Oon sellainen rohkeahko ja "mitä väliä muiden mielipiteillä!?"-tyyppi, ja kaikki aina ihailee että mulla on varmaan tosi hyvä itsetunto. Oikeastaan se on salaa tosi huono. Oon läski, en vain sano vaan olen OIKEASTI ylipainoinen (85kg/165cm) enkä edes kaunis noiden läskieni takia - jos olisin laihempi, olen varma että olisin hyvännäköinen, mutta minkä sille voi kun on pullaposket ja muutenkin kauhea läski.
Toki ystävät ja poikaystävä sanoo hyväksyvänsä mut tällaisena kun oon, mutta perhe onkin sitten ihan eri asia. Sisarukset ja äiti ja isäpuoli koko ajan haukkumassa läskiksi yms.. Kerran äiti kiristi että jos en mene lenkille, en saa tavata poikaystävääni viikkoon! Sairasta. Olisi kiva saada perheeltä edes jotain tukea, mutta sen sijaan saankin vain haukkuja. Kun on 5-vuotiaasta asti kuunnellut tuota haukkumista niin on tässä itsekin sitten uskonut olevansa toivoton läskikasa, pienestä asti kun olen ollut pyöreämpi tyyppi.
Eniten tuo itsetunto-juttu haittaa poikaystävän kanssa ollessa. En tajua miten olen sellaisenkin saanut! Nyt vaan tuntuu että kaikki on menossa päin persettä. On muutenkin ollut kaikenlaisia ongelmia elämässä, ja jossain vaiheessa sorruin viiltelemään mutta olen lopettanut sen.
Toi juttu poikaystävän kanssa menossa aika lailla huonompaan suuntaan, suurimmilta osin mun itsetunto-ongelmien takia. Tulee vaan huono olo jos jätkä koskee muhun. Kun silloin kun alettiin n. vuosi sitten seurustella, se oli myös hieman pyöreämpi ja sillai, mutta tässä vuoden aikana se on laihtunut ihan älyttömästi! On nykyään ihan tikku, ja itse olen vaan lihonut.
Mulle tulee jotenki paha olo jos edes nään ton jätkän, kun on koko ajan sellainen olo etten riitä sille. Kun oon tällainen isokokoinen (sitä pidempi ja viisi kertaa lihavampi), ruma ja poikamainen. Se tarttis jonku soman pienen tyttömäisen tytön, eikä tällaista kauheeta punkkaria! Ärsyttää kun tuntuu oikeasti etten riitä sille, vaikka sille ei pitäis olla mitään kummempaa aihetta.. Se väittää että rakastaa mua jne mutten vaan jotenkin voi uskoa sitä..
Koska sillä oli pari kuukautta sitten sutinaa yhen mun ystävän kanssa, joka on just sellainen pieni, nätti ja laiha. Se halus ruveta seurustelemaan sen tytön kanssa mutta se mun kaveri teki selväks ettei halua viedä sitä multa, niin kiltistihän poika palas mun luo ja sain vasta myöhemmin kuulla kaikki tohon liittyvät yksityiskohdat (puhe oli aluksi siitä että pidettäisiin taukoa kun jätkä haluaa selvittää ajatuksiaan, mutta myöhemmin sain tietää että jätkä oli roikkunut jo pitkään aina kiinni tossa mun kaverissa kun en ollut paikalla, ne oli suudellu jne, oon mä kaverillenikin tästä vähän vihainen mutta enemmän jätkälle katkera) Siitä asti ollut sellainen olo ettei se oikeasti haluis mua, etten riitä sille. Että se haluaa jonkun paremman muttei uskalla erotakaan ettei jäisi sitten ihan yksin jossei se löytäiskää ketää muuta.
Ärsyttää halata tota jätkää kun se on sellainen tikku. Sitten taas kun huomaamattani välttelen sen kosketusta koska on niin lihava olo, etten halua että mun läskeihin kosketaan, niin se loukkaantuu siitä.
Haluisin laihtua mutta en vaan pysty siihen. Jos olis edes lenkkikavereita tai jotain, mutta kun asun 20km päässä kaikista kavereistani, niin ei täällä peräkorvessa oikein seuraa ole lenkkeilemään, ja kun joskus harvoin kavereitani näen, on paljon muuta tekemistä kuin vetää hikijumppaa. Ja myös noissa meidän lähimetsissä liikkuu kaikenmaailman villupetoja, ettei oikein huvittaisi mennä kävelemään vaikkapa iltaisin yksin tuonne, ja keskipäivällä näin kesäisin on liian kuuma - talvisin taas vaivun ihan horrokseen, inhoan kylmää enemmän kuin mitään muuta, enkä mene ulos ellei ole IHAN pakko, esim kouluun, mutta muuten talvisin pysyn visusti sisällä.
Mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Onko muilla kokemuksia? Ärsyttää tää kaikki..
Toki ystävät ja poikaystävä sanoo hyväksyvänsä mut tällaisena kun oon, mutta perhe onkin sitten ihan eri asia. Sisarukset ja äiti ja isäpuoli koko ajan haukkumassa läskiksi yms.. Kerran äiti kiristi että jos en mene lenkille, en saa tavata poikaystävääni viikkoon! Sairasta. Olisi kiva saada perheeltä edes jotain tukea, mutta sen sijaan saankin vain haukkuja. Kun on 5-vuotiaasta asti kuunnellut tuota haukkumista niin on tässä itsekin sitten uskonut olevansa toivoton läskikasa, pienestä asti kun olen ollut pyöreämpi tyyppi.
Eniten tuo itsetunto-juttu haittaa poikaystävän kanssa ollessa. En tajua miten olen sellaisenkin saanut! Nyt vaan tuntuu että kaikki on menossa päin persettä. On muutenkin ollut kaikenlaisia ongelmia elämässä, ja jossain vaiheessa sorruin viiltelemään mutta olen lopettanut sen.
Toi juttu poikaystävän kanssa menossa aika lailla huonompaan suuntaan, suurimmilta osin mun itsetunto-ongelmien takia. Tulee vaan huono olo jos jätkä koskee muhun. Kun silloin kun alettiin n. vuosi sitten seurustella, se oli myös hieman pyöreämpi ja sillai, mutta tässä vuoden aikana se on laihtunut ihan älyttömästi! On nykyään ihan tikku, ja itse olen vaan lihonut.
Mulle tulee jotenki paha olo jos edes nään ton jätkän, kun on koko ajan sellainen olo etten riitä sille. Kun oon tällainen isokokoinen (sitä pidempi ja viisi kertaa lihavampi), ruma ja poikamainen. Se tarttis jonku soman pienen tyttömäisen tytön, eikä tällaista kauheeta punkkaria! Ärsyttää kun tuntuu oikeasti etten riitä sille, vaikka sille ei pitäis olla mitään kummempaa aihetta.. Se väittää että rakastaa mua jne mutten vaan jotenkin voi uskoa sitä..
Koska sillä oli pari kuukautta sitten sutinaa yhen mun ystävän kanssa, joka on just sellainen pieni, nätti ja laiha. Se halus ruveta seurustelemaan sen tytön kanssa mutta se mun kaveri teki selväks ettei halua viedä sitä multa, niin kiltistihän poika palas mun luo ja sain vasta myöhemmin kuulla kaikki tohon liittyvät yksityiskohdat (puhe oli aluksi siitä että pidettäisiin taukoa kun jätkä haluaa selvittää ajatuksiaan, mutta myöhemmin sain tietää että jätkä oli roikkunut jo pitkään aina kiinni tossa mun kaverissa kun en ollut paikalla, ne oli suudellu jne, oon mä kaverillenikin tästä vähän vihainen mutta enemmän jätkälle katkera) Siitä asti ollut sellainen olo ettei se oikeasti haluis mua, etten riitä sille. Että se haluaa jonkun paremman muttei uskalla erotakaan ettei jäisi sitten ihan yksin jossei se löytäiskää ketää muuta.
Ärsyttää halata tota jätkää kun se on sellainen tikku. Sitten taas kun huomaamattani välttelen sen kosketusta koska on niin lihava olo, etten halua että mun läskeihin kosketaan, niin se loukkaantuu siitä.
Haluisin laihtua mutta en vaan pysty siihen. Jos olis edes lenkkikavereita tai jotain, mutta kun asun 20km päässä kaikista kavereistani, niin ei täällä peräkorvessa oikein seuraa ole lenkkeilemään, ja kun joskus harvoin kavereitani näen, on paljon muuta tekemistä kuin vetää hikijumppaa. Ja myös noissa meidän lähimetsissä liikkuu kaikenmaailman villupetoja, ettei oikein huvittaisi mennä kävelemään vaikkapa iltaisin yksin tuonne, ja keskipäivällä näin kesäisin on liian kuuma - talvisin taas vaivun ihan horrokseen, inhoan kylmää enemmän kuin mitään muuta, enkä mene ulos ellei ole IHAN pakko, esim kouluun, mutta muuten talvisin pysyn visusti sisällä.
Mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Onko muilla kokemuksia? Ärsyttää tää kaikki..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sanon sen aluksi että ylipaino ei ole sinäänsä ulkonäkö kysymys.
Kyse on terveydestä.
On muitakin tapoja laihtua kuin lenkkeily.
Ruokavalio pitää saada kondikseen.
Eli normaalia ruokaa säännöllisesti päivässä eikä välipaloja.
Karkit jne pois.
Lenkkeillä voit rauhallsiesti näin aluksi vaikka on kuumaa.
Salilla voit myös käydä.
Syömistottumukset kannattaa laittaa kondikseen.
... olen kanssa vähän lihava. Pienenä olin älyttömän laiha, ja vielä muutama vuosikin sitten ihan kiitettävän hoikka ja kaunis, vaikkei se siltä silloin tuntunut. Nykyään kun katselen niitä kuvia, en voi ymmärtää miten kuvittelin olevani jotenkin lihava. Kaippa se johtui lähinnä muiden puheista... mm. pikkuveli on aina haukkunut läskiksi ja äiti tiesi silloisita laihduttamis yrityksistäni, eikä estänyt sitä, vaikka olin oikeasti ihan tarpeeksi laiha! Äiti jopa silloin sanoi että saisin syödä herkkuja vähemmän. Ihmettelen kyllä, ja olen hieman katkera. Nykyään olen vain muutaman kilon ylipainoinen (selvitin painoindeksin avulla), mutta olo on välillä kuin valaalla. Lihosin siitä hoikkuudestani pois noin alle vuodessa. Se on aika äkkiä... Oli minulla silloin laihempana vähän enemmän itsetuntoa, mutta senkin huomaa vasta nyt jälkeenpäin. En kuitenkaan ikinä ole mikään kauhean itsevarma tyyppi ollut. Seurustellut en ole ikinä, joten siinä mielessä sinä olet melko onnekan tyyppi. Minulla oli silloin hoikkana säpinää yhden tyypin kanssa, mutta olin varmaan liian ujo aloittaakseni mitään vakavampaa...
Nykyisin olen älyttömän epäsosiaalinen ja omaan itsetunnon, numeroissa ilmaistuna, nolla. Näen itseni sietämättömän rumana ja lihavana, enkä ole yhtään varma miten tilanne todellisuudessa on. Minulla on muutama hyvä ystävä, mutta en usko että he tietävät miten huono itsetunto minulla todellisuudessa on. He kyllä tietävät etten pidä itseäni mitenkään kauniina ja miten välttelen kuvatuksi tulemista... Jos vain näen kuvani jossain, en varmasti reagoi mitenkään hyvin siihen. Epäsosiaalisuuteni he ovat kyllä huomanneet.
Jos sinä ( Mietyttö~) oikeasti haluat laihtua, niin lenkkeily on oikeasti hyvä aloitus. Itse lenkkeilen varsin monesti kavereideni kanssa ja kyllä se on muutaman kilon karistanut. Yksinkään lenkkeily ei varmasti ole niin pahaa. Kyllä minäkin joskus lenkkeilen mielummin omassa rauhassa, ja ainahan voi ottaa vaikka mp3:en mukaan, niin ei käy liian tylsäksi. Ruokavaloin muutos on kuitenkin varmaan se kaikista ratkaisevin. Herkkuja vaan vähemmän ja suurin muutos on tehty.
En kyllä usko että sinun kuitenkaan on aivan välttämätön laihduttaa. Sinulla on ystäviä, poikaystävä (joka ei nyt kuitenkaan ole parhaimmasta päästä, ja minun omasta mielestäni hän ei ole tarpeeksi hyvä sinulle! Sinä itse ansaitsisit parempaa!!) ja varmasti muutenkin ihan hyvä elämä! ^^ Periksi ei ainakaan kannata antaa. Minä tuen sinua varmasti kyllä, ainakin henkisesti jos en muuten. Ja kohtalotovereita on varmasti monia (mm. minä). Ja laihduttamaan ei ainakaan kannata alkaa muiden painostuksesta, se on oma päätös! Sinulla ei ole mikään pakollinen tarve laihduttaa. Ja uskon kuitenkin, ettei poikaystäväsi roiku sinussa vaan yksin jäämisen pelosta, vaan kyllä hän varmasti sinusta välittää. Luonne se on kuitenkin joka eniten ratkaisee.