"Keskustelin eräänä päivänä vastaanotollani erään naisen kanssa juuri tästä. Hän kertoi, että ihmisten lähellä oleminen on hänelle rankaa työtä. On kysymys selviämisestä ja pinnistämisestä. Hän odottaa, että tilanteen menisivät ohi, jotta pääsisi lepoon yksinään. Monasti hän myös kertoi ihmetelleensä ihmisiä, jotka viettävät aikaa keskenään. Hän ei ymmärtänyt mitä syitä voisi olla viettää aikaa kenekään kanssa. Tämä tuntui suorastaan käsittämättömältä. Kun hän näki ihmisiä, joilla ei ollut kiire pois toistensa luota vaan jotka viihtyivät keskenään ja olivat levollisia, hänellä oli suuria vaikeuksia tulkita sellaista ilmiöitä. Se oli hänelle käsittämätöntä."
Kappale Tommy Hellstenin kirjasta Elämän Lapsi.
Olen miettinyt yksinäisyyteni syitä. Yksinäisyyteni ei johdu siitä, etten yksinkertaisesti löytäisi ketään kenen kanssa olla. Ei auta vaikka laittaisin tähän sähköpostiosoitteeni ja sopisin tapaamisen, niin kuin joku täällä kehoitti tekemään. En kertakaikkiaan osaa viihtyä ihmisten seurassa pidemmän päälle. Kevyen vitsinväännön saatan kokea mielekkääksi sopivan seuran sattuessa kohdalle, mutta en anna asioiden kehittyä sen pidemmälle, etten paljastaisi mitään merkittävää itsestäni.
Sisimmässäni kuitenkin kaipaan vuorovaikutusta ja läheisyyttä, mutta kammoksun ja kartan niitä kaikin keinoin. Ristiriitaista. Nautin kyllä esimerkiksi urheilusta porukalla, mutta mihinkään sen syvällisempään en kykene enkä koe pystyväni. Kaikenlainen juttelu ja jutustelu ja "ajan viettäminen" yhdessä on minulle vastenmielistä. En pysty luottamaan enkä jakamaan itsestäni.
Herääkö muilla samanlaisia tai erilaisia ajatuksia kyseisestä tekstin pätkästä? Itseäni tuo kohta kosketti jotenkin erityisesti, kun luin omia tuntemuksiani ja huomasin etten taidakaan olla ainut joka kokee noin. Nyt kun vielä osaisi korjata asian.
Kappale Tommy Hellstenin kirjasta Elämän Lapsi.
Olen miettinyt yksinäisyyteni syitä. Yksinäisyyteni ei johdu siitä, etten yksinkertaisesti löytäisi ketään kenen kanssa olla. Ei auta vaikka laittaisin tähän sähköpostiosoitteeni ja sopisin tapaamisen, niin kuin joku täällä kehoitti tekemään. En kertakaikkiaan osaa viihtyä ihmisten seurassa pidemmän päälle. Kevyen vitsinväännön saatan kokea mielekkääksi sopivan seuran sattuessa kohdalle, mutta en anna asioiden kehittyä sen pidemmälle, etten paljastaisi mitään merkittävää itsestäni.
Sisimmässäni kuitenkin kaipaan vuorovaikutusta ja läheisyyttä, mutta kammoksun ja kartan niitä kaikin keinoin. Ristiriitaista. Nautin kyllä esimerkiksi urheilusta porukalla, mutta mihinkään sen syvällisempään en kykene enkä koe pystyväni. Kaikenlainen juttelu ja jutustelu ja "ajan viettäminen" yhdessä on minulle vastenmielistä. En pysty luottamaan enkä jakamaan itsestäni.
Herääkö muilla samanlaisia tai erilaisia ajatuksia kyseisestä tekstin pätkästä? Itseäni tuo kohta kosketti jotenkin erityisesti, kun luin omia tuntemuksiani ja huomasin etten taidakaan olla ainut joka kokee noin. Nyt kun vielä osaisi korjata asian.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei helvetti. Luinpa oman teksitini ja alkoi heti hävettämään. Sain tuosta itse kuvan, että väännän vitsiä porukoissa ja urheilen harvasepäivä jonkun jengin kanssa, mutta se ei riitä, vaan tahdon jotain syvällisempää. Todellisuudessa siis urheilin porukalla viimeksi joskus viime vuonna ja vitsiä väänsin joskus kuukausia sitten opiskelupaikallani. Nyt olen ollut eristäytyneenä jo kauan.
Eristäytyminen on skitsofrenian oire.
Sinut pitää viedä mielisairaalaan, siellä tapaat ihmisiä.
Olen monta vuosikymmentä elänyt ja Hellstenin ja Knakkertonin kuvaukset kuulostivat tutuilta. Silti en ole skitsofreenikko enkä mielisairaalaan menossa en juossut lääkärillä enkä pillerin pilleriä syönyt. Knakkerton ei minusta vaikuta sairauteen puhkeamaisillaan olevalta. Jatkuva omien asioiden yksin päässään fundeeraus ei edistäne mielen hyvinvointia. Actionia ja eteenpäin menoa eikä jäädä junnaamaan elämässä. Itsekkäästi pidetään mielen ja fysiikan hyvinvoinnista huolta eihän sitä kukaan muukaan tee. Ovi auki elämään, viisas Knakkerton!
Et sä ole ainut. Musta tuntuu vähän samoin. Mäkin koen muitten kanssa olemisen "rasituksena" enkä osaa olla "rennosti" vasta kuin yksinäni. Tuntuu, että vuorovaikutus muitten kanssa vie voimia tosi paljon. Se on kumma juttu, vaikka toisaalta kaipaan läheisyyttä kipeästi. En vain ehkä tiedä, niin kuin tuo Hellstenin potilaskaan, mitä se on, koska ei ole kokemusta. Olisi kyllä ihanaa "olla vaan" jonkun kanssa, ilman mitään pakkoa olla tietynlainen ja käyttäytyä tietyllä tavalla. Voisi luottaa että toinen hyväksyy mut tällaisena kuin olen ja itse hyväksyisi sen toisen sellaisena kuin hän on. Sitä voisi kutsua jo melkein rakkaudeksi :)
Samanlaisia tuntemuksia on mullakin. Tekisi tosi paljon mieli olla ihmisten kanssa, mutta ihmisten seuraa saa ahdistumaan ja olon jotenkin epämukavaksi. Rentoutuminen on lähes mahdotonta. Sama koskee läheisempiä perheenjäseniä. Olen sinkku, joten tarkoitan perheenjäsenillä sisaruksia ja vanhempia. Toisaalta heidän kanssaan ei aina ole kovinkaan vaikea olla, muttei myöskään mitään kovinkaan syvällistä kanssakäymistä. Sitä kaipaisi perhesiteiden ulkopuolisia ystäviä ja jopa tyttöystävän, jonka kanssa voisi rakentaa yhteisen elämän.
Enää en oikein jaksa uskoa edes parisuhteeseen, koska kukaan sellainen ihminen josta pitäisi, ei ole kiinnostunut minusta. Pattitilanne. Ikää on 30 v ja sukupuoli mies, siispä minustakin taitaa tulla sellainen perinteinen poikamies, peräkammarin poika..