Mä en halua olla enää olemassa. Tuntuu ettei ketään kiinnosta. Ne ihmiset joista välitän ja joista olen kiinnostunut, ei useinkaan halua olla mun kanssa. Mä en jaksa enää vaan olla, sillä sitä tää on. Ei tää oo elämää. Oon nyt käyny lääkäris, mut mielenterveysongelmista ei oo ollu mitään puhetta, ainakaan vielä, epäilevät jotain puutostautia. Mä en enää jaksais ees puhua kenellekään, tätä on jatkunu liian kauan. Mä vihaan ja häpeän itseäni, tunnen itseni täysin arvottomaks, mun elämä ei oo minkään arvosta. Kaikki on menny päin vittua alusta alkaen, mä haluaisin muuttaa pois täältä, mut en jaksais ees hakee asuntoa. Täytyy vaan toivoa että päihteet hoitaa mut pois täältä jonain päivänä. En uskalla tappaa itseäni kertaheitolla. Tällanen luuseri mä oon ja välillä se ei ees kiinnosta, mutta nyt tuli taas tällanen tuskaisuuskohtaus. Kuolisinpa vaikka nyt yöllä.
Mäen jaksa enää
mä en vaan voi
5560
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
tää ois ehkä kuulunu tonne masennuspalstalle?
ihan minne osastolle tahansa. Pääasia että ihminen kirjoittaa edes tänne.
Tuommosii juttuja mäki oon kelaillu enkä oo ihan sujut niitten kaa vieläkään. Mut mä pyydän ettet vihais tai häpeis ittees, se tekee olon vaan pahemmaks. Ja ois hyvä jos jaksaisit kuitenkin puhua lääkärille jutuistas. Se on aluks vaikeeta mä tiedän, mut kannattaa kuitenki loppupeleissä.
Mä luulen et jokaises on kuitenki mahollisuus muuttua, ku ite haluaa ja on valmis tekeen töitä. Ja mä uskon et säkin pystyt siihen. Mulla itel oli elämä risana pitkään, ongelmia vähän joka puolel, kelailin itsaria, mut sitte ajattelin, et ennemmi ku teen sen ni koitan ekaks parhaani mitä voin tehä itteni hyväks. Oon alottanu uusii harrastuksia ja tehny vapaaehtoisduunia, tavannu uusii ihmisiä ja saanu muuta ajattelemista. Vähitellen mielialaki on parantunu. On h*tin tärkeetä, et on tekemisis muitten kaa ja tuntee tekeväs jotai tärkeetä. Jokaselle, mä luulen.
Mut halusin tällä vaan sanoo, et sä oot tärkeä, sussa on mahdollisuuksia, vaikket tällä hetkellä näkiskään niitä. Älä oo liian ankara itelles! Vaik aluks ei ehkä jaksa ku pieniä askelia ottaa, sit niitä voimia tulee lisää matkan varrel! Voimia ja tsemppiä!
Voi älä ihmeessä ole noin epätoivoinen! Välillä kaikilla on huonoja hetkiä, itselläni useinkin, mutte koskaan kukaan elävä sielu ei ole millään lailla arvoton!!
Vaikka olisit millainen luuseri, surkimus tai tarpeeton omasta mielestäsi, älä ajattele sitä, koska olet kuitenkin saavuttanut jotakin mahtavaa: elämän.
Juuri sinä, olet syntynyt tähän maailmaan, ja juuri sinulla on jokin tehtävä täällä, ja juuri sinä olet osa tätä maailmaa. Olet tärkeä, vaikkei se siltä tuntuisi yhtään.
Onko sinulla jotakin mistä todella pidät? Tee sitä mistä pidät paljon, liiku, ulkoile, matkustele, ja ymmärrä miten tärkeä sä oot! Jos kuolisit, menettäisit kaiken, KAIKEN!
Tässä maailmassa on takuulla joku, joka itkisi kuolemaasi, vaikket sinä sitä pakosti uskokaan. Ole onnellinen, että niistä miljoonista isäsi siittiöistä, juuri sinä olit paras, ja nopein, ja saavutit elämän!!!
Vaikka murheet painaa, usko itseesi, älä luovuta, ja ajattele iloisesti. Maailmassa on henkilöitä jotka tarvitsevat sinua! Et usko sitä, mutta se on totta. Silloin kun synnyit, ja äitisi katsoi sinua silmiisi, hän ajatteli: Onpa minulla ihana suurenmoinen lapsi, jota rakastan. Se on totuus.
Et halua olla olemassa? Miksi? Elämä on elämisen arvoista.
Tuttu tunne. Samankaltainen kohtelu alkoi mua kohtaan parisen vuotta sitten, kaverit katos eivätkä kutsuneet mua yhteisiin menoihin ollenkaan. Ja kun niitä vihdoin näkee, omat kuulumiset pitää miltei työntää niiden omien puheiden väliin. Yleensä saa vastauksena nyökkäyksen tms. Itsekästä p****a, sanon minä.
Aloin sitten etäännyttämään ja unohtamaan k.o. henkilöitä, mentaliteetilla "jos sinua ei kiinnosta mun asiat, eip tarvitse olla yhteydessäkään. Kesti oman aikansa, mutta on toiminut. Nostin itteni henkisellä tasolle heidän ylle, ja aloin sanomaan asiat suoraan jos törmättiin jossain.
Ja tuo itsetunto; tottakai moinen kohtelu jyrää ihmisen mielialan jalkoihin välittömästi. Itte huomasin että jos liikaa asettuu arvosteltavaksi niin köniin tulee, tälläinen maku jäi. Oma itsetunto on kohentunu huomattavasti kun nuo ihmiset jätin taakse ja törmäsin uusiin ihmisiin, joita kiinnostavat mun jutut. Osa on jopa internet tuttuja, mutta se passaa. Piristää kun sähköpostissa tulee kirjeenvaihtoa ja kuulumisien kyselyä. Näihin uusiin ihmisiin törmäsin harrastusten kautta, foorumien ja muiden palstojen kautta.
Päihteet tuli kokeiltua myös, mutta pahensivat vaan asiaa. Tuli samaisia "kuolisipa heti" tunteita, mutta sitten ajattelin että kuoleminen olis ikäänkuin luovuttamista; ja minähän en perkele moisten ihmisten kohtelun takia nirriäni pois ota.
Summaan nyt tähän vähän että mitä tein jotta pääsin moisesta tilasta pois:
- Kuntoilu. Aloin lenkkeilemään, nostan kotona punttia.
- Kirjoittaminen. Aloin kirjoittamaan tarinoita, ajatuksiani yms ja julkaisin niitä netissä foorumeilla. Sain sitä kautta tuttuja. Plus omien ajatusten kokoaminen ja paperille rustaaminen sai mielialan muuttumaan totaalisesti.
- Aloin auttamaan ihmisiä. Kaikkea pientä, kuten pitämään ovea auki, auttamaan lastenrattaiden kanssa bussista pois yms. Hymyn kun saa palkkioksi niin tuntee että on tehnyt jotain hyvää.
Toivottavasti löydät jotain auttavaa tästä mun kokemasta ja asioista. Jos et, niin muista silti tämä: Älä ota alistavaa p****a vastaan, pidä leukas pystyssä.