typeräksi kun toinen yrittää avata keskustelua ja kysyä kuulumisia ja minä vain mumisen jotain hiljaa vastaukseksi ja katselen muualle.
Onko kukaan onnistunut pääsemään eroon puhumattomuudesta?; en keksinyt muutakaan sanaa. Ja miehet kuinka kauan jaksatte naista joka ei puhu paljon mitään?
Minä menen vain ihan jäihin hänen kanssaan, kun tapaamme valmistaudun; mietin mitä sanon ja aina päätän mielessäni että nyt ryhdistäydyn, mutta kun tapaamme selkeä mieleni romahtaa ja en tiedä mitä käy, olo on kuin minä itse vajoaisin itseni sisään ja vaikka kuinka koitan sanoa jotain en saa ääntä suusta olen kuin aivan eri ihminen. Mielessäni mietin ; sano jotain, sano, mutta ei ei mitään tule mieleen.
Alkuun pystyin edes välillä puhumaan normaalisti hänen kanssaan mutta nyt en tiedä mitä sanoa. En tiedä miten hän jaksaa minua, ja pelkään että hän pitää kohta minua aivan jälkeenjääneenä kun en osaa puhua.
Minun on piti viimeksi sanoa hänelle että; en minä normaalisti näin hiljainen ole, että en vain tiedä mitä sanoa ja minä yritän puhua enemmän, se vain on hankalaa. Mutta siinä vaiheessa kun tervehdin häntä se katosi mielestä, ja taas vajosin avuttomaan tilaan.
En tunne ennen tapaamista olloa erityisen ujoksi tai hermostuneeksi, kaikki ajatukset ovat selkeitä, mutta kaikki vain romahtaa tavatessa. Tunnen oloni niin typeräksi kun toinen yrittää avata keskustelua ja kysyä kuulumisia ja minä vain mumisen jotain hiljaa vastaukseksi ja katselen muualle.
Onko kukaan onnistunut pääsemään eroon puhumattomuudesta?; en keksinyt muutakaan sanaa. Ja miehet kuinka kauan jaksatte naista joka ei puhu paljon mitään?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Moi! Itsellä oli aivan sama ongelma.. tapasin miehen tavallisen "porukkani" (aiemmin suhteeni olivat aina olleet tietyn "kaveri"porukan sisällä) ulkopuolelta.. Hän oli minua vanhempi, ja erittäin suosittu. En vain yksinkertaisesti osannut puhua mitään.. jos sinulle tulee mieleen jotain, niin hyvä, mutta itselleni ei tullut edes mieleen että mitä puhuisin.. Ajelimme autolla ympäri kyliä ja minä vain nakotin istua etupenkillä hiljaa. Mitään ratkaisua minulla ei keinoon ollut, tutustuimme vain enemmän ja enemmän ja lopulta oli tietenkin luonnollista puhua kaikista omista ajatuksista yms. maailman menosta.
Koeta välillä itse aloittaa keskustelu kysymällä että mitä hänelle kuuluu.. mieti sitten onko sinulle tapahtunut viimeaikoina mitään jännittävää ja kerro siitä. Ei kannata ruveta häpeämällä sanomaan että et osaa puhua.. Jos tulee kiusallinen hetki niin naurahdat ja sanot että vaikka että "sinä teet kyllä minusta tosi ujon kun en saa edes sanaa suustani"
Tiedän että tämä kuullostaa huonolta idealta koska se on vaikeaa, mutta ole vain oma itsesi! Puhe kyllä tulee aikanaan!
Toivon todella että ajan myötä on helpompi puhua. Ehkä pitää koittaa vain rentoutua ja olla oma itseni, koska pystyin vähän puhumaan ennen kuin tajusin että hänhän saattaa olla oikeasti kiinnostunut eikä vain rupattele muuten vain.
Ei minua ainakaan haittaisi yhtään jos toisen olisi vaikea puhua tai jutella, ja vaikka vähän enemmänkin menisi aikaa totutteluun.( mies oon) Huolestunut tuosta taiatkin olla vaan sinä, joten eipähän kannata huolia. :) Oohan vaan onnellinen niin menee hyvin