Olen juuri tässä lähdössä armeijaan tosin iloisin ja tosin haikein mielin. Kaikissa armeijaan liittyvissä lapuissa sanotaan, että on kiva mennä vihreisiin, "jos siviili asiat ovat kunnossa". Uskon varmasti tuohon, mutta omalta osaltani ne eivät ole niinkään helpot.
Täytän juuri 20 vuotta ja noin 2 kuukautta sitten eronnut odottavan lapsen äidistä, koska elämämme alkoi menemään yhdessä niin sekaisin, että sellaiseen maailmaan lapsen ei olisi ollut hyvä syntyä. Itse silloin join paljon suruuni omien paskojen tekojeni takia häntä kohtaan ja osaksi siitä, että en olisi halunnut tulla isäksi (lapsemme ei ollut siis suunniteltu).
Tällä hetkellä minun ja lapseni äidistä tuntuu hyvältä, että erosimme, koska kummatkin olemme kasvaneet ihmisinä ja vahvistuneet siitä. Mä olen alkanut pikku hiljaa pääsemään alkoholista eroon ja muutenkin elämä menee parempaan suuntaan sillä osin. Jotenkin tasaisemmin....
Mutta arvoituksellinen pointti mielessäni on se, että voisinko olla silloin hyvä isä, jos emme ole yhdessä kun lapsi syntyy. Emme olisikaan se ydilliperhe jossa olen saanut itse kasvaa. Kuvittelin aina, että voisin tehdä ensin talon hankkia töitä ja rakentaa muutenkin elämän lasta varten, kuten vanhempani. Tiedän sen, että jos suhde olisi jatkunut, niin lapsi olisi joutunut elämään hyvin tasapainotonta elämää, mutta voinko olla siltikään hyvä isä, jos en ole mukana, jokaisen päivän arkiaskareissa? Missä on raja kuinka paljon lastaan nähdään ja kuinka paljon ei? Haluaisin vain antaa lapselleni parasta mitä vain osaan, mutta osaanko sitä eronneena?
Koska se perhe ajatus jotenkin ahdistaa, kun kuitenkin haluaisin vielä katsoa elämää ja samalla olla hyvä isä, mutta voiko näitä kaikkia edes saada? Vaadinko elämältä liikaa?
Pelkään, että joutuisin valitsemaan niin, että joko olet hyvä isä ja elät perheessä taikka sitten paska ja katsot vielä elämääsi, kuten muut nuoret jne... Päässä pyörii niin paljon asioita, joihin en saa tai osaa antaa vastauksia.
Täytän juuri 20 vuotta ja noin 2 kuukautta sitten eronnut odottavan lapsen äidistä, koska elämämme alkoi menemään yhdessä niin sekaisin, että sellaiseen maailmaan lapsen ei olisi ollut hyvä syntyä. Itse silloin join paljon suruuni omien paskojen tekojeni takia häntä kohtaan ja osaksi siitä, että en olisi halunnut tulla isäksi (lapsemme ei ollut siis suunniteltu).
Tällä hetkellä minun ja lapseni äidistä tuntuu hyvältä, että erosimme, koska kummatkin olemme kasvaneet ihmisinä ja vahvistuneet siitä. Mä olen alkanut pikku hiljaa pääsemään alkoholista eroon ja muutenkin elämä menee parempaan suuntaan sillä osin. Jotenkin tasaisemmin....
Mutta arvoituksellinen pointti mielessäni on se, että voisinko olla silloin hyvä isä, jos emme ole yhdessä kun lapsi syntyy. Emme olisikaan se ydilliperhe jossa olen saanut itse kasvaa. Kuvittelin aina, että voisin tehdä ensin talon hankkia töitä ja rakentaa muutenkin elämän lasta varten, kuten vanhempani. Tiedän sen, että jos suhde olisi jatkunut, niin lapsi olisi joutunut elämään hyvin tasapainotonta elämää, mutta voinko olla siltikään hyvä isä, jos en ole mukana, jokaisen päivän arkiaskareissa? Missä on raja kuinka paljon lastaan nähdään ja kuinka paljon ei? Haluaisin vain antaa lapselleni parasta mitä vain osaan, mutta osaanko sitä eronneena?
Koska se perhe ajatus jotenkin ahdistaa, kun kuitenkin haluaisin vielä katsoa elämää ja samalla olla hyvä isä, mutta voiko näitä kaikkia edes saada? Vaadinko elämältä liikaa?
Pelkään, että joutuisin valitsemaan niin, että joko olet hyvä isä ja elät perheessä taikka sitten paska ja katsot vielä elämääsi, kuten muut nuoret jne... Päässä pyörii niin paljon asioita, joihin en saa tai osaa antaa vastauksia.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Se, että mietit edes tuota asiaa, osoittaa että on sinulla ainekset hyväksi isäksi ja sydäntä. Koita löytää omat ratkaisusi elämäsi suhteen välittämättä siitä millaista vanhempiesi elämä on (ollut) tai millaiseksi elämäsi olet kuvitellut tai millaista se standardin mukaan on. Hyvän isyyden määritelmään ei lapsen kannalta kuulu omakotitalo, ydinperhe, raha tai materia vaan isän antama turva, rakkaus ja läsnäolo.
