Mihinkä minusta on oikein yksinäisyyden myötä kadonnut se iloisuus ja elämän myönteinen asenne, jotka lapsena olivat vielä tallella. Omat vanhemmat ihmettelivät tänään että kuinka minusta on tullut kovin synkkä ja surullisen oloinen. Sanoivat katseenkin olevan muuttunut, tuijottelen lattiaa ja jotenkin tyhjä katse. Epäilivät kovasti käytänkö jotain huumeita, sanoin vain olevani väsynyt enkä oikeastaan edes valehdellut olen todellakin väsynyt tähän yksinäisyyteen. Mutta kyllä se yksinäisyys taitaa muuttaa ulkoisestikkin ihmistä vaikka itse en sitä ole huomannut.
Elämänilo kateissa
mies24v.
5921
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tunnen itse aika lailla samoin vaikka nuorempi olenkin ja monet kaverini vielä pahemmassa kunnossa, mutta kuulostaa että masennus on ottamassa otetta susta. Ja pakko oli tähän puuttua koska tuntuu kurjalta että jollakin on noin huono olo. Ehdotan että haet apua jostain ja koetat puhua jollekin. Ota riski ja puhu. Se on pakko, koska en halua että sulle tapahtuu yhtään mitään, vaikka se saattaakin kuulostaa typerältä näin tuntemattoman ihmisen suusta, tai oikeastaan sormista, koska minähän tässä nyt kirjoittelen... niin. Hae jostain apua. Ja sun täytyy tehdä se ihan itse koska muut eivät sitä välttämättä ymmärrä, ei sun vanhemmat tai kukaan. Sun on ite otettava itteäs niskasta kiinni että saat vielä lapsuutta muistuttavan ilon takasin :)
Pitkään jatkunut yksinäisyys on minullekin aiheuttanut sen, että elämässä ei ole oikein muita värejä kuin harmaa. Mistään ei pahemmin enää innostu ja arki rullaa samana eteenpäin.
on tosi hyvä, että puhuu jollekin tai kirjottelee näillä palstoilla ja keventää oloaan. itse poden tosi pahaa yksinäisyyttä. ei siinä ongelmassa voi lääkäri ja lääkkeet auttaa. tää on vaan niin skeidaa tää aika. vaikka kutsuu ihmisiä kylään, niin ei ne edes tule. (tiedän sen, että vian on pakko olla täällä päässä. ) aina pitää itse soittaa, että jotain tulosta tulisi.
ihmisten on jotenkin vaan esitettävä olevansa kiireisiä ja haluttuja etteivät sitten "muistaneet" soittaa takaisin, vaikka olivat "huomanneet", että olin yrittänyt tavoittaa. ja usko pois, siellä hekin kotonaan viruvat yksinäisyydessään.
kerrankin eräs kaverini alkoi yhtäkkiä puhumaan jostain matista ja maijasta, jotka olivat hänen kavereitaan. kukaan vaan ei ollut koskaan nähneet näitä mattia ja maijaa. lieneekö mielikuvituksen tuotetta.
ja sitten nämä parisuhdejutut nykyaikana. on niin paljon sinkkuja, ja mistähän sekin johtuu. eipä noi jutut tosiaan itselläkään oo ottanut onnistuakseen.
itseänikin lohduttelen laihasti, että enpä ole ainakaan ainoa yksinäinen...
Itse olen aikoinaan ollut koulukiusattu ja epäilen vahvasti että itsellä synkeä olemus johtuu siitä, sitä vaan oppi silloin tuijottelemaan lattiaa ja pitämään kasvot eleettömänä, oppi olemaan näyttämättä kuinka se sattuikaan kun joku sanoi päin naamaa rumaksi. Nyt vaan voisi siitäkin roolista päästää irti, voisi näyttää ilot ja surut mutta kun sitä on oppinut olemaan näyttämättä tunteitaan. Oikeastaan saattaa kotioloistakin olla perua pitää tunteet sisällään, vanhemapanikaan eivät koskaan halanneet tai suudelleet toisiaan minun nähden, ei sillä ihan hyvä lapsuus muuten minulla on kyllä ollut. Jotenkin vaan menneisyyden on täytynyt vaikuttaa että olen tunnevammainen. Synkkyydestä ainakin tarvitsisi päästä eroon, ei kukaan nainenkaan uskalla baarissa tulla jutteleen kun tuijottelen synkeänä tuopin pohjaa. Täytisi koittaa käsitellä menneisyyden synkät asiat mutta kun koko ajan tulee uusia murheita niin eihän tässä elämässä pääse ollenkaan eteenpäin. Tiedän että moni asia on minusta itsestä kiinni.
Kannattaa alottaa vaikka ihan just tämmösist anonyymipaikoist kun sitä helpottaa käsittää asiat ku ne näkee eessään tekstin. Ainakin itteäään on helpottanu paljon ja auttanu käsittelee pariikin asiaa kun on nähny ne ihan tekstin ja käsittäny et mun kohal kaikki on viel korjattavis :)