Mutta miten määritellään läsnä olo? Onko se näkemistä kerta viikkoon vai miten. Siinähän sarastuu kun ajattelee, että tänäkin päivänä voisi olla lapsen kanssa. Olen kai siitä niin teini, että halua kuitenkin vielä katsoa elämää millaista se on ja samalla voisin olla hyvä isä...
että oikeasti haluaisit elää lapsen kanssa päivisin, et halua menettää hetkeäkään.
Pitääkö paikkaansa?
Lapsella ei ole rajaa että minkä verran se haluaa nähdä isäänsä tai äitiänsä. tietysti mahdollisimman paljon, mutta pitäähän se oppia tietysti myöhemmin elämään itsenäisesti, mutta ainakin lapsi ei saa koskaan tarpeekseen läsnäolosta.
Läsnäolo ei ole pelkkiä tuntimääriä. Toki tunnit ja päivätkin merkitsevät jotain, mutta niihin en nyt puutu. Tärkeämpää on mielestäni läsnäolon laatu. Kun olet lapsen elämässä, niin olet siinä koko ajan vaikket olekaan fyysisesti läsnä. Olet KIINNOSTUNUT hänestä ja hänen hyvinvoinnistaan ja kun olet oikeasti lähellä, keskityt häneen 110 %.
hyvä isä esim. siten, että jos ette asu perheenä yhdessä, niin tapaat lastasi SÄÄNNÖLLISESTI, sen mukaan miten ne sitten onkin sovittu. Ja ylimääräisiäkin tapaamisia toki, jos vaan pystyt/haluat ja lapsen äiti suostuu.
Älä peru tapaamisia, älä anna turhia lupauksia, ole rehellinen lapselle. Jos lapsi asuu pääsääntöisesti äitinsä luona, sulle jää kyllä yllin kyllin omaa aikaa toteuttaa asioita joita haluat tehdä. Mutta silloin kun on aika olla lapsen kanssa, ole hänen kanssaan, edellinen kirjoittaja kirjoitti hyvin, en osaa siihen mitään lisätä.
Kun vauva on pieni, niin ajattelisin että ei se huomaa vaikka isä ei olisikaan läsnä joka päivä, mutta äiti huomaa sen. Kun lapsi on vanhempi niin sitten on tärkeämpää olla enemmän tekemisissä hänen kanssaan.
Jos et ole hänen kanssaan tekemisissä joka päivä niin vauva varmasti vierastaa sinua jossain vaiheessa. Etkä sinäkään häntä tunne.
Meillä on pieni lapsi 4kk ja olen monta kertaa miettinyt, että en jaksaisi vauvan hoitoa yksin. Toivon että olisit kuitenkin mukana vauvan hoidossa jossain määrin, että äiti jaksaisi paremmin. Kun äiti jaksaa, niin vauvallakin on paremmat oltavat.
No sinusta tulee jokatapauksessa isä - itse voit valita tosiaan tuleeko sinusta hyvä isä vai huono isä, jokatapauksessa susta jompi kumpi tulee. Ja ei se hyvä isyys ole sitä, että saman katon alla asutaan (ehkä vieläpä riideltäisiin jne). Yritä nyt totutella ajatukseen, että se isyys on muuta kuin ydinperheessä oleminen. Sillä se on niin väärä käsitys kuin olla vaan voi. Moni vanhempi on saman katon alla, mutta ei ole oikeasti sen enempää läsnä. Jotkut jopa havahtuvat eroon jälkeen olemaan enemmän läsnä, oikeasti olemaan lapsen kanssa ja osoittamaan tunteita, myötäelämään jne. Ja se aika, jonka lapsi on poissa, hän on äidillään ja varmasti tykkää elostaan ihan yhtä paljon. Nykyään useampi isä on ihan vko-vko isä, jotkut ihan lähejäkin. En nyt siitä talosta niin huolehtisi vaan siitä, että pääset alkoholista täysin eroon, saat töitä ja totuttelet hiljalleen ajatukseen. Älä lähde nyt mitään tuohduksissasi tekemään vaan ymmärrä, että kysymys on maratoonista - ei pikajuoksusta. Moni asia selkinee vasta vuosien jälkeen. Sulla on nyt armeija (aikaa ajatella) ja lapsi vasta tuloillaan. Vauva-aikana lapsi on luonnollisesti riippuvaisempi äidistään, joten voit aktiivisesti, mutta pehmeästi opetella isyyttä.
Musta tuntuu, että suurimmat riskit huonolle vanhemmuudelle yh-perheissä on se, että ei osata tulla yhtään toimeen vanhempien kesken. Nähdään se toinen taho exänä eikä lapsen toisena vanhempana. Kiukutellaan ja samalla sabotoidaan lapsen elämää. Te olette nuoria ja tulette toimeen eli hyvä pohja sulla on ponnistaa. Voitte vaikka yhdessä noita pähkäillä. Kukaan ei ole heti superhyväisä vaan siihen kasvetaan ajan kanssa. Eikä se hyvä isyys nyt mahottomia vaadi: rakkautta, rajoja ja vastuunkantoa. Jos ne toimii, niin lapselle loppupeleissä ei ole maailmanloppu että hänen vanhemmat eronneet, varsinkin kun lapsi tottuu siihen ja se on hänen elämäänsä alusta lähtien.